Kukkataistelu.
Kas, tuolla ne tulevat! tuolla ne tulevat! sanoi Jean Berlier,
osoittaen sormellaan kilparadan äärimmäistä päätä.
Marlioz'n kilparata on noin parin kolmen kilometrin päässä
Aix-les-Bains'istä, Chambéry'n tien varrella. Katselijoiden parvekkeet,
joiden hallussa on toinen kilparadan sivuista, ovat Revard'in
vuoreen päin. Näköala niiltä on selväpiirteinen ja silmää kiehtova.
Etualalla on viheriöitä niittyjä, joita siellä täällä halkovat kapeat
poppeliaidat, ja niiden takana katse yht'äkkiä törmää jyrkkiin
kalliorinteisiin, joiden säännöllinen jono on katsella kuin jokin
muinainen vallitus ja joka päivän aikaan on vailla kaikkea suloa ja
kauneutta, mutta illalla loistaa satumaisen ihanana laskevan auringon
valossa.
— Tuolla ne tulevat, toisti Isabella Orlandi käsiään taputtaen.
Kukitetut vaunut lähestyivät todellakin nurmikentän päästä, ajaakseen
ohi parvekkeiden, jotka olivat täpötäynnä loistavaa yleisöä. Nähdessään
vaunut, tömistelivät katselijat innostuksesta jalkojaan ja liikkuen
edestakaisin kuin lauma hulluja tai uuttera mehiläisparvi, riistivät he
korit ohikulkevilta kukkakauppiailta, asettivat eteensä sotavaruksensa
ja valmistautuivat lähestyvään otteluun, päästäen kiihkeitä ja turhia
huutoja kuin hyökkäävät sotilaat.
Pilvettömän päivän kirkkaudessa lähestyi tuo keijukaiskulkue välkkyen
ja kimallellen. Vielä ei voitu eroittaa muuta kuin jono valopilkkuja,
joista aika-ajoin singahteli valkoisia salamoita, aina kun auringon
säteet sattuivat hevosten kiiltäviin haarniskoihin tai vaunujen
loistaviin pyöriin. Se suureni ja, kuvastuen kullassa kylpevää
taivaanrantaa vastaan, se loistossaan ja upeudessaan muistutti jotakin
itämaista saattuetta, toi mieleen taulun Tietäjät itäiseltä maalta,
jonka eräs veneetsialainen, väri-iloa intohimoisesti rakastava mestari
oli maalannut.
Suuren parvekkeen ensi rivissä istuivat Dulaurens'it kutsuvierainensa,
Jean Berlier Isabellan vieressä ja Marcel Guibert rouva Dulaurens'in
ja Alice'n välissä. Paula oli kieltäytynyt seuraamasta veljeänsä, ja
tämä istui nyt vaiteliaana paikallaan, huomaamatta tuota kimmeltelevää
näkyä, joka väikkyi hänen silmiensä edessä, nähden vain kahden
surullisen naisen kasvot, ikävöiden Maupas'n suloista lepoa ja rauhaa
ja alkaen tuntea jo tuota sisäistä lannistumista, joka on rakkauden
seuralainen.
Orkesteri alkoi soittaa tanssimusiikkia. Niiden sävelten keveässä
tahdissa, jota vain nauru ja huudot katkaisivat, ryhdyttiin taisteluun.
Haluten kiihkeästi päästä mukaan juoksivat myöhästyneet poikki
kilparadan, ja hetken aikaa kihisi ja kuhisi nurmikentällä vaaleita
pukuja ja päivänvarjoja.
Lapset saivat osakseen ensimmäiset kukkavihot, joita kepeät kädet
hellävaroen heittivät. Kevään airueina heitä, noita ihmiselämän
kevätkukkia, kulki juhlakulkueen etunenässä. Punakoita pikkulapsia
kiikkui käsivarret paljaina suurissa punaisissa koreissa tahdissa
astuvien aasien selässä. Pienet merimiehet heiluttivat uljaina
pahviairojaan pitkissä, kaisloilla koristetuissa ruuhissaan, joita
berberiläishevoset vetivät. Hevosten liehuvat harjat ja hännät
kuvasivat epäilemättä meren ärjyviä aaltoja. Ruusunpunaisissa
puvuissaan kohosivat pikku tytöt vehreyden keskeltä kuin ihmeelliset
linnut pesistään. Ja koko tuo pienokaisjoukko, jota vahti valppaiden
hoitajattarien jono, huumaantui käsientaputuksista ja auringosta,
soitosta ja ilosta kuin nuori Bacchus.
