I.

Marcel Guibert'in paluu.

Maupas'n vierassalissa odotti rouva Guibert valmiina lähtemään.

Toisessa kädessään hänellä oli sateenvarjo, huolimatta kauniista

säästä ja ilmapuntarista, ja toisella kohotti hän kasvoiltaan pitkää

suruhuntua, joka valui alas hänen päähineestään. Hän istahti hetkeksi,

koettaen malttaa mieltään, mutta alinomaa kääntyi hänen katseensa

pöytäkelloon, jonka päällä seisoi uhkaavan näköinen Vercingetorix. Hän

nousi seisomaan ja kulki yli lattian väsynein ja laahustavin askelin.

Sitten istahti hän uudelleen, ikäänkuin olisi hän tullut ajatelleeksi

vanhan kellon oikullisuutta. Mutta hän ei istunut millekään noista

monista nojatuoleista, jotka yhtä lailla kuluneina tarjosivat tuttua

pehmoista helmaansa, vaan rottinkituolille, josta hän nopeammin ja

vähemmän hengästyneenä pääsi nousemaan.

Rouva Guibert, joka jo oli ikäihminen, oli lyhyt ja lihava ja hengitti

raskaasti. Hänen kasvonsa kuvastivat sekä lempeyttä että lujuutta.

Hänen kirkkaan siniset silmänsä, joiden katse oli sanomattoman lempeä

ja niin surullinen, että se näytti kyynelten sumentamalta, ilmaisivat

arkaa ja hellää luonnetta, jota ulkonainen elämä helposti saattoi

säikähdyttää. Mutta luja leuka ja tanakka ja tukeva vartalo osoittivat

tarmoa ja kestävyyttä. Hänen poskensa, jotka vuosista huolimatta olivat

säilyttäneet raikkaan värinsä, todistivat hyvää verenkulkua ja lujaa

ruumiin rakennetta.

Hetken epäröityään hän teki päätöksen, raotti erästä ovea ja huusi:

— Paula, etkö sinä jo tule? On jo aika lähteä. Selvä ja kirkas ääni

vastasi:

— Voi, äiti, meillähän on yllin kyllin aikaa.

— Kello näyttää jo seitsentä, väitti hiljaisesti vastaan rouva Guibert.

— Tiedäthän, että se käy edellä kolme neljännestuntia.

— Mutta ehkäpä se on yht'äkkiä alkanut jätättää. Sehän on niin

oikullinen.

Naurunhelähdys, ilman ivallisuuden hiventäkään, oli nuoren tytön

vastaus. Hetken perästä hän lisäsi:

— Panen hatun päähäni ja tulen tuossa paikassa. Alistuneena rouva

Guibert kävi jälleen istumaan.

Hänen katseensa kiersi pientä maalaissalia. Kaksinkertaiset valkoiset

uutimet, juuri pestyt ja silitetyt, siivilöivät sisään kesäillan

kirkkautta, jota läheisten, korkeiden puiden lehvät jo hiukan

himmensivät. Huone oli kaikessa vaatimattomuudessaan aistikkaasti

kalustettu. Ei ainoakaan ylellisyysesine rikkonut sopusointua.

Vanhat, jykevät huonekalut kertoivat hilpeinä menneistä sukupolvista

ja muinaisesta makusuunnasta. Kaksi edelliseltä vuosisadalta olevaa

etsausta esitti viehättäviä kohtauksia _Paul ja Virginia_ kirjasta.

_Kylpy_ nimisessä nuori tyttö piteli kainosti kiinni paitaa, joka oli

valumassa alas pyöreältä olkapäältä, ja pisti vitkastellen kylmään

veteen pientä, sievää, värisevää jalkaansa. Ja _Virta_ nimisessä, joka

oli sen vastaparina, nähtiin nuoren Paulin, pienen ystävättärensä

kevyt paino käsivarsillaan, varovaisesti astuvan yli vihaisen virran.

Kivipiirros, iältään vähemmän kunnianarvoinen, kuvasi _Napoleonin

lähtöä Fontainebleau'sta_: lähelle tunkevien ja varjossa olevien

krenatöörien keskellä loistivat erityisesti, ikäänkuin historiallisen

kohtauksen pääasiallisena keskipisteenä, keisarin valkoiset housut. Ja

vielä riippui seinällä nykyaikaisemman taiteen edustajana himmentynyt

akvarelli, joka luuli kuvaavansa Itämaiden värikästä taivasta ja

ranskalaisen ratsuväen valtaamaa Abd-el-Kader'in kirjavaa telttaleiriä.

Pianiino, jonka päällystä oli partituurien peitossa ja kaksi täpötäyttä

nuottihyllyä ilmaisi kohtuuttoman suurta musiikin rakkautta, mutta

flyygeli oli menettänyt soivan sielunsa ja teki nyt pöydän virkaa.

Rouva Guibert ei nähnyt enää noita esineitä, hän oli niihin liiaksi

tottunut. Mutta hänen silmäänsä pisti kukkamaljakko, joka ei ollut

oikealla paikallaan. Järjestykseen tottunut kun oli, ei hän voinut

sietää tuota erehdystä, vaan kiirehti sitä korjaamaan. Tämä maljakko

oli uhrilahja, jonka hän ruusujen kukkimisen aikana asetti rakkaiden

kuviensa eteen, joihin hänen ilojensa ja surujensa muistot liittyivät.

