Älkäämme luulkokaan, että kehittäessämme itsessämme rakkautta elämään,
koko elämään, kuolema tulee pelottavammaksi. Ihmiselämän arvoa ei
määrää sen pituus. Hyvinkin lyhyt elämä levittää usein enemmän tuoksua
kuin pitkä, kuivettunut elämänaika. Pääasia ei ole, että elää vanhaksi,
vaan että täyttää jokaisen elämänsä hetken viimeiseen saakka, tietäen,
että kerta tulee viimeinen hetki, joka antaa lopullisen muodon meidän
elämällemme. Sillä alistuessamme elämään kokonaisuudessansa, alistumme
myös kuolemaan.
Äskettäin kääntyi Figaro lehti lääkärien puoleen kiertokyselyllä, joka
on jokseenkin omituinen ja joka kiinnittää meidän kaikkien mieltämme,
jos kerta on totta, että meidän kaikkien on kuoltava. Se tiedusteli
useilta "tieteen päämiehiltä", lääkärien tiedeseuran jäseniltä,
lääketieteellisten tiedekuntien opettajilta, tunnetuilta kirurgeilta
ja käytännöllisiltä lääkäreiltä, joilla kaikilla oli arvonimiä ja
kunniamerkkejä, seuraavaa asiaa: Lääkäri hoitaa sairasta; hän toteaa,
että tauti on parantumaton, että on kysymys enää vain kuukausista,
päivistä tai tunneista: tuleeko hänen se ilmoittaa, tuleeko hänen
sanoa se sairaalle itsellensä, vaiko vain perheelle, ja jälkimmäisessä
tapauksessa, kenelle perheen jäsenelle?
Vastaukset ovat melkein kaikki samanlaiset. Ne voisivat ottaa
yhteiseksi motokseen seuraavan Pascal'in lauselman: "Kun ihmiset
eivät ole voineet poistaa kuolemaa, kurjuutta, tietämättömyyttä,
ovat he huomanneet parhaaksi, onnellisiksi tullakseen, olla niitä
asioita ajattelematta. Siinä kaikki, mitä he ovat voineet keksiä,
saadakseen lievitystä niin monista vaivoista." Ja kun lääkärit eivät
voi poistaa kuolemaa, haluavat he ehkäistä kuoleman ajattelemisen. He
kloroformoivat meidät siveellisesti, jotta Osatar meidät opereeraisi.
Jotkut heistä ovat niinkin arkoja, etteivät he ensinkään soisi tästä
asiasta keskusteltavankaan. Se tekee heidän mielestään lukijat suotta
levottomiksi, ja he torjuvat sen kaikin voimin luotaan tai sitten
he vetäytyvät omantuntonsa turviin, joka — tietysti — on heidän
tekojensa ainoa tuomari. Mutta useimmat ovat samaa mieltä. He vetoavat
ihmisystävyyteen kuin johonkin uuteen jumalaan, joka vaatii valhetta
ja säätää raukkamaisuutta. "Sairaalle ei saa sanoa mitään muuta kuin
rauhoittavaa", vakuuttaa yksi heistä; "on armeliasta, että loppuun
asti saa säilyä toivon kipinä", lausuu toinen. Kolmas langettaa
tämän tuomion: "Kellään ei ole velvollisuutta eikä oikeutta sanoa
sairaalle, että hän on kuoleman oma". Ja tohtori Vanlair, Lüttich'in
yliopiston professori, julistaa, että kun lääketiede on voimaton, on
sen ehdottomin velvollisuus auttaa valheella sairasta, joka uskoo
lääkäriinsä. Kaikki, paitsi yksi, vakuuttavat yksimielisesti, että
sairaalla, jota asia sentään pääasiallisesti koskee, ei ole oikeutta
saada tietää totuutta.
Entä saako sairaan läheisille sitten ilmoittaa totuuden? Kyllä,
jossakin määrin. Täytyy kumminkin karttaa tuottamasta liian suurta
tuskaa vaimolle, lapsille, isälle tai äidille, jotka sellainen isku
voisi saattaa aivan pois suunniltansa. Tahdikkuutta, varovaisuutta,
maltillisuutta, neuvoja, viittauksia, ynnä muuta sellaista käyttää hyvä
lääkäri sellaisessa tapauksessa. Valitaan joku etäinen sukulainen,
uljas ja voimakas, ja hänelle kuiskataan uutinen lievässä muodossa,
jottei se häntä maahan masentaisi. Tehköön hän sitten, mitä itse
tahtoo. Ei ole moittimista: perhe on saanut tietää asian. Rohkean
ihmisen takana salaisuus on hyvässä tallessa. Lääkäri yksin päättää,
kenen hän valitsee uskotukseen. Tärkeätä on, ettei siksi oteta
ketään läheistä sukulaista, joka voisi siitä pelästyä. Kerrassaan
hienotunteista väkeä, nuo lääkärit! Ja me kun luulimme, että he ovat
tuskalle turtuneita, välinpitämättömiä, tunteettomia, tylyjä, raakoja.
