Veli ja sisar.
Veljen ja sisaren välinen ystävyys on yksinkertaisen ja luontevan
suloista, mikä erottaa sen kaikista muista tunteista. Se on tietenkin
turvassa rakkauden rajuilta ailahduksilta ja sen kiihkeiltä
tunteenpurkauksilta, jotka ovat liian huumaavia voidakseen olla
pysyväisiä. Kuitenkin se on toisenlaista kuin tavallinen ystävyys, jota
tuntevat toisiaan kohtaan samaa sukupuolta olevat henkilöt. Siihen
tulee lisäksi jotakin häveliästä, herkkätunteista ja hellää, jota
nainen siihen tuo. Vielä enemmän erottaa sen kaikista muista tunteista
noiden molempien ystävysten ihmeellinen kyky ajatella ja tuntea samalla
tapaa. Se johtuu yhteisestä alkuperästä ja yhteisestä lapsuudesta, mikä
saattaa ymmärtämään puolesta sanasta, muistamaan samoja tapahtumia
samalla hetkellä, hengittämään alituisesti samaa kotoista ilmaa ja
samaa menneisyyden tuoksua. Ei edes rakkaudella ole tätä erikoista
ominaisuutta, ja se voi sitä kadehtia...
Oljesta punotuissa korituoleissa istuivat Marcel ja Paula Guibert
Maupas'n puutarhassa ja iloitsivat, tekemättä toisilleen turhia
tunnustuksia, huomatessaan, että elämä oli heitä samalla tavalla
kypsyttänyt ja muovaillut, vaikka he olivatkin olleet niin pitkän aikaa
erossa ja niin kaukana toisistansa. He tunsivat toisin kuin taannoin,
mutta kuitenkin samalla tapaa.
— Minun on niin hyvä olla tässä, oli nuori mies sanonut, että
laiskottelen tässä koko päivän.
Hän oli laiha. Hän tarvitsi lepoa. Huolimatta lujasta terveydestään oli
hän kuitenkin heikontunut siirtomaan retkellä. Kuume ahdisti häntä yhä,
vaikka sen puuskat kyllä harvenemistaan harvenivat. Ja hän toivoi pian
reipastuvansa Savoijin terveellisessä ilmassa.
Oli tuollainen tyyni suvi-iltapäivä maalla, jolloin aivan luulee
kuulevansa, kuinka ilma väräjää. Ei tuulenhengähdyskään hipaissut
heidän kasvojansa. Puiden latvoissa vain silloin tällöin vieno
tuulahdus liikutteli lehmusten hentoja lehtiä, jotka lepattivat ja
näyttivät vuoronperään tummanvihreitä yläpintojaan ja vaaleampia
alapintojansa.
Pyöreällä puutarhapöydällä, joka oli hakattu yhdestä ainoasta
liuskakivimöhkäleestä, oli hajallaan sanomalehtiä ja kirjeitä. Paula
rupesi tarkastamaan postia, josta hänen veljensä ei välittänyt:
— Yhä kirjoittavat sanomalehdet sinusta. Tahdotko lukea, mitä sinusta
sanoo _Alppitorvi_ ja _Tasavaltalainen Savoiji_?
— En, en, anna olla, pyysi kapteeni.
— Sitten tässä on kutsukortteja, jatkoi sisar. Sinun ikäluokkasi
sotilaat pitävät kemut sinun kunniaksesi. Pääsylippu Aix-les-Bains'in
kasinoon. Toinen Kukkahuvilaan. Vapaaherratar Vittoz ottaa vastaan
tiistaina.
— Mitä se minuun koskee? Minä en tahdo tavata ketään, en yhtään ketään.
— Sinä olet muodissa. Sinun täytyy tyytyä kohtaloosi. Muut supistavat
vapauttasi. He omistavat sillä tapaa osansa sinun uljuudestasi.
— Olemmehan sopineet, ettemme siitä puhu, pikku sisko.
— Mutta kaikki ihmiset puhuvat siitä. Nykyään on muodissa olla
mainehikas. Ennen pitkää saamme Dulaurens'it luoksemme ja vielä monet
muut, joita emme ole tavanneet sen jälkeen kuin levisi huhu meidän
köyhtymisestämme.
Hänen sileään otsaansa, jota musta tukka varjosti, oli tämä
koettelemusten aika uurtanut katkeruuden vaon.
Marcel oli ääneti. Hän antautui muistojen valtaan, joita oli täynnä
tämä hänen esi-isiensä maa. Hän näki menneiden tapahtumien nousevan
maakamarasta ja lentelevän ympärillään kuin visertelevät linnut.