Sillä tapaa hän joka päivä uhrasi kotinsa alttarille. Ei hän

kuitenkaan ylenmäärin surrut laiminlyöntiään, sillä olihan hänellä

niin paljon ajattelemista tänään. Siinä ne riippuivat kuvaamattomissa

kehyksissään, hänen rakkaitten vainajiensa suurennetut valokuvat, hänen

miehensä, tohtori Maurice Guibert'in, joka pannen itsensä alttiiksi

oli kuollut raivoavan lavantaudin uhrina edellisen vuoden alussa,

ja hänen tyttärensä Thérèse'n, joka kahdentoista vuoden vanhana oli

kutsuttu Jumalan luo, ja eivätkö ne aivan kuin hymyilleet hänelle

tänään, tänä suruhuoneen juhlapäivänä? Hänen toinen poikansa, Marcel,

palasi Ranskaan, otettuaan osaa Madagaskarin retkeen ja Fahavalo

heimon kukistamiseen. Kahdeksankolmatta vuotiaana kapteenina ja

koristettuna kunnialegioonan ristillä hän saapui kotiin oltuaan poissa

kolme vuotta. Aamulla Marseille'sta lähetetty sähkösanoma, jota oli

luettu yhä uudestaan ja uudestaan ja joka vielä oli avaistuna salin

pöydällä, ilmoitti hänen saapuvan Chambéry'hin illalla puoli kahdeksan

junalla. Siksi rouva Guibert oli valmiina kahta tuntia liian aikaisin,

lähteäkseen maalta kaupunkiin poikaansa vastaanottamaan. Ja jo kiiti

hän ajatuksissaan poikaansa vastaan pitkin Lyon'in rataa, jota juna

kulki.

Mutta hän aavisti, että kohdatessaan poikansa, hän tulisi niin

liikutetuksi, että kaikki hänen mielenlujuutensa olisi tarpeen.

Sinne kauas, epäterveellisen Betsibokan rannalle, Marcel oli saanut

sanoman isänsä kuolemasta. Ja kun kuolema kohtaa kaukana niitä, joita

rakastamme, kuinka paljon katkerammilta, kuinka paljon kovemmilta sen

iskut silloin tuntuvatkaan!

Heti ensimmäiseksi sattuisi hänen poikansa silmä hänen surupukuunsa ja

hänen vanhuutensa uusiin merkkeihin. Varjo asettuisi heidän välillensä.

Hän arvioi voimiansa ja ajatteli:

"Koskaan eivät lapset saapuneet, ilman että isä oli heitä vastassa

asemalla. Minä tahdon olla siellä, hänen sijassaan."

Sillä hetkellä Paula astui sisään. Kaunis kiiltävän musta tukka ympäröi

hänen pyöreitä tummahiveisiä kasvojansa. Hänen musta pukunsa hoikensi

häntä. Mutta siltä hän ei näyttänyt ensinkään hennolta. Hänen ylväs

ryhtinsä ja luja katseensa ilmaisi päättäväisyyttä ja mielenuljuutta.

Nuoruuden hehkeys valoi välkettä hänen tummaan katseeseensa,

kuten laivan tulien valovana valaisee meren synkkää syliä. Tämä

kahdenkymmenen vuotias neitonen oli jo saanut kokea, mitä on kärsimys,

siinä iässä, jolloin hartaimmin halutaan nauttia elämästä. Ja jottei

hän lannistuisi, oli hän jäykistänyt mielensä, ja tämä salainen

taistelu oli painanut leimansa hänen olentoonsa.

Nyt hänen mustat silmänsä kumminkin loistivat tavallista valoisempina.

Hänen kasvojaan kirkasti uusi ilo kuten ruusupensasta ensimmäinen

ruusu. Hänen äitinsä, joka huomasi hänen olevan vielä hatutta,

närkästyi.

— Etkö ole vielä valmis? Oletko mieletön?

— Ethän sinäkään ole valmis, vastasi tytär iloisesti hymyillen.

Hänellä oli kädessään valkoreunuksinen surupäähine, jommoista lesket

käyttävät, ja hän lähestyi nopeasti ja kevyin askelin:

— Jää istumaan, äiti, älä nouse. Pitäähän sinun olla hieno, kun menet

poikaasi vastaan. Minä laitoin sinulle tämän kapotin. Eikö se olekin

soma? Sinun päähineesi on jo vallan kulunut.

Ja niin suloisesti, että se teki lopun äidin vastustelemisista, hän

lisäsi:

— Anna minun olla kamarineitinäsi. Onhan sinun käsivartesikin kipeä.

— Se on sitä reumatismia, mumisi rouva Guibert. Vaihdettuaan

päähinettä, peiliin katsahtamattakaan, kysyi hän arasti tyttäreltään,

jottei pahoittaisi hänen mieltänsä:

— Ja nyt, lapsi kulta, etkö luule, että meidän pitää lähteä?

— Kyllä, sanoi Paula, minä menen sanomaan Trélaz'lle.

Trélaz oli arentimies, jonka oli määrä kyyditä heidät Chambéry'n

asemalle.

Tyttärensä poissaollessa rouva Guibert katseli lastensa yhteiskuvaa.

