Jos ponnistuksen tulee meitä kannustaa, niin tuska ei saa masentaa
meidän mieltämme. Mutta nykyaikana kykenemme kumminkin sitä paljon
vähemmän vastustamaan. Ruumiillinen kärsimys varsinkin on käynyt meistä
sietämättömäksi. Vähimmässäkin vaivassa me huudamme lievitysainetta. Ja
luulemme varmasti, että meille ollaan kiitollisia, jos julistamme, että
kova hammassärky on tuskallisempaa kuin kaikki henkiset kärsimykset.
Sillä henkinen kärsimyshän on ihmiselämän välttämätön täydennys. Ennen
kärsimystä elämä ei esiinny sellaisena kuin se todellisuudessa on,
eivätkä heikot aina erotu voimakkaista.
Vain kauniimpana vihannoipi puu, mi oksitaan, sanoi vanha Ronsard'imme.
Mutta elämä antaa korvauksiakin. Jollei se niitä antaisi, niin kuinka
voisimmekaan taistella mielemme masentumista vastaan. Monet kasvot
kääntyvät pois vastoinkäymisestä, eivät siedä tappiolle joutumista,
eivät toisissakaan. Sekin on pelkoa. Kerran eräs hiukan ivamielinen
kirjallisuushistorian opettaja, joka luennoi nuorille tytöille
Iliadista, sai päähänsä luentojensa lopulla kysyä oppilailtaan,
Achilleesko vai Hector oli heidän mielisankarinsa. Achillees sai
musertavan enemmistön. Olihan hän voittaja. Ja kumminkin Homeeros
oli selvänäköisempänä psykoloogina kuvannut voitetun jalommaksi ja
ylevämielisemmäksi luonteeltaan, sillä hän tiesi, mikä osallisuus
on jumalilla ihmisten menestymiseen tai vastoinkäymiseen. Ja meidän
kaunein ranskalainen eepoksemmekin, _Chanson de Roland_ (Rolandin
laulu) ylistää tappiolle joutuneen uljuutta.
Tarmokkuus saattaa meidän kestämään vastoinkäymistä, tuskaa,
ponnistusta. Tämä jalo voima vaatii harjoitusta. Sen kelpoisuus riippuu
sen käytännöstä. Sen viljeleminen vain sen itsensä vuoksi olisi niiden
ihmisten matkimista, joille urheileminen on elämän tarkoitus. Urheilu
ylläpitää ja enentää meidän voimakkuuttamme ja terveyttämme, joita
tarvitsemme elämämme tehtäviin, mutta niiden itsensä asettaminen
elämän tehtäväksemme olisi kaiketi hullunkurista. Luonto kehittyy
sokeasti ja rajattomasti. Kaikki mikä koskee ihmistä, on alistettu
järjestykseen. Ja samoin kuin ei synny taideteosta ilman alistumista
sopusuhtaisuuden sääntöihin, samoin ei voida elää kaunista elämää,
suostumatta järjestykseen, joka johtuu meidän riippuvaisuudestamme ja
rajoituksestamme. Mutta tarmomme ohjaaminen ei ole sen vähentämistä.
Silloin sen päinvastoin omistamme ja käyttelemme sitä kuin ratsumies
opetettua ratsuaan. "Taivasten valtakuntaa vastaan hyökätään ja
hyökkääjät tempaavat sen itsellensä", sanoo Matheuksen evankeliumi.
Niin elämääkin vastaan hyökätään. Laimeat ja maltilliset eivät ole
mitään saaneet aikaan, vaan ne intomieliset, jotka ovat hillinneet
kiihkoansa.
Voidaksemme saavuttaa elämän kokonaisuuden on vielä tärkeätä yhdistää
menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus. Menneisyyden suhteen meidän
on tunnustettava traditsioni. Eivät kansat eivätkä yksityiset astu
yht'äkkiä valoon. Meidän tulee siis tuntea ne siteet, jotka meitä
sitovat siihen maahan, missä olemme syntyneet, kansaan, josta olemme
lähteneet. Me olemme siten menneisyyden jatkoa, ja meidän kauttamme
jatkuu se, mikä siinä on elinvoimaista.
Mutta vaikutuksien saaminen menneisyydestä ei suinkaan vielä tiedä
menneisyyteen asettumista. "Elämä, joka pyrkii avartumaan, välttää
kuolleita kohtia," sanoo Spalding. "Ja jos tunnette elävöittävän
voiman hehkuvan rinnassanne, älkää ruvetko haudankaivajaksi." Ei
mikään ala uudelleen alusta ja kaikki kehittyy. Kaikki kehittyy
hitaasti, ja saaden vaikutusta siitä, mikä on aikaisempaa. Jokaisella
aikakaudella on uudet tarpeensa, joita tulee ymmärtää. Meidän aikamme
vaatii paljon. Monimutkaisempana ja sekavampana se vaatii terävämpää
silmää, selvemmin tajuttua yhteisyyden tunnetta ja herkempää käsitystä.
Väen kasaantumiset saavat aikaan salaisempaa kurjuutta. Koneellinen
työ tehtaissa on persoonattomampaa ja työn erikoistuminen vähentää
tuntuvasti työn iloa. On syntynyt uusia olemassaolon ehtoja, jotka
herättävät henkiin uutta yritteliäisyyttä.
Tulevaisuus taas, joka meille näkyy lapsiemme muodossa, opettaa
meille, että meidän tarkoitusperämme on meitä itseämme edempänä,
sekä että elämänsä iltanakin ihmisen tulee valmistaa siimestä
jälkeentulevaisillensa. Emme rakenna samoista aineista, jos huoneen
tulee seistä muutamia vuosia tai vuosisatoja.