Sirosti hilliten vauhtiaan lähenivät hitaasti seuraavat vaunut ja
tarjoutuivat vuorostansa tuohon hempeään taisteluun. Ne kuljettivat
suloisinta, mitä maa päällään kantaa: naisten kauneutta ja kukkien
tuoksua. Paljaiksi riistettyjen kukkatarhojen sielu asusti vielä noissa
kulkevissa kukkatarhoissa. Rattaat, vaunut, faetonit, landoot aivan
hukkuivat kukkiin, joita tuhansissa eri vivahduksissa oli soinnutettu
yhteen. Raskaat asterit, tummanvioletit kuin syksyinen hämärä,
valkoiset päivänkukat, nuo rakastuneiden oraakkelit, kurjenmiekat
punaisine kelloineen jotka soittavat iloa ja riemua, vienosti
punertavat alppiorvokit, jotka ovat Revard'in kallisarvoinen ja ainoa
kaunistus, hortensioiden ruusunpunaiset ja vaaleansiniharmaat pallot,
eri väreissä ja vivahduksissa väikkyvät kämmekänkukat, loistivat
ilman vehreyden verhoa voittoisassa ihanuudessaan tai katselivat
kahta kauniimpina palmujen eksoottisista lehvistä tai punertavien
metsäkanervien keskeltä, joiden hienolehtiset varret ovat niin hentoja
ja herkkiä, että päivän paahde panee ne huojumaan.
Puoleksi pitkällään tämän kukkasaroista ryöstetyn upeuden keskellä,
hymyilivät ylimielisesti kulkueen nuoret naiset. He luottivat siihen,
että heidän moitteettomien muotojensa herättämä hurma takaisi heille
voiton maan kukkivasta loistosta. Sillä he tiesivät olevansa ylväimmät
kukkaset, lumoavammat ja juovuttavammat kuin kaikki muut, he, joissa
luonnon liikkumattomaan ja itsetiedottomaan ihanuuteen vielä liittyi
liikkeen sopusointu ja älyllisen elämän tenhovoima. Sillä kantoihan
heidän virheettömän ruumiinsa upea ja norja varsi heidän kasvojaan kuin
kauneuden jumalaista kukankupua!
Hurmaantunut katselijajoukko sekoitti toisiinsa maan ja naisen
ihanuuden. Ja keveiden kukkavihkojen lakkaamaton lentely yhdisti
parvekkeiden yleisön noihin ylvästeleviin ohikulkijoihin, jotka
kyyristyivät suosionosoitusten myrskyn alla ja hengittäen maan ja ilman
samanlaista tuoksua näkivät ihmeekseen etenevänsä kukkatantereella ja
kukkasateessa.
Yleinen innostus kohosi korkeimmilleen, kun katselijat näkivät kesän
allegorian lähestyvän. Valkoisten hevosten vetämissä vaunuissa, joiden
kullatut pyörät kiilsivät auringossa, seisoi kasoittain viljalyhteitä,
joiden kullan tekivät vielä kirkkaammaksi punaiset unikot ja siniset
ruiskukat, nuo vainioiden rubiinit ja safiirit. Nuorten tyttöjen
hulmuavat hameet olivat oljenkeltaiset ja valloillaan olevat hiukset
valuivat kultaisina laineina hartioille, kuten Botticellin norjilla
kevätesikko-neidoilla. He, samoinkuin tuo kypsä, kultainen viljakin
kuvasivat menestystä ja onnea.
— Hyvä, huusi väkijoukko ja osoitti kultavaunuja palkintolautakunnalle.