Niitä oli silloin vielä kuusi. Nyt niitä oli enää viisi elossa:

Etienne, vanhin, joka oli insinöörinä Tonkin'issa; Marcel, upseeri

siirtomaasotaväessä; Margareeta, laupeuden sisar; François, joka

saatuaan reput tutkinnossa, oli lähtenyt veljensä luokse Kaukaiseen

Itään; ja lopuksi Paula, viimeinen kukka tässä elämän seppeleessä.

Kuinka monta kertaa hän oli saanut sanoa hyvästi — iäksikin —

kuudenkymmenen vuoden kuluessa!

Paula tuli ilmoittamaan, että Trélaz oli valmis, ja pani käden

käänteessä hatun päähänsä.

Hän ei voinut olla hiukan vastustamatta äitinsä lähtöintoa,

katsahdettuaan vanhaan pöytäkelloon, joka välitti viisi kellosepistä ja

korjauksista ja piti aina vain oman päänsä.

— Saamme odottaa melkein tunnin asemalla.

— En mitenkään tahtoisi myöhästyä, vakuutti rouva Guibert.

Ja astuessaan ovesta ulos, kääntyi hän vanhan palvelijattaren puoleen,

joka asetti silmälaseja nenällensä, voidakseen paremmin seurata

matkalle lähdön vaiheita.

— Mari, muistathan pitää huolta leivoksista.

Hän kiipesi vaivalloisesti maalaisvaunuihin, jotka odottivat portaiden

edessä. Päästyään istumaan koetti hän hymyillä tyttärelleen, ja tämä

hymyn häive palautti hetkeksi hänen kasvoilleen sen suloisuuden, joka

oli hänet nuorena tehnyt niin, viehättäväksi. Paula hypähti kevyesti

hänen viereensä.

— Antakaa mennä, Trélaz. Ja pitäkää hiukan kiirettä. Mutta älkää lyökö

hevostanne ja ajakaa varovaisesti alamäessä.

— Kyllä perille päästään, vastasi talonpoika levollisesti.

Ja vaunut lähtivät liikkeelle. Ne olivat vanhanaikaiset ajopelit,

jommoisia ei enää näe. Pitkinpäin kulkevilla penkeillä istuttiin

selitysten, jalat puukehän sisällä. Niiden eriskummaisuuden vuoksi ei

niihin koskaan noustu leikkiä laskematta.

Vaunuhevonen ei ollut sekään vähemmän kunnianarvoinen iältänsä;

käyden ja jarrurauta kitisevässä pyörässä, ajettiin viettävää

tuuheata hevoskastanja- ja plataanitietä, tultiin ulos aina avoimesta

porttaalista — joka pakostakin oli auki, sillä sen saranat olivat niin

ruostuneet, ettei niillä ollut mitään virkaa — käännyttiin Vimines'in

tielle, jota tammimetsät siimestävät ja tultiin rautatien yli ajettua

Lyon'ista Chambéry'hin vievälle valtamaantielle, joka kulkee läpi

Cognin'in kylän. Siellä, paremmalla tiellä alkoi vanha, ruskea tamma

huolimattomammin heitellä jalkojansa, ikäänkuin siitä olisi ollut

itsestäkin yhdentekevää, kuinka juoksi. Ja lopulta se rupesi hiljakseen

hölkkäämään, jota arka rouva Guibert piti liian kiivaana menona.

Päivä oli jo painunut Signal'in kukkulan taakse, joka kohoaa Lépine'n

vuorijonosta. Mutta suvi-iltojen vaalakka valo viipyi vielä kauan

mailla.

— Äiti, katso vuoria, sanoi Paula.

Ne kiertävät Chambéry'ta laajassa ympyrässä, ja niiden kallioharjanteet

hohtivat häikäisevässä ruusunpunassa, samalla kun niiden juurella

ja kupeella leijaili kuin hienon hienona vyöhyeenä tuota sinertävää

utua, joka on kesäajalle ominaista. Mutta rouva Guibert oli liiaksi

huolissaan antautuakseen katselemaan laskevan auringon värileikkiä

kukkuloilla; ja yht'äkkiä hän ilmaisikin tyttärelleen, mikä häntä

huolestutti:

— Jos juna saapuu ennen määräaikaa!

Ja vaikka hän kaikessa vakavuudessa lausuikin tämän arvelun, niin hän

ensimmäisenä sille hymyili.

Hän huomasi vihdoin pehmeän, vaalean varjon, joka juuri sai

kiivenneeksi vuorille, ja hetken loisti kirkkaana Nivolet'n risti. Hän

näytti tyttärelleen tuota näkyä, joka hänestä oli valaisevan uskon

vertauskuva. Sitten sama tyyni rauha verhosi koko luonnon ja kuvastui

ensi kerran pitkästä aikaa kahden surupukuisen naisenkin kasvoilla.

Lähestyttäessä Chambéry'ta ajoivat Trélaz'n vaunujen ohitse kahden

oivan juoksijan vetämät englantilaiset rattaat.

— Ne ovat Dulaurens'in rattaat, Paula sanoi. He menevät Aix'iin. He

eivät tervehtineet meitä.

— He eivät varmaankaan tunteneet meitä.

— Vielä vai! Mutta meitähän tervehditäänkin paljon harvemmin sen

perästä, kuin sedän tähden menetimme omaisuutemme.