Lapsirikkaiden perheiden lapsissa vain näkee tuota onnellista tunteiden
herkkyyttä ja intomieltä, joka kehittyy raittiissa, iloisessa ja
avomielisessä sisarusparvessa. Se tekee lapsuuden ihmeelliseksi
taika-ajaksi, joka valaisee miehuuden ikää ja luo vielä vanhuuteenkin
hohdettansa. Ja tämä onni on niiden palkintona, joilla on ollut
rohkeutta elää ja luoda elämää ympärilleen. Niin Marcel'kin hymyili
toiselle, pikku Marcel'ille, jonka hän näki selvästi silmiensä edessä,
juoksentelevan läheisillä niityillä mukanaan kokonainen liuta ilakoivia
veljiä ja sisaria. Ja Paulan ja hänen keskensä alkoi sarja kysymyksiä:
_Muistatko_... Hän eteni muistelmissaan aina noihin kaukaisiin vuosiin
saakka, jolloin sielu vielä on salaperäisyyden verhoama, ja hän sanoi
lopuksi:
— Muistatko?... Mutta ethän sinä voikaan sitä muistaa, et ollut silloin
vielä syntynyt. Me olimme pitkällämme ruohikossa. Olimme silloin
ensimmäistä kertaa kesälomalla kotona, muistaakseni. Isä kertoi
meille tarinoita Iliadista ja Odysseiasta. Ja me elimme nuo runot
leikeissämme. Minä olin vuoron perään Hector, vuoron perään sukkela
Odysseus. Mutta siihen aikaan minä pidin enemmän Hectorista, jonka
jalomielisyys ja alakuloinen urheus voimakkaasti vaikuttaa lapsen
mieleen. Myöhemmin, kun luin Homeerosta, oli se minulle kuin vanha
ystävä. Ja kukapa tietää, vaikka juuri noista vaikutelmista olisi
seikkailuhaluni peräisin.
— Mutta ethän sinä enää lähde? kysyi Paula levottomana. Äiti on niin
vanhentunut. Eikö sinunkin mielestäsi?
— On kyllä, hän on mennyt hiukan kumaraan, ja hänen poskensa ovat
kalpeat toisinaan. Mutta sinähän pidät hänestä huolta. Sinuun me
luotamme, Paula, me kaikki maailman rannan matkalaiset.
Sisar ei vastannut. Ja veli katui sanojaan, joiden itsekkyyden hän
tunsi. Kaikista tohtori Guibert'in lapsista oli Paulaa raskaimpana
kohdannut tämä varallisuuden häviö, johon sedän onnettomuus oli
koko perheen saattanut. Hän oli siinä menettänyt myötäjäisensä, ja
senkautta hänen naimisiin menonsa mahdollisuudet olivat melkoisesti
vähentyneet. Ja vielä veljet odottivat, että hän jäisi hoivaamaan
heidän äitinsä vanhuuden päiviä, ikäänkuin hänen alati tulisi unohtaa
oma persoonallinen elämänsä ja tuntea turhaan nuoren sydämensä paisuvan
hellyydestä.
Marcel katseli häntä pitkään, kunnioittavasti ja hellästi. Hän ihaili
hänen solakkaa vartaloansa, jossa ilmeni notkeutta ja tulevaa voimaa,
hänen kasvojensa hipiää, jonka hehkeyttä musta puku vielä herkensi,
hänen syviä ja tummia, mutta kuitenkin lempeitä silmiänsä — naisen
silmiä, joka tuntee elämää, on mitellyt voimiaan sen kanssa eikä
sitä pelkää, — koko tuota arvostaan aran ja siveän immen hurmaavaa
viehkeyttä. Kuinka tuollainen tyttö voisi olla herättämättä rakkautta?
Ja kun hän huomasi hiusten varjon tuolla huolestuneella otsalla,
koetti hän saada Paulan hymyilemään: — Kuinka minä pidän sinun
mustista hiuksistasi! En ole nähnyt kellään niin mustia. Sinä kannat
ylpeästi niiden raskasta painoa. Muistatko? Kun sinä olit pieni
ja kuljit hiukset hajalla, niin tukkasi oli niin suuri ja tuuhea,
että maalaiseukot torilta palatessaan pysähtyivät sinua katselemaan
ja mumisivat: "Kyllä on surkeata, että kiusaavat lapsiparkaa
mokomallakin tekotukalla!" Ja närkästyneenä huusi heille hoitajasi-:
"Vai tekotukalla! Tulkaahan vetämään, niin saatte nähdä, lähteekö se
käteenne!" Ja todellakin eukot tulivat ja vetivät sinua tukasta, ja
sinä itkit liiallisen kauneutesi tähden.