Isabella Orlandi ja Jean Berlier tyhjentelivät hilpeän vilkkaasti
kukkakorejansa. Nuori tyttö oli valkoisessa palttinapuvussa ja hänen
miehustansa, jonka boleroliivi puoleksi peitti, oli koristettu
laskostetulla helmiäisenhohteisella silkillä. Ilo ja nautinto huumasi
hänet ja hänen verensä virtasi nopeammin, saaden hänen tummat poskensa
hehkumaan. Nuo molemmat nuoret säästivät ankarimmat iskunsa muutamille
typerille vanhoille naisille, jotka kuin mitkäkin pyhyyden loukkaajat
olivat rohjenneet tulla rumentamaan tätä nuoruuden ja kauneuden
kulkuetta. Niitä näkee kaikissa hienoston juhlaesityksissä, Nizzassa,
Monte Carlossa, Aix'issa, ne ovat kaikesta päättäen samat kaikkialla.
He koettavat unohtaa kuoleman tai pettää sitä, ja kumminkin on
kuolema painanut merkkinsä heidän kasvoihinsa, jotka meitä kehottavat
nauttimaan mitä kiireimmin elämästämme tai muistuttavat meille
ajattaren ankaruutta. Yksi heistä, johon viimein heitto osui, piteli
vaivalloisesti hattuansa tai tukkalaitettansa, jonka heittoaseet olivat
työntäneet kallelleen. Silloin noiden molempien nuorten naurulla ja
naljailemisella ei enää ollut rajoja.
Alice Dulaurens'in vieressä, jonka utuista kauneutta kohotti hänen
malvanvärinen, valkoisilla pitseillä koristettu pukunsa, tunsi Marcel
Guibert vähitellen tahtonsa taipuvan ja surumielisyytensä haihtuvan.
Tuo värien ja tuoksujen tulva kietoi hänet pauloihinsa, herpaisi häntä.
Hän näki vain kukkia vastaisella elämänsä tiellä. Silloin tällöin
kumminkin jokin erikoinen mielikuva välähti hänen mieleensä, jokin
valoisa maisema hänen lapsuutensa ajoilta tai jokin siirtomaiden synkkä
laakso, ja hän ikävöi noita entisen innostumisensa hetkiä, joita hän
turhaan koetti pidättää mielessään. Mutta kuinka saattaisikaan viipyä
menneisyyden muistoissa, kun nykyisyys oli niin ihanaa! Hän katseli
tuolla vienolla surumielisyydellä, mikä liittyy heräävään intohimoon,
nuoren tytön valkoista niskaa, tämän kumartuessa eteenpäin paremmin
nähdäkseen kukkavihkojen lentelyä, ja hän ihaili tuon vaalean ihon
hohtoa.
Alice kääntyi seuralaistaan kohden, jonka hiljaisuus häntä vaivasi,
ja yksi ainoa katse hänen taivaansinisistä silmistään puhdisti nuoren
miehen ajatukset. Hän näytti pienellä hansikattomalla kädellään koria,
joka alkoi jo tyhjentyä:
— Kas tässä on kukkia. Ettekö heitä niitä?
Hän punastui lausuessaan noita yksinkertaisia sanoja, ja tämä
ylenpalttinen kainous kaunisti häntä.