Hän viittasi perheonnettomuuteen, joka oli heitä kohdannut vähän ennen

isän kuolemaa. Rouva Guibert tarttui tyttärensä käteen:

— Mitäs siitä, lapsi kulta. Ajattele, että hetken perästä saamme nähdä

Marcel'in.

Mutta hiukan aikaa vaiti oltuaan kysyi Paula:

— Eikös isä hoitanut ja parantanut Alice Dulaurens'ia, kun Cognin'issä

raivosi se lavantauti, jonka viimeinen uhri isä itse oli?

— Kyllä, vastasi hiljaa vanha rouva, jonka mielen tämä muisto teki

murheelliseksi.

Ja hän jatkoi tyynesti, valittamatta:

— Ja he ovat jättäneet maksamattakin isäsi palkkion. Se on hyvin

rikasten tapaista. He eivät tiedä, mitä leivän ansaitseminen merkitsee.

— He eivät osaa muuta kuin huvitella.

Rouva Guibert näki katkeran rypyn tyttärensä kasvoilla, jonka kaikki

ilmeet hän tunsi.

— Kuule lapsi, sanoi hän. Älkäämme heitä kadehtiko. Huvitellessaan he

unohtavat elämän. He eivät tiedä mitään siitä, mikä täyttää meidän

sydämemme. Minä tulen kohta kuudenkymmenen vuotiaaksi. Ajattele, mitä

kuolema on minulta riistänyt, mitä uhrauksia olen saanut tehdä. Olen

kadottanut tyttäreni Thérèsen ja mieheni, joka oli minun tukeni ja

turvani. Sinun vanhempi sisaresi, Margareeta, on luostarissa, enkä ole

nähnyt häntä viiteen vuoteen. Etienne ja François ovat Tonkin'issa,

enkä minä tunne pientä poikani poikaa, joka juuri siellä kaukana on

syntynyt. Marcel tulee kotiin oltuaan poissa kolme vuotta, jona aikana

olen ollut kauhean levoton. Ja kumminkin minun osani on ollut hyvä.

Minä kiitän Jumalaa, joka on minua koetellut, annettuaan minulle

ensin ylenmäärin lahjojansa. Joka päivä minä olen saanut tuntea hänen

hyvyyttänsä. Onnettomuudessanikin hän on antanut minulle tuen, sinut,

lapseni.

Pienellä hansikattomalla kädellään Paula pusersi äitinsä sierettynyttä

ja ryppyistä kättä.

— Olet oikeassa, äiti, en enää valita.

Ne kolme kilometriä, joiden päässä Maupas on Chambéry'sta, oli viimein

ajettu. Trélaz jätti naiset asemalle ja meni viemään ajopelinsä

asemapihan syrjäiseen kolkkaan, kauaksi hotellien omnibuseista,

ajurinvaunuista ja muista ajoneuvoista. Mutta rivissä seisovat hevoset

kadehtivat hänen tammaansa, jonka eteen hän asetti täysinäisen

heinäsäkin.

Paula katsoi heti aseman kelloa ja huomasi hämmästyksekseen sen olevan

jo kymmentä yli seitsemän. Hänen äitinsä näki hänen ihmettelevän

eleensä:

— Sanoinhan minä sinulle, että me myöhästymme. Tytär hymyili:

— Vai myöhästymme, kun meidän tarvitsee odottaa vain kaksikymmentä

minuuttia?

He menivät odotussaliin. Heti oven avattuaan rouva Guibert

peräytyi. Mutta Paula työnsi häntä hiljaa eteenpäin. Sali oli

täynnä juhlapukuisia ihmisiä. Chambéry'n hienosto siellä odotti

Aix-les-Bains'in junaa, _teatterijunaa_. Äiti ja tytär tunsivat

Dulaurens'it.

Hämillään rouva Guibert aikoi vetäytyä takaisin ja kuiskasi Paulan

korvaan:

— Mennään kolmannen luokan odotussaliin. Siellä meidän on parempi olla.

— Minkätähden, sanoi tytär.

Silloin miellyttävän näköinen nuori mies erkani eräästä naisparvesta

ja tuli heidän luokseen. He tunsivat luutnantti Jean Berlier'n, joka

oli Marcel'in ystäviä. Hän tervehti heitä tuolla ritarillisella

kohteliaisuudellansa, joka heti sai ihmiset häneen mieltymään.

— Te olette varmaankin tulleet kapteenia vastaan, eikö niin, rouva

Guibert? Sillä tehän ette mielellänne lähde liikkeelle.

— Aivan niin.

— Kuinka iloiseksi hän tuleekaan hetken perästä, kun näkee teidät

täällä.

— Ennen muinoin hänen isänsä oli aina häntä vastassa, sanoi vanha rouva

nuorelle miehelle, jonka oli lapsena tuntenut. Tiedättehän.

— Kyllä, minä tiedän.

Ja jottei tässä yleisessä paikassa syvennyttäisi suruun, lisäsi Jean

Berlier:

— Saan varmaankin pusertaa Marcel'in kättä ennen lähtöäni.

— Tulettehan Maupas'han häntä tervehtimään. Lähdettekö pois?

— Vain yhdeksi illaksi. Menemme Aix'iin. On _Kulkurielämän_ ensi-ilta.

Mutta tehän ette välitä teattereista.