Hitaasti, pitäen kiinni portaiden rautaisista kaiteista ja astuen yhden
portaan kerrallansa tuli rouva Guibert lapsiansa kohden. Kuten syksyn
kukka koristaa paljasta puutarhaa, niin kirkasti hymyn häive hänen
kasvojansa Marcel'in paluusta asti. Tämä riensi häntä vastaan ja asetti
hänet omin käsin istumaan mukavaan, varjoisaan paikkaan.
— Onko sinun nyt hyvä olla, äiti? Hymy kirkasti kokonaan vanhan naisen
kasvot:
— Minun rakas iso poikani! Kuinka sinä muistutat isääsi.
Nuoren miehen kasvot kävivät vakaviksi:
— Siitä on nyt puolentoista vuotta, kun hän lähti pois. Voi tuota iltaa
Ambato'ssa! Koskaan ei mene se minun mielestäni. Harhailin leirin
ympärillä, huusin häntä nimeltä, huusin teitä kaikkia. Tunsin kuoleman
kulkevan kintereilläni...
Hetkisen kesti painostavaa hiljaisuutta, sitten jatkoi taas rouva
Guibert:
— Puolentoista vuotta! Onko se mahdollista?... Ja olen elänyt sen
kumminkin. Se on tämän tyttösen ansio. Niin kauan kuin minussa on
hengen hiventäkään, kiitän Jumalaa, että hän on antanut minulle
sellaisen puolison, sellaisia poikia ja sellaisia tyttäriä kuin olen
saanut.
Hän pyyhkäisi kyyneltyneitä silmiään ja alkoi tuskallisen kertomuksen,
jota hänen poikansa odotti:
— Sinun setäsi Marc'in onnettomuus oli kaikkien meidän murheittemme
alkuna. Me olimme liian onnellisia, Marcel. Isä oli niin voimakas
ja luottavainen, ja niin väsymätön työntekijä. Vaivalloisintenkin
päivätöiden jälkeen hän palasi kotiin iloisena. Ja te menestyitte
kaikki toimialoillanne.
— Teitä kadehdittiin, Paula sanoi. Ja hänen veljensä, joka oli ylpeä
kuin sisarkin, lisäsi:
— Parempi on saada osakseen kateutta kuin sääliä.
— Sinun setäsi pankkiliike Annecy'ssa kukoisti. Mutta muuan virkamies,
johon setäsi täydellisesti luotti, katosi, vieden mukanaan talletuksia
ja osakekirjoja. Setäsi ei kyennyt pitämään puoliansa sitä äkillistä
myrskyä vastaan, jonka tuo pako aiheutti, ja hän menetti heti niin
tyyten malttinsa, että surmasi itsensä. Suokoon Jumala, että hänellä
olisi ollut aikaa katua! Isäsi matkusti heti sinne. Hän selvitti asiat.
Kaikki maksettiin, pääomat ja korot. Mutta meidän täytyi uhrata suurin
osa omaisuuttamme. Kumminkin me pidimme Maupas'in, joka on sukutila.
— Niin on, sanoi Marcel. Maupas on meille jokaiselle lapsuutemme elävä
kuva.
— Ennenkuin isäsi luovutti omaisuutensa, aloitti taas rouva Guibert,
kysyi hän teidän kaikkien mieltänne.
— Niin kysyi, kyllä muistan. Silloin oli juuri sotaretki alkanut. Mutta
minä näin siinä vain äärimmäistä hienotunteisuutta. Nuo rahakysymykset
ovat minulle aina olleet niin vieraita, niin yhdentekeviä.
— Paulan kanssa myös neuvoteltiin.
— Oli kysymyksessä nimi, Paula sanoi, ja kunnia.
— Oli kysymyksessä sinun myötäjäisesi, lapsi kulta... Tämä hänen
veljensä surullinen loppu koski kovasti isään. Hän ei saanut takaisin
iloisuuttaan. Mutta työtä hän teki kahta tarmokkaammin, kahta
pontevammin. Kun kulkutauti puhkesi Cognin'issa, ei hän säästänyt
itseänsä tarpeeksi. Tauti tarttui häneen viimeiseksi, kun hän oli
nääntynyt ponnistuksista ja väsymyksestä. Heti alusta alkaen hän
tunsi olevansa mennyttä miestä. Mutta hän ei antanut meidän mitään
huomata. Vasta myöhemmin minä sen ymmärsin. Hän seurasi itse taudin
kulkua. Eräänä päivänä hän sanoi minulle: "Älä sure, kyllä Jumala
auttaa sinua". Minä korjasin: "Niin, kyllä Jumala auttaa meitä". Hän ei
vastannut siihen mitään. Hän ajatteli pelotta lähestyvää kuolemaa. Hän
kuoli meidän syliimme, täysissä tajuissaan.