Kesän allegoriset vaunut loittonivat, ja ruusuilla ja rautayrteillä
seppelöityjen vaunujen jälkeen läheni Chambéry'ssa majailevan
rakuunarykmentin rattaat, taiteellisesti koristettuina loistavilla
auringonkukilla ja keltaisilla narsisseilla. Univormupukuisten
upseerien joukossa seisoi yksinään luutnantti de Marthenay, hiukan
jykevän sirona, kuten ne, joiden nuoruus jo alkaa olla ohi. Hän piteli
kädessään harvinaisen kaunista ja komeaa kämmekkäkimppua. Nähtävästi
hän etsi jotakuta katselijoiden riveistä. Kun hän huomasi neiti
Dulaurens'in, niin hän hymyili, kumarsi ja alkoi hitaasti heiluttaa
kädessään kukkavihkoa, heittääkseen sen hänelle. Tämä tavallisuudesta
poikkeava rohkeus, joka teki nuoren tytön koko yleisön huomion
esineeksi, loukkasi Marcel Guibert'ia, hän kahmaisi kätensä kukkia
täyteen Alice'n korista ja aloitti nopealla ja voimakkaalla heitolla
ensimmäisenä ottelun tuon kilpailijansa kanssa. Heitto oli hyvin
tähdätty, mutta ei laskettu heiton voima. Kukat sattuivat rakuunaa
vasten naamaa, keskelle makeinta hymyä. Ällistyneenä pudotti tämä
maahan kalliit kämmekkänsä, jotka muuan valpas kukkakauppias kiirehti
poimimaan. Kiehuen kiukusta tämän nähdessään tarkasteli luutnantti de
Marthenay katselijoiden rivejä ja huomasi Isabella Orlandi'n, joka
taputti käsiään, huutaen:
— Hyvin osattu! Eläkööt siirtomaa-soturit! Jean Berlier avusti häntä
huvitettuna hänen kiihkeydestänsä. Mutta herra de Marthenay ei
jäänyt kuuntelemaan heidän ivailuansa. Hän tarkasti yhä katselijoita
ja huomasi vihdoin Alice'n vieressä, hiukan hänen takanaan, Marcel
Guibert'in käskevät ja ynseät kasvot. Hänen vimmansa ja kiukkunsa
kiihtyessä korkeimmilleen poistuivat rakuunoiden rattaat.
Joka kerta, kun hän kulkueen rataa kiertäessä, joutui Dulaurens'ien
seurueen eteen, näki hän Alice'n, koko taistelun ja ympäristönsä
unohtaneena, puhuvan hänen kilpailijansa kanssa, muuttuneen, iloisen,
aivan kuin kirkastuneen Alice'n. Ja joka kerta Isabella ja hänen
liehittelijänsä katkaisivat ilkeässä vallattomuudessaan hänen
tähystelynsä pommittaen häntä taitavasti kukkasilla. Heillä oli
edullisempi asema ja he olivat harjoitelleet koko iltapäivän.
Mutta odottamattomat ajopelit ilmestyivät kesken kaiken kulkueeseen.
Yltäympärinsä koristettuna tulipunaisilla, oranssinvärisillä
ja kuparinpunaisilla kannan kukilla, jotka värinsä ja muotonsa
puolesta olivat kuin liekkikieliä, tulla jyskytti Clément
Dulaurens'in automobiili puhkuen ja huohottaen. Se hehkui kirkkaassa
päivänpaisteessa kuin tulipalo.
Ensimmäistä kertaa sallittiin nyt voimavaunun ottaa osaa
juhlakulkueeseen. Mutta sille ei osattu antaa arvoa. Sen inhottava haju
vei voiton kukkienkin tuoksusta. Ja se ilkeä ähkynä ja puhkuna, joka
liittyi sen jyskytykseen, saattoi lopulta yleisön vihamieliseksi sitä
kohtaan, vaikka muutamat uudenaikaisen urheilun ihailijat kiivaasti
sitä puolustivat.
— Senkin myrkyttäjä!
— Mene takaisin helvettiin!
— Tuli on irti, tuli on irti, huudettiin ja herjattiin tuota kummitusta
tulikukkineen.
Tällaisten ivahuutojen kaikuessa ei nuorukainen koettanutkaan pyrkiä
yleisön suosioon, joka oli niin vaikeasti saavutettavissa. Hän käänsi
taitavasti voimavaununsa pois kulkueesta ja päästyään tyhjälle
kilparadalle, laski hän nöyrän ja nopean petonsa valloillensa. Täyttä
karkua hän huristi poikki nurmikentän tulivaunuissaan kuin kiitävä
raketti, ja katosi aurinkoon, kuullen sentään kaukaisia suosionhuutoja,
jotka vihdoinkin tervehtivät koneen verratonta voimaa ja sen
meteoorimaista kauneutta.
Yksitoikkoiseksiko mahtoi leikki lopulta käydä vai väsymystäkö
aljettiin tuntea, mutta vähitellen taistelu laimeni. Turhaan
kukkien kaupustelijat tarjoilivat korejaan alennetuilla hinnoilla.