Vilpittömänä kuten aina, vastasi rouva Guibert:

— En ole koskaan ollut teatterissa. Enkä totta puhuen, sitä kaipaakaan.

Vaikka hän puhuikin puoliääneen, oli kaksi vaaleapukuista

nuorta neitosta kuitenkin saattanut kuulla, mitä hän sanoi, ja

toinen heistä, rohkeakatseinen, tumma tyttö, purskahti nauruun.

Muuan rakuunaluutnantti, joka par'aikaa puheli heille, oli ehkä

naurunpurskahduksen aiheuttanut. Paula katsoi halveksivasti nuoreen

tyttöön tummilla silmillänsä, joiden teruset välähtivät kuin salaman

leimahdus.

— Ettekö istuisi, rouva Guibert, sanoi taas Jean.

Vanha rouva istui nurkan pimentoon tyhjän nojatuolin viereiselle

tuolille, vaatimattomien tai arkojen ihmisten tavalla.

— Mutta istuhan toki nojatuoliin äiti, sanoi hiukan jyrkästi Paula,

joka juuri oli kylmäkiskoisesti vastannut toisen neitosen ystävälliseen

tervehdykseen, sen, joka ystävättärensä nauraessa oli punastunut.

Puheltuaan vielä hetkisen, nuori mies jätti heidät ja palasi äskeisen

seuransa luo.

Paula, joka katsoi hänen jälkeensä, kuuli, kuinka hän antoi tietoja

rouva Dulaurens'ille.

— On, se on rouva Guibert. Hän odottaa poikaansa, joka palaa

Madagaskarista.

— Ketä? Niitähän on niin monta.

— Upseeria, Marcel'ia.

— Mikä arvo?

— Kapteeni, ristin saanut, kuuluisa, luetteli kiireisesti Jean Berlier,

jota hiukan tuskastutti tämä kuulustelu, sillä tumma neitonen kutsui

häntä.

Mutta rouva Dulaurens ei hellittänyt otettaan.

— Kuuluisa? Mitä hän sitten on tehnyt?

— No mutta, ettekö ole kuullut Andriba'n taistelusta, jossa hänen

komppaniansa liike vaikutti ratkaisevasti voiton saantiin?

— Ihanko totta?

— Ihan totta. Marcel Guibert'in nimi tunnetaan kautta koko Ranskanmaan.

Ilmeisesti hän liioitteli aika lailla. Meidän päiviemme Ranska ei

kerskaile sotilastensa mainetöillä.

Luutnantti Berller'n sanat saivat aikaan sen, että rouva Dulaurens heti

lähestyi rouva Guibert'iä. Sopihan nyt olla tuttava tuon lesken kanssa,

vaikka hän oli joutunutkin puille paljaille, kun hänen poikansa oli

niin mainehikas.

— Kapteenihan saapuu tänä iltana, rouva Guibert. Kaikkien meidän

sydämemme ovat olleet hänen mukanaan tämän kauhean sotaretken

aikana, hänen taistellessaan siellä kaukana ja tuottaessaan kunniaa

isänmaallensa. Sanomalehdet ovat meille tuoneet tietoja hänen

uroteoistaan Andriba'n taistelussa.

Vaimonsa takana herra Dulaurens, kuuliainen ja juhlallisen kohtelias

pieni mies nyökkäili päällään hyväksymisensä merkiksi, mutta nuori

Clément, lihava ja lystikäs kahdeksantoista vuotias veitikka, joka

ällistyneenä oli kuunnellut äitinsä puhetta, veti hiasta Jean

Berlier'ta ja supatti:

— Eipä se äiti häikäile. Hän ei lue mitään muuta kuin hienoston

kronikkaa _Gaulois_ lehdestä. Kuinka kummassa hän saattoi muistaa sen

madagaskarilaisen nimen? Minä kyllä ne osaan, kaikkein vaikeimmatkin.

Olen niillä urheillutkin toverieni parissa, sillä sotaretkestä itsestä

en tiedä tämän taivaallista. Kuulkaahan: Ankerramadinika...

Siten piiritettynä rouva Guibert oli pahemmassa kuin pulassa.

Kuinka pistikään silmään noiden komeiden iltapukujen rinnalla hänen

yksinkertainen ja koruton surupukunsa, vaikka hänen tyttärensä käsi

olikin sitä korjaillut. Hän tunsi, ettei ainoakaan ajatus yhdistänyt

häntä noihin suurmaailman ihmisiin. Koko joukko oli tullut hänen

lähellensä ja lausui hänelle kohteliaisuuksia. Rouva Dulaurens'in

jälkeen onnitteli häntä rouva Orlandi, vanha italialainen kreivitär,

joka oli vetäytynyt Chambéry'hin, minkä lääkäri oli hoitanut paljon

hermotauteja. Herra de Marthenay, rakuunaluutnantti, tarkasteli

häntä monokkelinsa läpi melkein hävyttömän uteliaasti. Hän vastaili

vaatimattomasti ja arasti, posket punaisina, ja hänen tyttärensä,

joka huomasi sen, auttoi häntä parhaansa mukaan. Tyttären käytös

oli luontevampaa, vieläpä hiukan jäykkääkin, vaikkakin hänelle

osoittivat kilvan ystävällisyyttään nuo molemmat nuoret neitoset:

tumma Isabella Orlandi, jonka puhe oli yhtä teeskenneltyä kuin koko

hänen olentonsakin, ja varsinkin toinen, Alice Dulaurens, joka oli

vaaleaverinen ja luonnollisen suloinen. Hän oli Paulaa kohtaan aivan

ylenmäärin kohtelias ja herttainen. Hänellä oli pieni sievä ääni, joka

viserteli ja sorahteli, lieventäen kovat tavut ja lausuen kaikki sanat

yhtä suloisen pehmeästi.