— Minä yksin, sanoi Marcel, en ollut saapuvilla.
— Hänen vuoteensa ääressä oli Etienne, joka oli tullut Tonkin'ista,
François, Paula ja myös Etienne'n morsian, Louise Saudet.
— Entä Margareeta?
— Hän ei voinut tulla, kuiskasi katkeruudetta, mutta kuitenkin mieli
haikeana rouva Guibert. Hänelle ei annettu lupaa. Hän kuuluu Jumalalle.
Emme ole ensinkään nähneet häntä, sen perästä kuin hän meni luostariin.
He antautuivat muistojen valtaan ja olivat kaikki kolme ääneti.
Kuolema askarteli heidän ajatuksissaan. Mutta heidän ympärillään sykki
ja värähteli iloinen elämä. Päivän polttama lehti, syksyn aikainen
edelläkävijä, irtautui puusta ja leijaili hitaasti, kuin haalean ilman
kantamana, maata kohden, Paula näytti sitä sormellaan veljellensä.
Marcel, jonka mielen apeus oli vallannut, näki siinä vertauskuvan.
— Se odotti sentään kesää. Toiset kuihtuvat jo keväällä.
Hän ajatteli Thérèse sisarensa ennenaikaista kuolemaa. Ja hän ajatteli,
kuinka hän itse jo useammin kuin kerran oli katsonut kuolemaa kasvoista
kasvoihin. Mutta pian hän karkoitti mielestään nämä surulliset
aavistukset:
— Olkoon elämä lyhyt tai pitkä, niin rohkeasti se on elettävä. Niin
teki isä. Siksi hänen muistonsa ei masenna minun mieltäni, vaan
päinvastoin vahvistaa minua.
Hän jatkoi kyselemistään:
— Lähtikö Etienne pian takaisin Tonkin'iin?
— Lähti, sanoi rouva Guibert. Muistat kai, että hän teki ensimmäisen
matkansa sinne Lyon'in tutkimus- ja tiedeseuran lähettämän retkikunnan
mukana. Hänen tutkimustensa tuloksena oli, että kaivokset olivat
rikkaita ja maaperä viljavaa. Myöskin kehui hän meille noiden
asumattomien rantaseutujen kauneutta. Hän asettui vaimonsa kanssa
asumaan Along'in lahden rannalle. Sen niminenhän se oli, Paula?
Tytär myönsi, ja äiti jatkoi:
— Hän johtaa töitä kivihiilikaivoksissa. Samaan aikaan hän
harjoittaa suurenmoista maanviljelystä: hänellä on riisivainioita,
tomaatti-istutuksia. François meni hänen luokseen, ja myöskin serkkusi
Charles, Marc sedän poika. Heidän työnsä menestyy, Jumala siunaa heitä.
Etienne antaa meille elantoapua.
— Ja hänen vaimonsa lähti mielellään?
— Lähti. Louise on yhtä uljas kuin tyyni. Viikon perästä häiden jälkeen
he astuivat laivaan. Nyt heillä on poika. En tunne sitä. En ole saanut
nähdä sitä, ja rakastan sitä.
Paula lisäsi:
— Louise'n naimisiin meno nosti aikamoisen hälinän Chambéry'ssa.
Kaikki kaupungin rouvat surkuttelivat hänen äitiänsä. "Kuinka voitte
laskea tyttärenne niin kauas?" He pitivät häntä anteeksiantamattoman
kovasydämisenä. Rouva Saudet näki, että Louise oli onnellinen ja se
oli hänelle kylliksi. Nuo toiset ajattelivat vain itseänsä ja omaa
rauhallisuuttansa. Kuten sanoo herra Dulaurens, _täytyy ennen kaikkea
pysyä rauhallisella mielellä_.
Nimi, joka keskusteltaessa sattumalta mainitaan, näyttää aivan
kuin vetävän asianomaisen paikalle. Ovatpa nämä aivan satunnaiset
yhteensattumiset antaneet aihetta sananlaskuunkin. Ajoneuvot kääntyivät
avonaisesta ristikkoportista hevoskastanjakäytävälle, ja Paula tunsi
Dulaurens'ien hevoset ja vaunut.
— He olivat lakanneet seurustelemasta meidän kanssamme, virkkoi rouva
Guibert, jonka kasvot lehahtivat punaisiksi.
Hän oli rohkea elämän koettelemuksissa, mutta ihmisten edessä hän oli
arka.
— Sankarin tähdenhän he tulevat, sanoi Paula, tehden pilaa veljestänsä.