Kylläpä olemmekin heidän suhteensa erehtyneet! Kuinka osaammekaan
pyytää heiltä anteeksi? He ovat lempeitä kuin pikku tytöt, sääliväisiä
kuin laupeuden sisaret, varovaisia ja hillittyjä kuin naisopistolaiset.
He eivät voisi tuottaa surua kenellekään, itse suuresti kärsimättä, ja
kun sairas kamppailee kuoleman kanssa, tunnustelevat he varovaisesti,
kuka on kaukaisin, kovin, tunnottomin syrjäsukulainen, ilmaistakseen
hänelle salavihkaa, että kuolevainen ihminen kyllä voi kuolla.
Siten elämä päättyisi tuskattomasti. Onhan kaikkea pidettävä parempana,
kuin sitä kauheaa pelkoa, jota kuolema herättää? Kaikkeako? Ei
sentään. Muutamat lääkärit ovat sitä mieltä, että mitään ilmoittamatta
voi kyllä antaa lähteä vanhan ukko rähjän, josta ei enää ole hyötyä
kenellekään; mutta kun on kysymyksessä joku suuren yrityksen johtaja,
joku noista kapitalisteista, jotka ohjaavat suuria liikkeitä, silloin
he joutuvat aivan ymmälle. Muuttuuhan asia silloin sangen vakavaksi,
onhan se selvää. Kuinka käy noiden suurten liikkeitten? Mihin joutuvat
nuo suuret pääomat? Eikö pidä "valvoa perillisten etuja"? Tietenkin,
ovathan nämä aineelliset asiat niin tärkeitä, että niiden tähden
kyllä kannattaa hiukan kiusata kuolevaa. Se arvo ja merkitys, joka
hänellä on ollut maan päällä, sammuu hänen mukanaan. Hänelle tehdään
selväksi, ettei hänellä ole oikeutta kuolla rauhassa yksinään ja että
hänen täytyy alistua rettelöihin, kunnes hän on tehnyt testamenttinsa,
jakanut omaisuutensa, järjestänyt liikkeittensä kohtalon. Sen perästä
hänelle kyllä annetaan toivoa, sillä ehdolla tietysti, ettei hän käytä
sitä juuri tekemiensä määräysten kumoamiseen.
No niin, ketä tässä petetään, ja mitä komediaa luullaan näyteltävän
kuolinvuoteiden ääressä? Tiedämmekö me, vai emmekö tiedä, että meidän
kerta on kuoltava? Eikö juuri se tieto, että kuolema meitä odottaa,
anna meidän elämällemme erityistä merkitystä? Poistammeko sillä
kuoleman, ettemme sitä ajattele? "Toden totta", kirjoitti äskettäin
F. Brunetière _Rauhoittamisen valheen_ johdosta, "elämä ei ole suurin
hyvä, jos kaiken moraalin perustana on, että on paljon sellaista,
mitä tulee pitää elämää parempana; ja tosiaankin kuolema menettää
kammottavaisuutensa suurimpana pahana, — voisi sanoa: jos me olemme
ihmisiä — vain siinä määrin, kuin kohoamme yläpuolelle kuoleman pelon."