— Saapuuko veljesi? Olet varmaan iloinen? Siitä on jo vuosia, kun olen

häntä nähnyt. Muistatko sitä aikaa, kun yhdessä leikittiin Maupas'sa

tai Chênaie'ssa?

— Kyllä muistan, Paula sanoi, mutta nyt ei enää leikitä. Maupas'n

puutarha on jäänyt hoitamatta ja Chênaie'n puutarha on liian hyvin

hoidettu.

— Mikset ole enää käynyt Chênaie'ssä? Sinun pitää pian tulla.

Ja Paula ihmetteli itsekseen, miksi tämä hänen entinen koulutoverinsa,

josta elämä hänet oli erottanut, osoitti niin suurta ystävyyttä

häntä kohtaan. Hän katseli mustaa pukuansa, joka oli aivan sileä ja

yksinkertainen, ja ihaili kadehtimatta vaaleansinistä, valkoisilla

pitseillä koristeltua ja hiukan avokaulaista miehustaa, josta kohosi

kuin hento kukka Alice'n valkoinen, hoikka ja notkea kaula. Vaatteista

hänen silmänsä siirtyi kasvoihin, joiden piirteet olivat hienot ja

puhtaat ja joiden moitteeton hipiä vienosti punersi. Hän ei voinut olla

sanomatta:

— Kuinka sinä olet kaunis, Alice!

Helakat posket lehahtivat purppuran punaisiksi. Ja Alice'n astuessa

muutamia askeleita syrjään, antaakseen tietä ohikulkevalle

matkustajalle, huomasi Paula, että hänen veltto ja ikäänkuin väsynyt

käyntitapansakin vain lisäsi raukealla suloudellaan tämän viehättävän

ja hennon tytön kauneutta, jonka rinnalla hän itse selvemmin tunsi oman

voimakkaan nuoruutensa.

— En suinkaan, sinä kaunis olet, Paula...

Lyon'in pikajunan kohina keskeytti kovakouraisesti tämän pakinan. Koko

joukkue ryntäsi ulos odotussalista. Dulaurens'it ja heidän seurueensa

hakivat ensimmäisen luokan vaunuja asemasillan eteen muodostuvasta

teatterijunasta, ja solan kautta, joka jäi tahalla katkaistun junan

osien väliin matkustajat jo kiirehtivät kohden odotussalin ovea.

Ensimmäisenä kaikista riensi pitkä ja laiha, uljasryhtinen nuori

mies, jonka pää oli ylpeästi kenossa. Kädessään kantoi hän vihreällä

sarssilla päällystettyä sapelia. Heti rouva Guibert'in huomattuaan, hän

riensi häntä kohden ja pian oli poika äitinsä sylissä.

— Poikani! huudahti äiti ja purskahti itkuun, vaikka oli päättänyt

pysyä lujana.

Suoristauduttuaan syleilystä poika katseli hellästi ja liikutettuna

vanhaa äitiään, jonka olentoon koettelemukset olivat painaneet

jälkensä. Hänen pronssinruskeat, melkein kovat kasvonsa kävivät

surullisiksi. Nimi, jota heidän ei tarvinnut lausua, saattoi heidän

huulensa värisemään, ja sama kallis muisto järkytti heidän mieltään.

Jälleennäkemisen ilo aukaisi uudelleen heidän arpeutuneen surunsa

haavat.

Silmät lempeinä Paula katseli isoa veljeänsä ja äitiänsä.

Vaunuosastonsa astuimen edessä seisoivat Alice Dulaurens ja Isabella

Orlandi, jotka olivat kääntyneet päin ja katselivat myös äidin ja pojan

hellää kohtausta: edellisen silmät tarkastivat täynnä myötätuntoa

nuorta upseeria, ja jälkimmäinen silmäili ivallisesti rouva Guibert'iä,

syystä että tämä oli pyylevä ja liikutettu.

Hiukan syrjempänä odotti kunnioittavaisesti Jean Berlier. Hän lähestyi

Paulaa:

— Kuinka he ovatkaan onnellisia! Ja hiukan surumielisesti hän lisäsi:

— Kun minä palaan Algeriasta, ei minua kukaan odota.

Marcel tuli jo suutelemaan nuorta sisartansa. Iloisesti astui silloin

Jean esiin:

— Minä myös tahdon osani.

— Kas Jean, Marcel sanoi.

Ja sydämellisesti syleilivät molemmat miehet toisiansa. Jean, joka oli

hetkeksi heltynyt, sai taas takaisin valoisan hymynsä.

— Näkemiin asti! Minä livistän. Junani lähtee.

— Minne sinä menet?

Nuori mies käännähti poistuessaan puoleksi päin ja sanoi hilpeästi:

— Me menemme Aix'iin vähän hulluttelemaan. Ja hän viittasi umpimähkään

teatterijunaa piirittäviin joukkoihin.