He nousivat kumminkin kaikki kolme ja menivät vieraita vastaan. Jo
ajoivat vaunut tieltä pihaan, jonka santa narskui pyörien alla.
Rouva Dulaurens nousi ensimmäisenä vaunuista, ja viitaten hetikohta
kapteeniin, tervehti hän rouva Guibert'iä seuraavilla sanoilla:
— Oi rouva Guibert, kuinka te voittekaan olla ylpeä sellaisesta pojasta!
Rouva Dulaurens oli syntyisin de Velincourt eikä unohtanut sitä
missään tilaisuudessa. Tämä nimi oikeutti hänen pitämään kaikkia
tekojansa suurina suosionosoituksina, vieläpä ulottamaan hyväntahtoisen
suojeluksensakin noihin ansioihin ja sankaritekoihinkin, joiden
oikeastaan pitäisi olla ylimystön yksinoikeutena, mutta joiden
loistosta ylimystö ainakin saattoi anastaa itselleen aimo määrän
julistamalla suurella melulla niiden kunniaa.
Piilossa vaimonsa selän takana kumarteli turhaan herra Dulaurens. Hän
oli harmaassa puvussa kiireestä kantapäähän, hatusta kenkiin saakka.
Vaistomaisesti hän oli valinnut tämän värittömyyden, joka hänelle sopi.
Hän ihaili pelokkaasti vaimoaan, joka hänen melkoisen omaisuutensa
tähden oli ottanut hänet, aatelittoman, mieheksensä, mutta joka
käytöksellään antoi hänen lakkaamatta tuntea uhrauksensa suuruutta.
Tämä avioliitto, josta hän ylpeili ja joka määräsi hänen valtiolliset
mielipiteensä, velvoitti hänen syvästi kunnioittamaan aateluutta, jonka
ruumiintuma hänen mielestään oli tuo kookas ja komea nainen tylyine ja
kopeine piirteineen ja käskevine vieläpä karkeinekin äänineen.
Viimeisenä nousi Alice vaunuista. Hänellä oli yllään vaaleansininen
puku, jonka väri hyvin sopi hänen kasvoihinsa. Hän astui hitaasti
eteenpäin tuolla hänelle ominaisella raukealla suloisuudella, mikä
saattoi pelkäämään, että hän siihen paikkaan särkyisi. Heti nuoren
tytön nähtyään ei Marcel'illa enää ollut silmiä muille. Hän vastasi
välinpitämättömästi kohteliaisuuksiin, joita hänelle ladeltiin ja jotka
hänen vaatimattomuutensa ja sotilaallinen kunniantuntonsa teki hänestä
sietämättömiksi.
Eittämättömästi tarkoitti häntä tämä vierailu. Hän oli sen syy ja sen
tarkoitusperä. Rouva Dulaurens, syntyisin de Velincourt, oli kyllä
kohtelias ja rakastettavakin rouva Guibert'iä ja Paulaa kohtaan,
mutta hänen kohteliaisuutensa oli kopeata ja hänen rakastettavuutensa
alentuvaista. Äiti ei sitä huomannut, mutta kyllä tytär, joka oli
tarkkaälyisempi tai vähemmän hämillään. Ja keskustellessaan naisten
kanssa oli rouva Dulaurens lakkaamatta kääntyvinään Marcel'in puoleen,
ikäänkuin hän olisi tahtonut anastaa tuon nuoren sankarin itsellensä ja
kuljettaa hänet pois vaunuissansa.
— Kuulkaapa, hyvä herra, sanoi hän lopuksi luontevasti, siitä on jo
useampia päiviä, kun te saavuitte, eikä teitä näe missään. Voisi
luulla, että te piiloilette. Mutta sehän ei ole teidän tapaistanne.
Vihollinen siitä kyllä tietää yhtä ja toista.
_Vihollinen_ oli epämääräinen ja mukava nimitys kaikille noille
kaukaisille kansoille, joiden monimutkaisia nimiä hän ei vaivautunut
pitämään mielessänsä. Ja herra Dulaurens, joka vilpittömästi ihaili
muissa toimekkuutta ja rohkeutta, tahtoi vielä alleviivata vaimonsa
viittausta:
— Jaa'a, te saitte tuimasti otella. Hallituksen huolimattomuutta...
Ette varmaankaan usein voineet olla rauhallisella mielellä?
Vähältä piti, ettei tämä onneton lause saanut Paulaa purskahtamaan
hillittömään nauruun. Se livahti niin usein herra Dulaurens'in
huulilta, että hänelle oli annettu liikanimi ritari Rauhallinen, joka
samalla kertaa ilmaisi hänen ylimyksellistä vaateliaisuuttaan ja hänen
rauhan rakkauttaan.