Ensimmäinen nuoruutemme, jolle kuolemaa tuskin on olemassakaan, ei
ymmärrä elonpäivien arvoa. Se luulee, että meidän voimamme ovat
kuolemattomat ja tuhlaa niitä turhaan. Kun alamme huomata ympärillämme
ja itsessämme kaiken katoavaisen viehätystä ja surunvoittoisuutta,
silloin vasta tunnemme elämää kaikessa sen yltäkylläisyydessä, sillä me
käsitämme nyt, että hetket lakkaamatta rientävät. Meidän hetkemme ovat
luetut. Mutta noiden hetkien väliajat kuluvat pelkkään sovinnaisuuksien
noudattamiseen. Kuinka moni päivä meneekään meiltä hukkaan, jotavastoin
koko meidän elämänhehkumme toisinaan keskittyy muutamaan syvästi
elettyyn minuuttiin? Elämämme viimeiset hetket saattavat olla kaikkein
voimakkaimmin eletyt. Ne yksinään voivat täyttää huomattavan sijan
meidän elämässämme, jos tiedämme, että ne ovat viimeiset. Niillä
on se ihmeellinen kyky, että ne voivat sisällyttää itseensä kaikki
meidän kuluneet päivämme, piirtää valmiiksi elämämme luonnoksen,
rajoittaa sen ääriviivat, määrätä ne tarkalleen, vieläpä toisinaan
vetää ne valoonkin. Ne antavat meille viimeisen tilaisuuden korjata
virheemme, täyttää välttämättömimmät velvollisuutemme, jotka olemme
unohtaneet, löytää jälleen se elämän sisin ajatus, joka ajelehtii
tuuliajolla tavallisten ajanvietteittemme virrassa. Millä oikeudella
ne meiltä varastettaisiin? Sillä varastamista se on, eikä mitään
muuta, kun ne annetaan meille ilman todellista merkitystään.
Ihmisen, joka on kuolemaisillaan, tulee menetellä kuin sen, joka on
kuolemaisillaan, eikä kuin sen, jolla on varmasti aikaa. Te luulette,
te lääkärit, tuottavanne hänelle helpotusta salaamalla häneltä,
että hän on vaarassa. Te ryöstätte häneltä kokonaisen elämänosan,
jonka tärkeyttä ei koskaan ole voitu mitata sen pituuden mukaan. Hän
käyttäisi viimeiset voimansa, jos hänen ajatuskykynsä on säilynyt
vioittumattomana, oppiakseen ymmärtämään totuutta, tarkatakseen
suljettuja kasvoja, koetellakseen suonensa tykintää, sydämensä
sykintää. Hän antautuisi kaikkiin epäilyn tuskiin, kun hänellä olisi
oikeus täydentää elämäänsä, valmistautuessaan kuolemaan. Millä
oikeudella te määräätte, että perintöasiat yksin saavat kiinnittää
hänen mieltänsä? Mitä te tiedätte hänen ajatuksistaan, hänen
sielustaan, tulevasta elämästä, Jumalasta? Kuka on antanut lopullisen
vastauksen näihin kysymyksiin? Ja vaikka olisittekin niihin vastannut
omasta puolestanne, niin kuka oikeuttaa teidät vastaamaan niihin
muiden puolesta? Älkää ottako tarpeetonta edesvastuuta niskoillenne.
Jokaisella on omansa, ja se riittää. Ei teidän sovi ruveta tuomareiksi,
tuumiskella, onko kuolevalla vai eikö asioita järjestettävänä — voihan
hänellä joka tapauksessa olla sellaisia, joista ette mitään tiedä —
etsiä uskottua oman mielenne mukaan ja vedota epäinhimillisyyteen,
julmuuteen. Jos jokin on epäinhimillistä, on sellaista juuri elämän
turmeleminen, ja elämän turmelemista on se, että karkoitamme kuoleman
ajatuksen, joka elämälle antaa kaiken sen merkityksen. Kaunis kuolema
on kauniin elämän välttämätön täydennys, ja huonon elämän hyvitys.
Niin, meidän täytyy kohota kuoleman pelon yläpuolelle ja siksi meidän
on opittava näkemään elämää sellaisena kuin se on, voidaksemme elää
sitä täysinäisesti, rohkeasti, jalosti. Kuoleman pelko on yhtä ja samaa
kuin elämän pelko, joka saattaa meidän pakenemaan suuria ponnistuksia,
uljuuden tekoja, uhrauksia, joita elämä meiltä voi vaatia. Yksi
ainoa noista lääkäreistä sen vain on ymmärtänyt, nimittäin sir John
Fayrer, Lontoon Tiedeakatemian jäsen ja Intian terveydenhoitolaitoksen
päällikkö, joka virkaveljiensä arkana määkivän lauman keskellä on
uskaltanut julistaa: "Yli kuudenkymmenen vuoden kokemus saattaa minun
teille suoraan sanomaan: _Minä en hyväksy sitä, että kuolema saa
yllättää sairaan, ilman että hänelle on annettu tietoa asiasta_".