Marcel Guibert katsahti ohimennen noihin juhlapukuisiin nukkiin,

jotka kiitivät junaan. Mutta Paula kääntyi heihin päin ja näki

Alice'n, joka kurotti päätään ikkunasta ja sanoi hänelle hyvästi. Hän

nyökkäsi vastaan nopeasti ja kankeasti, ikäänkuin olisi hän tuntenut

jonkinlaista epäluuloa tai taikauskoista pelkoa tuota viehättävää kuvaa

kohtaan. Liian aikaiset onnettomuudet olivat tehneet hänen hehkuvan ja

herkän mielensä ylpeän araksi. "Miksi meitä nyt näin lähennellään",

mietti hän. Hänen mustat silmänsä kääntyivät veljeen, joka poistui

taluttaen äitiänsä. Ja hän lisäsi itsekseen: "Liian paljon rikkautta,

eikä kylliksi rohkeutta".

— Kas, meidän vanhat vaunumme, huudahti Marcel, nähdessään Trélaz'n

ajopelit.

— Nämä me vain olemme jättäneet itsellemme, selitti rouva Guibert,

ikäänkuin anteeksi pyytäen.

Huudahtaessaan ei Marcel ollut odottanut saavansa tällaista

vastausta. Vanhat vaunut muistuttivat hänelle hänen lapsuuttansa,

ja ne ilmaisivatkin nyt perheen häviöön joutumista. Hänen kasvonsa

synkistyivät: hänelle selveni yht'äkkiä kuinka aineelliset

vastoinkäymiset olivat mahtaneetkaan lisätä surun ja murheen taakkaa

Maupas'sa. Omasta puolestaan hänellä ei ollut suuria vaatimuksia,

hän oli tottunut tyytymään vähään, mutta äitinsä ja sisarensa tähden

suretti häntä tämä puutteenalaisuus, jota hän aavisti, ja rouva Guibert

sanoi itsekseen:

— Meidän olisi pitänyt ottaa asemalta vaunut hänen kunniakseen.

He ajoivat läpi Chambéry'n, Savoijin uinuvan pääkaupungin, jonka yli

kohoaa kuin kypärintöyhtö sen historiallinen linna, ylväänä ja kepeänä

kohti taivasta. Marcel veti mielihyvällä sisäänsä kotiseutunsa ilmaa.

Kaupungin piiristä päästyä Trélaz'n kunnianarvoisat vaunut herättivät

hänessä kokonaisen sarjan muistoja. Maisema, joka aukeni hänen

silmiensä eteen, kertoi hänelle hänen onnellisesta ja intomielisestä

nuoruudestaan. Kuinka usein hän olikaan Vimines'in mäeltä ihaillut sen

jylhiä ääriviivoja ja kaunista valaistusta. Keskustassa yli läheisten

vuorten kohoavan Granier'n ja Pas-de-la-Fosse'n paljaiden kallioseinien

eteen muodosti metsä kuin laajan viheriän kaaren, jonka sopusointuista

rauhaa kolme kirkontornia täydensi. Kuin lammas laitumella kyykötti

vehmaan vehreyden keskellä Belle-Combette'n kirkko, korkeinna kaikista

kohosi synkkä ja vallitseva Montagnol, joka muistutti linnoitusta,

ja puoleksi piiloutuneena metsän helmaan, osoitti vaatimattomampi ja

heiveröisempi Saint-Cassin taivasta kohden. Kuinka kaunis olikaan

vastakohtaisuudessaan tämä maisema, jossa tuon rauhaisan rinteen

lempeys lievensi uhkaavien ja karujen kallioiden ankaruutta.

Kun vaunut jättivät valtamaantien ja rautatien yli mentyään kääntyivät

jyrkälle Vimines'in tielle, joka painuu metsän pimentoon ja kulkee

ohi Maupas'n avonaisen ristikkoportin, nousi Marcel vaunuista,

helpottaakseen hevosen kuormaa. Ensimmäisenä hän saapui perille, tuohon

maalaistaloon, joka, kuten ennenkin, oli soijaköynnösten, jasmiinien ja

ruusujen peitossa. Kuten ennenkin seisoivat käytäväin puut juhlallisina

ja hartaina illan hämärässä. Ja pihan santa narskui niinkuin ennenkin

jalkojen alla. Ovella hän odotti äitiänsä ja auttoi häntä ylös

portaita. Ja kun he pääsivät sisään, pusersi hän rintaansa vastaan

itkevää vanhaa naista. Paulakaan ei voinut enää hillitä itseään, vaan

antautui tunteittensa valtaan. Perheen pää oli poissa, ja seisoessaan

kodin kynnyksellä oli hänen poikansa manannut esiin hänen tarmokkaan

hahmokuvansa, hänen hyvän hymyilynsä, hänen luottamusta herättävän

olentonsa. Yhtyessään jälleen nämä kolme tunsivat ihmiselämän sen koko

syvyydessä, ilon ja surun sekoituksessa...

Samaan ensimmäisen luokan vaununosastoon olivat asettuneet

Dulaurens'it, rouva Orlandi, hänen tyttärensä ja luutnantti Armand de

Marthenay. Isabella oli vallannut yhden nurkkapaikan ja sai töintuskin

toisen säilymään liehittelijällensä, Jean Berlier'lle. Kun tämä viimein

tuli vaunuun, juuri junan liikkeelle lähtiessä, otti nuori tyttö hänet

jokseenkin huonosti vastaan:

— Jääkää toki asemasillalle suutelemaan ohikulkevia herroja.