Mutta rouva Dulaurens jatkoi:
— Kaikki teidän ystävänne haluavat tutustua teihin. Minun kotini on
teille avoinna, jos vain suvaitsette tehdä meille sen kunnian.
Ja ikäänkuin hän yht'äkkiä olisi huomannut Paulan läsnäolon:
— Sisarinenne, tietysti.
Sisarta siis siedettäisiin. Tuo pieni pysähdys sen ilmaisi.
Nuori tyttö vastasi:
— Me olemme hyvin kiitollisia, rouva Dulaurens, mutta meillä on vielä
surua.
— Puolisurua korkeintaan. Puolentoista vuoden perästä.
Ja hän kääntyi uudestaan upseerin puoleen:
— Me menemme sunnuntaina kukkataisteluun Aix'iin. Tulkaa mukaan. Se on
yksi matkan tarkoitus. Ja illalla syömme klubissa päivällistä muutamien
ystäviemme kanssa, kaikessa tuttavallisuudessa. Siellä tapaatte
tovereitakin, kreivi de Marthenay'n, joka on rakuunaluutnantti ja
luutnantti Berlier'n, joka on teidän ystävänne, luullakseni. Tiedätte
kai, että puhutaan hänen menevän naimisiin Isabella Orlandi'n, erään
kaunottaren, kanssa.
Hän levitti tätä väärää tietoa, jota hän sillä hetkellä kuvitteli
mielessään, antaakseen letkauksen tuolle ylpeälle Paulalle, joka
asettui hänen aikeitansa vastaan.
Naiset aavistavat jollain käsittämättömällä tavalla, jonkinlaisen
arvaamiskyvyn avulla, jonka heille antaa heidän miellyttämis- ja myös
heidän vahingoittamishalunsa, ketkä ovat heimolaisia keskenään, keiden
sielut, sydämet tai ruumiit etsivät toisiansa ja valitsevat toisensa.
Eivätkö monet emännät, vilkastuttaakseen pöytäkeskustelua, osaa
kerrassaan mainiosti sijoittaa vieraitansa aavistellessaan sympatian
mahdollisuutta, jonka joskus juuri he herättävät henkiin. Samoin se
pahakin, jota he puhuvat toisistansa, osoittaa tavatonta aavistuskykyä
ja ihmeellistä terävänäköisyyttä: useimmiten se ei perustu mihinkään
varmasti todistettuun tosiasiaan, mutta siitä huolimatta sillä on
kaikki todenperäisyyden tuntomerkit. Se määrittelee ihmisiä luonnon
mukaan, säälimättömästi tosin, mutta aina todenmukaisesti.
Rouva Dulaurens näki kumminkin turhaa vaivaa. Nuori tyttö ei
räpäyttänyt silmäänsäkään, joko hän sitten oli aikaisin oppinut
hillitsemään itseänsä tai oli tämä uutinen hänelle todella yhdentekevä.
— Tottahan saamme olla varmat tulostanne, pyysi yhä itsepintaisesti
ensinmainittu, ollen odottavinaan vastausta vain Marcel'ilta.
Alice katseli lempeästi nuorta upseeria, silmillään, jotka olivat
siniset kuin Savoijin vaalea taivas. Paula myös katsoi häneen, mutta
hänen katseensa oli synkkä. Marcel ymmärsi, että rouva Dulaurens
tahtoi erottaa hänet sisarestansa, ja hän kieltäytyi, sen perhehengen
ohjaamana, jota tohtori Guibert aina oli teroittanut lastensa mieleen:
— Kiitän teitä, rouva Dulaurens. Mutta minun kotiintuloni on verestänyt
vielä tuoreita muistoja. En halua lähteä minnekään kotoa.
Ilonsalama välähti mustissa silmissä, mutta pitkät räpyttelevät ripset
peittivät puoleksi sulkeutuneet siniset silmät.
— Hän tarvitsee lepoa, lisäsi rouva Guibert. Alice, joka katseli pihan
hiekkaa, sanoi hiukan punastuen:
— Teidän isänne, herra kapteeni, paransi minut. Ennenmuinoin te kävitte
usein Chênaie'ssa. Paula oli minun rakkain ystäväni. Ette saa meitä
jättää.
Kun hän viimein kohotti taivaansiniset silmänsä, kohtasi hän Marcel'in
katseen ja hymyili. Sitten hänen poskensa taas punastuivat. Hänen
herkkä verensä seurasi hänen sydämensä salaisia liikkeitä.
— Kyllä he varmasti tulevat teitä tervehtimään, neiti, sanoi rouva
Guibert, hiukan hämmästyneenä Paulan itsepäisestä vaikenemisesta.