Aasiensa selässä kiikkuvat pikkulapset vain enää ilakoivat ja
nauttivat näytelmän toistumisesta. Tuntien yleisön alkavan käydä
välinpitämättömäksi kiirehti palkintolautakunta jakamaan palkintoja.
Jo laski ilta yli Marlioz'n lakeuden. Ruusunpunassa, violetissa,
malvanvärissä ja kullassa väikkyvät värihäivät peittivät taivaanrannan
kuin utuinen harso. Ja kooten itseensä kaiken kadonneen auringon
loiston hehkuivat Revard'in kukkulat kuin tulessa, niin voimakkaassa
kirkkaudessa, että näyttivät aivan kuin ilosta vavahtelevan tuossa
valokylvyssä.
Kun Marcel Alice'n seurassa oli lähdössä parvekkeelta, jäi hän
seisomaan, nähdessään tuota luonnon haltioitumista. Nuori tyttö kääntyi
kutsumaan häntä ja hämmästyi sitä onnen ilmettä, joka kuvastui hänen
kasvoillaan. Marcel oli tuntenut itsessään samanlaista, kaikkien
elinvoimien kiihtymystä.
Dulaurens'it ja heidän kutsuvieraansa nousivat vaunuihin, jotka
odottivat maantiellä, ja ajoivat Aix-les-Bains'iin.
Kukkien juhlan iltana on tapana aterioida ulkosalla klubissa tai
Kukkahuvilassa, kun ilma on suotuisa. Ravintolat anastavat puutarhat ja
tallatuille nurmikoille katetaan pieniä pöytiä, joiden lamput loistavat
puiden lomitse moniväristen varjostimiensa takaa kuin äärettömän suuret
kiiltomadot.
Armand de Marthenay, jonka rouva Dulaurens oli kutsunut päivällisille,
yhtyi seurueeseen klubin suuressa hallissa. Oli tilattu yksi kaikkein
halutuimpia ja myös parhaiten suojassa olevia pöytiä, aivan terassin
reunassa, viluisen Alice'n takia ja viileyden vuoksi, jota vuoret
iltaisin uhoavat.
Ratsuväen luutnantti oli huonolla tuulella. Hänen iltapäiväinen
vastoinkäymisensä sapetti häntä yhä. Heti huomattuaan Marcel
Guibert'in, meni hän tätä kohden ja sanoa tokaisi:
— Te ette osaa, hyvä herra, tehdä eroa leikin ja taistelun välillä.
Marcel oikaisi itsensä täyteen mittaansa. Hän oli paljon pitempi kuin
Marthenay ja silmäillen tätä kopeasti hän vastasi:
— Te ette osannut tehdä eroa kunnioituksen ja liehittelyn välillä.
Kuullessaan heidän äänensävynsä, lähestyi rouva Dulaurens, peläten
ukkosen puhkeavan. Hänen turhamaisuutensa ei tahtonut luopua
kummastakaan upseerista: toisen arvonimen vastapainona oli toisen
kuuluisuus.
Marthenay, joka mielestään ei ollut käyttäytynyt tahdittomasti,
haeskeli riidan syytä. Silloin Isabella Orlandi tuli heidän luokseen
kuin tuuliaispää ja selvitti vaaranalaisen tilanteen.
— Jean, tulkaa pian. Täällä on rakuuna.
Ja hemmotellun ja huonosti kasvatetun lapsen tavoin, jota koskaan ei
ole nuhdeltu päähänpistoistaan, hän jatkoi suoraa päätä:
— Antakaahan kun katson kasvojanne, olkaa niin hyvä!
— Mutta, hyvä neiti... vastusteli luutnantti kalveten.
— Hetken vain, ei muuta kuin pienen hetken! Hän näytti tarkastavan
herra de Marthenay'n kasvoja, ja ikäänkuin esittäen häntä yleisölle hän
sanoi:
— Ihmeellistä, hänessä ei näy mitään.
— Mitä te minusta oikein tahdotte, vastusti de Marthenay.
