Elämä on siis niin kallisarvoinen, ettei sitä saa työntää kokonansa
pois, niinkuin tekevät veltot egoistit, jotka sitä kaventavat ja
kutistavat, niin että se menettää kaiken arvonsa; eikä sitä liioin saa
torjua osaksikaan luotaan kuten tarmokkaat egoistit, jotka luulevat
sitä oman mielensä mukaan määräävänsä.
Maailmaan syntyminen saattaa jo itsessään meidät kiitollisuuden velkaan
niitä kohtaan, jotka ovat meille elämän antaneet. Ennen vanhaan
ranskalainen perhe ei epäillyt elämän hyvyyttä. Muinainen ranskalainen
perhe on antanut meille oman historiansa _muistikirjoissaan_ (livres
de raison). Nämä muistikirjat olivat vaatimattomia tilikirjoja,
joihin perinnönhoito-tilien oheen pian aljettiin merkitä kotielämän
tärkeitä tapahtumia, sellaisia kuin naimisiinmenoja, kuolemantapauksia,
syntymisiä. Ennen pitkää ruvettiin noihin tiedonantoihin myös
liittämään joitakuita mietteitä, joissa kokonainen tunnemaailma,
kokonainen elämänkäsitys aukenee meidän eteemme. Meillä on suuri
joukko noita muistikirjoja. Isiemme menneisyys kuvastuu niissä elävänä
ja puhuu meille testamentin voimalla. Se on viisasten evankeliumia.
Sillä se julistaa uskoa elämään sille, joka ottaa vastaan neuvoa ja
kehoitusta esi-isiltään ja tyytyy olemaan heidän arvokas jälkeläisensä.
Vaikka lukee läpi ne kaikki, ei löydä ainoatakaan muistutusta elämän
hyvyyttä vastaan. Nuo käsityöläiset, maanviljelijät, kauppiaat
tervehtivät aina ilohuudoin uuden pienokaisen syntymää, vaikkapa
lapsia olisikin jo koko liuta ennestään. He eivät pidä minään
uhrauksiaan ja vaivojaan, kun vain saavat suvun jatkajia. Kastetta
koskevat lauselmat todistavat sitä kaikki, kuten esimerkiksi tämä,
jonka lainaan tähän Amiens'ilaisen kauppiaan Pagès'n kirjasta ja jossa
ylistetään yhdeksännen lapsen syntymää: "Taivaallinen hyvyys, joka yhä
edelleen vuodattaa pyhää siunaustaan meidän avioliittoomme, on antanut
armossaan meille pojan". Samoin Avignon'ilaisen Joseph de Sudre'n
päiväkirja on kertomus — etten sanoisi kertomarunoelma — kaikista hänen
ponnistuksistaan, kieltäymyksistään, säästeliäisyydestään, voidakseen
kasvattaa suurta lapsiparveaan. Huolimatta vastoinkäymisistä ja
huonoista sadoista, ei hän laiminlyö mitään tässä tarkoituksessa. Vanha
ranskan kieli käytti vain yhtä sanaa merkitsemään äidin imettämistä
ja lapsen siveellistä kasvatusta, nimittäin sanaa _nourrir_, jonka
me olemme materialisoineet. Mainitsemamme Joseph de Sudre menettää
poikansa, joka palveli kapteenina kuninkaan sotaväessä ja jonka
tulevaisuus kajasti mitä kauneimpana. Lyhyesti ja liikuttavan
intomielisesti kerrottuaan poikansa kuolemasta, lisää isä: "Minä
köyhdytin itseäni ilolla hänen tähtensä".
Usko elämän hyvyyteen, tyytyväinen alistuminen sen kaikkiin
rasituksiin, luottamus tulevaisuuteen oli ennen vanhaan perhe-elämän
perustana Ranskassa. Jean-Jacques'in jälkeen emme enää usko elämän
hyvyyteen, vaan uskomme nyt ihmisen luontaiseen hyvyyteen: se ei
vaikuta samaa.
Jos nyt kysymme suurilta neroilta, jotka edustavat ihmiskuntaa siinä,
mikä on kaikkein ylevintä, mitä tulee ajatella elämästä, niin mitähän
ne meille vastaavat? Nerot taiteen, kirjallisuuden, historian alalla
ovat suuria vain silloin, kun ne elävöittävät ja innostavat, kun
ne saavat meidän veremme nopeammin kiertämään ja lujentavat meidän
tarmoamme. He kiteyttävät meille maailman vaihtelevan kauneuden ja
päivien ohi kiitävän ihanuuden. Ei ole ainoatakaan suurta taiteilijaa,
joka ei ole elämää rajattomasti rakastanut. Mainitsen vain yhden
esimerkin, liikuttavimman kaikista, Beethoven'in. Aineellista
vastoinkäymistä, perheikävyyksiä, julminta sairautta — häntä vaivasi
kuurous, joka pakoitti hänen kokonaan sulkeutumaan itseensä — henkistä
yksinäisyyttä, toteutumatonta rakkautta, siinä hänen elämänsä
pesäluettelo. Heikko sielu olisi sortunut epätoivoon. Mutta tässä
kurjuuden kuilussa hän ryhtyi ylistämään iloa ja loi _Yhdeksännen
Sinfoniansa_.
Kerrotaan, että hän kerran meni lohduttamaan erästä naista, joka oli
kadottanut tyttärensä, ja kun hän ei löytänyt kyllin voimakkaita eikä
kyllin suloisia sanoja osanottoaan ilmaistakseen, istui hän pianon
ääreen ja alkoi soittaa. Hän soitti laulun, jossa värisi tuska, mutta
jossa myös toivo kajasti. Niin tulevat surussamme ja tuskassamme
taiteen suurmestarit meidän avuksemme.
Suurten miesten elämästä voimme ammentaa rohkeutta ja elämän halua. Ei
ole virkistävämpää, vahvistavampaa lukemista kuin heidän elämäkertansa,
ja minä ymmärrän hyvin Plutarkhon suuren vaikutuksen. Minä tahtoisin,
että varsinkin nuoret miehet saisivat lukeakseen hyvin kirjoitettuja,
täsmällisiä ja voimakkaita kuvauksia suurten miestemme elämästä. Ne
kannustaisivat heitä hyvin elämään. Lakkaamatta ne antavat meille
tilaisuutta verrata omia liian keveitä päiviämme noihin taakkojen
painamiin kohtaloihin, ja me suremme silloin toimettomuuttamme,
laiskuuttamme, tyhjänpäiväistä ja ahdasta elämäämme, jota emme osaa
avartaa.
Luin hiljattain Le Play'n, tuon ranskalaisen perhe-elämän ihailtavan
puolustajan, elämäkerran, ja siitä muistuu mieleeni seuraava tarina.
Hän toipui ankarasta taudista, joka oli vienyt hänet haudan partaalle
ja jonka kulkua hän oli seurannut tavallisella selvänäköisyydellään.
Kun häneltä parannuttuaan kysyttiin, mitä mietteitä hänessä kuoleman
uhkaava läheisyys oli herättänyt, lausui hän vastaukseksi nämä
mieleenpantavat sanat, joilla päätän tämän esitykseni:
— Kuoleman partaalla minä en mitannut elämän turhuutta, vaan sen
arvokkuutta.