— Oi, miksi _neiti_? Te kutsuitte minua ennen Alice'ksi.
— Siitä on jo kauan. Te olitte silloin pieni.
— Pienihän minä vieläkin olen, tai milt'ei pieni.
Mutta rouva Dulaurens ei suinkaan tahtonut joutua tappiolle. Hän
ajatteli kutsujansa. Tämän Madagaskarilaisen sankarin avulla
hän oli aikonut sysätä satulasta kilpailijansa, paronitar de
Vittoz'n, joka näytteli Aix'issa parhaillaan kylpevää, luuvaloista
tutkimusmatkailijaa. Sillä hän oli ottanut selville, oliko Jean
Berlier'n puheissa perää. Nuoren kapteenin menneisyys oli kaikkein
loistavimpia. Hänen rohkeutensa ja päättäväisyytensä oli suuresti
vaikuttanut sotaretken onnistumiseen. Mainitsemiset päiväkäskyissä,
kunnialegioonan ritariristi, kolmas upseerin nauhus tunnusti
vuoronperään hänen ansionsa. Hän siis hyvin saattoi tyydyttää
turhamaisuutta. Ja tällainen maine viehättikin paljon enemmän sotaisaa
rouva Dulaurens'ia kuin kirjailijoiden ja tiedemiesten kuuluisuus. Ja
sitäpaitsi, piti kai hiukan kannustaa kreivi de Marthenay'ta, joka ei
ensinkään näyttänyt pitävän kiirettä Alice'n käden pyytämisellä.
— En mitenkään voi uskoa, että ette tule, sanoi hän nuorelle miehelle,
antaen lähtömerkin. Me odotamme teitä sunnuntaina Aix'issa.
Ja toistaen koneellisesti aikaisempia sanojaan lausui hän
hyvästijättäessään rouva Guibert'ille mesimakealla äänellä, joka
jyrkästi soti hänen luontoansa vastaan:
— Kaikki äidit kadehtivat teitä, rouva Guibert! Alice hyvästeli
erityisen herttaisesti Paulaa, joka pysyi jäykkänä. Vaunut olivat
jo kadonneet ristikkoportista, ja yhä katseli Marcel autiota
porttikäytävää kohden. Hän oli niin ajatuksiinsa vaipunut, ettei
ensinkään huomannut, kuinka sisar häntä tarkasteli hellän surullisesti.
— Mitä sinä mietit, kysyi hän.
Veli kääntyi sisarensa puoleen ja sanoi hiukan alakuloisesti hymyillen,
ikäänkuin tuntien heikkoutensa:
— Menemmehän heitä katsomaan, eikö niin?
Hän hämmästyi kysymyksensä vaikutusta, sillä Paulan kasvot synkkenivät
ja hänen silmänsä sumentuivat.
— Et enää tyydy meihin, mumisi hän.
Kohta hän kumminkin hillitsi itsensä ja virkkoi lujemmalla äänellä:
— Minä en ainakaan mene. Ei minua ole kutsuttukaan.
— Kutsuttiinhan sinut, sanoi Marcel.
— Pyh! Kaupan päällisiksi! Rouva Dulaurens antoi minun sen kyllä tuntea.
— Paula, pikku Paula, tiedäthän, etten mene sinne ilman sinua.
— No, emme sitten mene sinne, eikö niin. Ollaan kotona. Me rakastamme
sinua niin suuresti, äiti ja minä, ja olemme niin onnelliset, jos
saamme pitää sinut luonamme. Ole meidän kanssamme. Niin kauan koti on
ollut äänetön ja kuin varjossa. Mutta sinä tulit, ja päivä alkoi taas
paistaa.
— Niin, lapsikulta, toisti rouva Guibert. Ole meidän kanssamme.
Marcel'in kasvot synkistyivät. Hän ei pitänyt siitä, että hänen
vapauttaan rajoitettiin, eikä suvainnut sitä mielellään niiltäkään,
jotka olivat kaikkein rakkaimmat hänen sydämelleen. Mutta ennenkaikkea
hän oli tyytymätön itseensä. Hän oli palannut kotiin päättäen elää
Maupas'sa muista erillään, hengittää siellä kylliksensä kotiseutunsa
tuoksua ja muistella rakkaita vainajiansa, tuottaa myöskin hiukan iloa
äidillensä ja sisarellensa, eikä nyt muuta tarvittu kuin että tuli tuo
pieni tyttö, niin heti hänen päätöksensä raukesivat ja lannistui hänen
tahtonsa ja ylpeytensä.
Huolimatta noista suloisista pyynnöistä, pysyi hän yhä ääneti. Paula ei
voinut kauan katsella veljeään surullisena.