Nuori tyttö purskahti nauruun ja jatkoi pilantekoaan:
— Ei tässä auta vastaansanomiset. Nuo siirtomaasoturit, ne vasta ovat
poikia ampumaan. Kotiljongissa te kyllä viette heistä voiton, mutta
sodassa, hui hai! Ei ole hyvä tulla heidän lähelleen!
— En ymmärrä teitä.
— Vai ette! Te ymmärrätte minut mainiosti. Kapteeni Guibert, joka
tässä seisoo, löi teidät perinpohjin. Ja me hurraamme hänelle. Hän
on sankari, tiedättekös. Tehän ette olekaan mikään sankari. Kun
univormunne joskus hiukan kastuu, riittää siitä teille kerskailemista
viikon päiviksi. Sitä paitsi se joka tahtoo taistella, ei menekään
ratsuväkeen.
Mies on pahemmassa kuin pulassa, joutuessaan kauniin naisen
kokkapuheiden esineeksi, ja perin vaikeata on siitä viisaankaan
kunnialla selviytyä. Eikä luutnantti de Marthenay ollut ensinkään
älykäs. Hän tahtoi taas käydä Marcel Guibert'in kimppuun:
— Nuoret tytöt suojelevat teitä, hyvä herra. Mutta Isabella Orlandi ei
hellittänyt otettaan. Hän se vastasi:
— Mitä vielä, hän ei tarvitsekaan kenenkään suojelusta päästäkseen
eteenpäin!
Rouva Dulaurens tuli väliin:
— No mutta, Isabella, mitä sinä puhut!
Nuori tyttö nosti hullunkurisella liikkeellä kätensä taivasta kohden:
— Ei saa koskea rakuunaupseeriin, ei edes kukkasilla.
Hänelle tuotti huvia tuon nuoren miehen nöyryyttäminen. Ennenkuin elämä
nöyryytti häntä itseä — sillä hän oli jo ennakolta päättänyt uhrata
kaikki, vieläpä rakkaudenkin, loiston ja komeuden halulleen — nautti
hän täysin siemauksin siitä, että oli kaunis, keimaileva ja huimapää.
Clément Dulaurens saapui nyt ja käänsi lopullisesti keskustelun
toiselle tolalle, ruveten kyselemään Marcel'ilta noita
madagaskarilaisia nimiä, joihin hän oli niin innostunut:
— Kapteeni, onko olemassa sellainen paikka kuin
Antanimbarindratsoksoraka? Eihän se vain ole jonkun sanomalehtimiehen
valheita?
— Ei toki, se on muuan kylä.
— Entäs Ramazombazaha?
— Hän oli Hova'in päällikkö sodan alussa. Meidän miehet nimittivät
häntä yksinkertaisuuden vuoksi: Ramasse ton bazar'iksi (Kokoo kampsusi).
— Näettehän, totesi Clément nuorukainen, että minä yksin kykenen
keskustelemaan teidän kanssanne Madagaskarin retkestä teknillisin
termin, sillä minä osaan vielä muitakin yhtä konstikkaita nimiä.
Kaiken aikaa oli Alice säikähdyksissään ollut ääneti.
Istuttiin pöytään, ja pian unohtui tämä pieni välikohtaus yleisen
sydämellisyyden vallitessa, joka tavallisesti seuraa oleskelua
raittiissa ilmassa ja ruumiillista kiihoitusta. Isabellakin
oli talttuneempi ja osasi huvittaa kaikkia, vieläpä äskeistä
vihollistaankin. Alice, joka istui Marcel Guibert'in ja Armand de
Marthenay'n välissä, koetti olla molemmille mieleen, hiljaisena ja
hillittynä kuten tavallista. Pöydästä noustessa unohti hän lasinsa
viereen alppiorvokkikimpun, jota hän iltapäivällä oli kantanut
vyössään. Marcel korjasi sen ja nuori tyttö huomasi, mitä hän teki.
— Annattehan sen minulle, neiti, pyysi hän, vaikk'ei hänen äänensä
juuri kuulunut pyytävältä.
Kuitenkin hän lisäsi:
— Te välititte siitä niin vähän, että jätitte sen pöydälle. Ja sen
kukatkin ovat jo kuihtuneet.