Jean hymyili:

— Suutelen myöskin naisia. Isabella ei lakannut ahdistamasta:

— Te pistitte itsenne noiden Guibert'ien joukkoon kaikkien

katseltavaksi. Se oli kerrassaan naurettavaa.

Alice Dulaurens punastui, mutta ei rohjennut sanoa vastaan. Nuori mies

ei joutunut niin vähästä ymmälle. Hän käytti liehitellessään mielellään

ivallista ja naljailevaa puhetapaa, joka samalla kertaa ärsytti ja veti

puoleensa hänen vastapariaan, tuota sievää ja piloille hemmoteltua

lasta.

— Se on kyllä totta, hän sanoi, että Guibert'it eivät välittäneet

virallisista kaavoista, kohdatessaan toisensa kolmen vuoden erossa

olon ja surun jälkeen. Eikä edes teidän pukunne saanut katsettakaan

kauniilta kapteenilta.

— Tosiaankin, kauniilta kapteenilta!

— Hän on kalju, sanoi de Marthenay, jonka taaja tukka törrötti päässä

kuin harja.

— Niin on, hän on tullut kaljuksi siirtomaissa. Jos hän olisi pysynyt

Ranskassa, olisi hän varmaankin saanut pitää aikamoisen peruukin

päässänsä.

Isabella ei vain herjennyt. Salainen kiukku saattoi hänen ahdistamaan

Jean'in ystäviä, vieläpä menetti hän kaiken malttinsakin:

— Kuulitte kai? Hänhän vasta on eriskummallinen otus, tuon teidän

kapteeninne äiti. Ei ole koskaan astunut jalallansa teatteriin. Mitä

hän sitten on tehnyt elämänsä aikana?

Jean, joka kunnioitti rouva Guibert'ia, kävi pisteliääksi:

— Hän on tehnyt sellaista, mitä te ette koskaan tee: hän on elänyt

muita varten.

— Se ei ole elämää.

— Niinkö luulette? Mutta minäpä luulen, että hänen elämällään on ollut

enemmän sisällystä kuin koskaan on teidän elämällänne, vaikka tulisitte

sadan vuoden vanhaksi.

— Vai niin! Minä vasta tulisesti elänkin, siitä saatte olla varma.

— Te liehutte paikasta toiseen, ei se ole samaa. Mutta mihin

ponnistukseen te pystytte?

Ja katkaistakseen tämän nuhdesaarnan nuori mies lisäsi nauraen:

— Voisitteko edes mennä rakkaudesta naimisiin?

— Kas vaan! Köyhän kanssa, kai tarkoitatte? Ei kiitoksia! Elää

kituuttaakseni huonolla ruualla ja pumpulihameissa.

Ja hän näytti kauniita hampaitaan, jotka hohtivat terävinä ja

saaliinhimoisina.

— Kas niin, sovitaan pois, sanoi Jean. Tuohon käteen!

— Isabella ojensi hänelle hienon, hansikattoman kätensä. Jean oli

tutkivinaan sitä tarkasti:

— Minä näen, että te menette naimisiin ruman ja upporikkaan

nelikymmenvuotiaan kanssa. Mutta häiden jälkeen hän näyttää oikean

luontonsa, inhottavan itaruutensa. Synti saa aina palkkansa.

Hän lausui tämän ennustuksen juhlallisella ja saarnaavalla äänellä,

joka herätti hilpeyttä koko vaunussa.

Kun keskustelun langat taas olivat hajaantuneet, kuiskasi hyväntuulensa

takaisin saanut Isabella iloisesti vastakumppanilleen:

— Syyttäköön silloin saituri itseänsä! Minä rupean pettämään häntä.

— Minun kanssani, eikö niin, sanoi Jean huvitettuna.

— Teidänkö kanssanne? Ehkäpä. Kyllä, mielelläni. Ja taas hän purskahti

nauruun näyttäen valkoisia hampaitaan, jotka olivat vankat kuin

nuorella koiralla, ja katseli rohkeasti nuorta miestä, joka häntä

miellytti.

Alice'n oli tämä julkea lörpöttely saattanut aivan hämille, ja hän

punastui kumppaninsa puolesta. Pian hän omiin ajatuksiinsa vaipuneena

rupesi torkkumaan, uneksien tuollaisesta Isabellan ylenkatsomasta

rakkausavioliitosta, jota hänen saattoivat haaveksimaan äsken asemalla

näkemänsä kasvot.

Rouva Dulaurens, jolle kesäkutsujensa onnistuminen tuotti

päänvaivaa, sanoi pojallensa, joka hänelle toisteli eriskummallisia

madagaskarilaisia nimiä:

— Kaikesta päättäen kapteeni Guibert on sankari. Meidän pitää kutsua

hänet luoksemme.

Ja hänen miehensä, joka pitkään ja rauhallisesti oli keskustellut rouva

Orlandin kanssa, lausui molempien yksimielisenä loppupontena:

— Ennen kaikkea pitää katsoa, että pysyy rauhallisella mielellä. Siinä

on elämisen taidon koko salaisuus...