— Kuule, hän sanoi, mene sinä vain Chênaie'hen. Minä en voi tulla sinun
kanssasi, sillä minulla ei ole pukuja.
Liian kiireesti vastasi veli — ja tämä vastaus ilmaisi selvästi, kuinka
itsepintaisesti hän halusi päästä tuolle vierailulle:
— Minä hankin niitä sinulle, pikku sisko. Minulla on hiukan säästöjä.
— Ja sinä olet sentään auttanut meitä, huomautti rouva Guibert,
katsellen hellästi poikaansa, ikäänkuin hän ei vielä olisi tottunut
siihen, että hänen poikansa oli häntä niin lähellä.
Illalla myöhään, kun rouva Guibert oli jokapäiväisellä kierroksellansa
tarkastamassa, että kaikki ovet olivat lukossa, näki Paula, joka
oli jäänyt saliin Marcel'in kanssa, tämän taas vaipuvan outoihin
ajatuksiin. Hän lähestyi veljeänsä ja laski hiljaa kätensä hänen
olkapäälleen:
— Haaveksitko sinä kauniista Alice'sta?
Hän sanoi nämä sanat niin herttaisesti, että veli hymyili:
— En, vastasi hän, kieltäen heikkoutensa. Mutta tunnusti sen hetikohta,
lisäten:
— Hän on kaunis, se on totta. Onko hän sinun ystäväsi?
— Me olimme yhdessä Sacré Coeur'in luostarikoulussa. Hän on jokseenkin
minun ikäiseni, ehkä hiukan nuorempi. Luostarissa ollessamme hän
oli kiintynyt minuun kuin nuorempi sisar. Sillä hän on lempeä,
alistuvainen, arka ja antaa mieluummin muiden päättää puolestansa.
— Sehän sopii hyvin naiselle, sanoi veli hyväksyvästi.
Hän tunnusti empimättä oman sukupuolensa etevämmyyden.
Paula hyväili kädellään veljensä otsaa:
— Alice ei ole sellainen vaimo, jota sinä tarvitset.
Veli väitti kiivaasti vastaan:
— En ole aikonutkaan häntä naida. Mutta nuori tyttö jatkoi ajatustaan:
— Häneltä puuttuu rohkeutta. Eikä hän lisäksi ole meidän piiristämme.
— Kuinka, ei meidän piiristämme? Siksikö, että Dulaurens'it ovat
rikkaampia kuin me? Ranskassa, Jumalan kiitos, ei sentään rikkaus
määrää yhteiskunnallista asemaa.
Paula oli pahoillaan, että aiheutti tämän suuttumuksen:
— Enhän minä sitä tarkoittanut. Ne ihmiset, joista on puhe, käsittävät
elämän toisin kuin me. Se on heistä vain ulkonaista komeilemista. He
eivät osaa erottaa mitättömyyksiä tärkeäarvoisista asioista. En minä
osaa sitä sinulle selittää, mutta en minä tahtonut suututtaa sinua.
— Rupeatko sinä saarnaamaan minulle maailmasta ja ihmisistä? Ennenkuin
olet maailmaa nähnytkään, tahdot sinä sitä arvostella!
Närkästyneenä veljensä äänen loukkaavasta sävystä kääntyi Paula
poispäin. Ja purkaen vihdoin sydämensä katkeruuden hän virkkoi:
— Luuletko sinä, että minä en vielä osaa erottaa hymyn teeskentelyä
ja huulien valhetta? Kyllä vaan! Nuo ihmiset eivät voi meitä suvaita
ja tahtoisivat meitä halveksia. Sinua he kyllä koettavat houkutella
puoleensa, sillä sinun seurasi hivelee heidän turhamaisuuttaan, mutta
he karttavat äitiä ja minua, jotka olemme vain varattomia naisparkoja.
Alice on määrätty eräälle kreivi de Marthenay'lle eikä suinkaan sinulle.
Ilman tuota viimeistä lausetta tämä närkästynyt puhe olisi tehonnut.
Mitä Paula tuossa niin selvästi ja täsmällisesti sanoi, sitä Marcelkin
oli jo tuntenut, vaikkakin epämääräisemmin. Hänen ylpeytensä ja
se hellä rakkaus, jota hän tunsi äitiänsä ja sisartansa kohtaan,
olisi pidättänyt häntä. Mutta loppu teki kaikki tyhjäksi. Jo pelkkä
ajatuskin, että tuo salonkiupseeri, joka odottamatta paiskautui
hänen elämäänsä, olisi hänen voitosta varma kilpailijansa, herätti
hänen taistelun, valloituksen, hallitsemisen vaistonsa. Hän tuli
mustasukkaiseksi, jo ennenkuin rakasti.