Alice ei vastannut mitään, hymyili vain punastuen, ja nuori mies piti
sitä suosion osoituksena...
Marcel lähti ensimmäisenä Aix'ista, päästäkseen hyvissä ajoin kotiin,
jottei hänen äitinsä tarvitsisi olla vähääkään levoton. Ilta oli niin
ihana, että saavuttuaan kello kymmenen aikaan Chambéry'n asemalle, hän
päätti kulkea kotiin jalan. Matkaa olikin vain kolme kilometriä aukeaa
lakeutta, pitkin plataaniteitä, ja sitten pian noustu ylämäki metsän
läpi.
Hän astui nopeasti ja hengitti aina väliin alppiorvokkien voimakasta
tuoksua. Lähestyessään Maupas'ta illan hämärässä, jota puiden varjot
vielä pimensivät, hän tuskin saattoi erottaa muutamia tähtiä, jotka
tuikkivat lehvien läpi ja joiden loiston tuo synkkä lehtikatto teki
vielä kirkkaammaksi. Hän hengitti ahnaasti raikasta ja sulotuoksuista
ilmaa. Hänen rintansa laajeni. Hän tunsi riemuiten uutta kiihtymystä
koko olennossaan.
Rakastiko hän? Hän ei ollut siitä vielä selvillä. Mutta olihan erään
nuoren tytön näkeminen saattanut kaiken hänen nuoruuden intonsa
hehkumaan.
Silloin välähti muuan muisto elävänä hänen mieleensä. Hänestä tuntui
yht'äkkiä, kuin olisi hän ollut Algeriassa, siirtynyt ajassa muutamia
vuosia taaksepäin. Oli yksi noita Itämaiden iltoja, joita ei voi
unohtaa, jolloin taivas kuultaa tummansinisenä ja tuulenhenkäys on
kuumaa ja haikeaa. Hän oli yksinään ratsastamassa ja antoi hevosensa
kävellä pensaskankaalla. Silloin yht'äkkiä ratsu pysähtyi. Hän katsoi
ympärilleen: läheisten pensasten hoikat oksat vain törröttivät tummina
pimeässä. Mutta eivät hyväilyt eivätkä kannuksen iskut saaneet hevosta
liikkeelle, ja sen ruumista puistattivat pitkät väristykset. Piilikö
tuolla pensaiden varjossa jokin elävä olento heidän lähellänsä? Tuossa
suuressa äänettömyydessä, joka laskeutui yli pimeän ja aution lakeuden,
aavisti hän jonkun näkymättömän olennon läsnäoloa. Mutta tämän
salaperäisen vaaran edessä, jota ei voinut välttää, hän ei tuntenut
pelkoa. Päinvastoin hän tunsi jännittyvän kaiken tarmonsa ja voimansa.
Ankaralla voimainponnistuksella hän viimein sai hevosensa liikkeelle,
ja se lähti hurjasti laukkaamaan pimeyteen. Ja tietämättä häneltä oli
jäänyt, oliko eläin värissyt kuvitellun pelon vuoksi, vai oliko silloin
todellakin kuolema ollut heidän kupeellansa...
Miksi tämä muisto juuri tällä hetkellä valtasi hänen mielensä? Hän eli
uudestaan tuon kaukaisen yön oudon mielen jännityksen. Kuin silloin,
tunsi hän nytkin tuntemattoman vaaran vaanivan: hän ei tietänyt,
minkälaista tulevaisuutta, iloako vai suruja kohden hän oli kulkemassa.
Mutta hän tunsi myös voimansa kuin silloin. Hän pani kätensä
rinnalleen: se paisui täyteläisenä ja vavahdellen illan tuulessa.
Hän oikaisi itseänsä vieläkin, haluten tehdä itsensä pitemmäksi, ja
ihanalta tuntui hänestä nuoruutensa. Toivon ja ylpeyden huumaamana hän
lähti juoksemaan.
Metsässä huokaili alakuloisesti lempeä yö...
Myöhemmin Marcel varmaankin muisteli tätä hetkeä, jolloin hän yön
varjojen laskiessa oli juossut kohti jotakin huumaavaa ja peloittavaa,
kohti rakkautta.