Ensimmäinen elämän pelon muoto sekoitti toisiinsa passiivisuuden,
liiallisen varovaisuuden, itsensä itaran säästämisen, jotka ovat
raukkamaisia ominaisuuksia, ja kohtaloonsa alistumisen, joka on
rohkeata, kun taas jälkimmäinen, kiihkeä itsekkyys luulee voiman
palvomista sen käyttämiseksi. Ei ole todellista tarmoa muuta kuin
järjestetty, kuriin tottunut tarmo.
Me olemme syntymästämme saakka riippuvaisuuden tilassa. Me olemme
riippuvaisia kaikenlaisista erikoisista olosuhteista, joita muodostavat
maa, kansa, perhe, ympäristö, kasvatus, terveys, lahjakkuus,
varallisuus, sillä ei ole olemassa riippumattomia ihmisiä, ja siinä
on kaikkien suuri yhdenvertaisuus. Ja lisäksi, elämämme edetessä me
joudumme riippuvaisiksi olosuhteista, joita emme voineet ennakolta
arvata emmekä välttää. Tähän riippuvaisuuteen on päättäväisesti ja
rohkein mielin alistuttava.
Se on meidän ensimmäinen sankarillisuuden osoituksemme. Ei sen
töyhtökypäräisen ja torvea toitottavan sankarillisuuden, jonka
kunniaa individualismi mielellänsä julistaa, siirtääkseen elämän
laulun onton mahtipontisuuden korkeampaan äänilajiin, vaan
huomaamattoman sankarillisuuden — joka on kaikkein vaikeinta, sillä
julkisuus vahvistaa — jonka täytyy jatkua keskeytymättä ja ilmetä
kaikkein pienimmissä asioissa. Monikin pöyhkeä olento, joka kykenee
sankarillisiin tunteenpurkauksiin, on näyttänyt, jalustaltaan alas
astuttuaan, olevansa kerrassaan sietämätön ja täydellinen pelkuri
elämän suhteissa, elämän, jota — pitäkäämme se mielessämme — on joka
päivä elettävä, ja jostakin toisesta taas, joka on vähäarvoinen ja
näköjään vähäpätöinen, saamme tietää, useinkin liian myöhään, että hän
on osoittanut ihmeteltävää sankarillisuutta. Ei kenenkään elämä ole
vailla tilaisuuksia ansiokkaaseen menettelyyn; täytyy vain osata niihin
tarttua.
Mutta jos me toisaalta olemme riippuvaisia elämästä, niin toisaalta
taas meidän elämämme riippuu meistä. Meidän tahtomme ja tarmomme voivat
ja niiden tuleekin olla mukana vaikuttamassa. Niiden tulee lisätä
meidän elämämme perintö-osaa, tehdä se rikkaammaksi, tärkeämmäksi,
ansiokkaammaksi, niinkuin viljely enentää maan luonnollista
hedelmällisyyttä.
Jokaisen elämä vaatii ponnistusta, kenenkään elämä ei ole vapautettu
tuskasta, aniharvat pääsevät vastoinkäymisestä. Ponnistus, tuska,
vastoinkäyminen, ne ovat kaikki tilaisuuksia, joissa meidän kuntomme
suuruutta koetellaan.
"Tässä elämässä", sanoo vielä presidentti Roosevelt, "emme saavuta
mitään ilman ponnistusta... Terve valtio voi vain silloin olla
olemassa, jos ne miehet ja naiset, jotka sen muodostavat, viettävät
säännöllistä, voimakasta, tervettä elämää; jos lapsia kasvatetaan sillä
tapaa, että ne eivät pyri ainoastaan ottamaan selville vaikeuksia,
vaan myöskin voittamaan ne; että ne eivät pyri etsimään mukavuutta,
vaan kaikin voimin koettavat oppia uskaliaasti yrittämään ja näkemään
vaivaa voiton saamiseksi. Miehen tulee nauttia siitä, että hän saa
tehdä miehen työtä, uskaltaa, panna itsensä alttiiksi, ahertaa; pitää
huolta itsestänsä ja pitää huolta niistä, jotka hänestä riippuvat.
Naisen tulee olla perheenemäntä, kodin perustajan kumppani, viisas ja
pelkäämätön äiti, joka kasvattaa terveitä ja lukuisia lapsia. Eräässä
noista vaikuttavista ja surumielisistä kirjoistaan Daudet puhuu
'äitiyden pelosta, tuosta kauheasta pelosta, joka ahdistaa nykyajan
nuoria vaimoja'. Kun sellaisia sanoja voidaan totuudenmukaisesti sanoa
jostakin kansasta, on se kansa mädäntynyttä sydänjuuriaan myöten.
Kun miehet pelkäävät työtä tai pelkäävät rehellistä taistelua, kun
naiset pelkäävät äitiyttä, silloin hoippuvat he kadotuksen partaalla;
ja parasta olisi, että he häviäisivätkin maan päältä, jossa heille
osoittavat oikeutettua halveksimista kaikki miehet ja kaikki naiset,
jotka itse ovat voimakkaita, uljaita ja ylevämielisiä." [_Th.
Roosevelt_, Voimakas elämä.]
Se on toimettoman rikkauden, velttouden kirous. Ja jos nuoren
Amerikan kansan päämies pitää tarpeellisena lausua sellaisia sanoja
ravistellakseen hereille niin tarmokkaan kansan tahtoa, kuinka
monta kertaa ankarampina nuo samat sanat silloin kohdistuvat meidän
heikontuneeseen kansaamme? Amerikkalaisten keskuudessa ne tuskin
soveltuvat muihin kuin niihin hulluihin itsekkäisiin, joiden tarmoa
on helpompi ohjata, kuin elähdyttää meidän kansamme velttoutta ja
pelokasta saamattomuutta.
Presidentti Roosevelt on aina tehnyt eron aineellisten aarteiden ja
niiden siveellisten aarteiden välillä, joista kansat ja yksityiset
ammentavat elinvoimaansa. Eräässä Mistral'illemme kirjoittamassaan
kirjeessä — kun tämä oli lähettänyt hänelle runoteoksensa Mireille'n
— selittää hän taas kantaansa hänelle ominaisella suoruudella
ja sattuvaisuudella: "Teollisuudella ja rautateillä, kirjoittaa
hän, on arvoa vissiin määrään saakka; mutta rohkeus ja kestävyys,
puolisoittemme ja lastemme rakkaus, kodin ja isänmaan rakkaus,
sankarillisuuden ja jalojen ponnistusten rakkaus ja esikuvanaan
pitäminen, jokapäiväiset, vaatimattomat hyveet ja urheat hyveet,
tällaiset ominaisuudet ovat kaikista korkeimmat; ja jos ne puuttuvat,
ei mistään rikkauden kasaantumisesta, ei mahtavasta ja jymisevästä
'industrialismista', ei kuumeisesta toimekkuudesta, ilmetköön se missä
muodossa tahansa, ole hyötyä yksityiselle eikä kansalle. En suinkaan
vähäksy noita seikkoja, jotka ikäänkuin muodostavat kansan ruumiin;
mutta minä vain tahtoisin, etteivät ne saattaisi meitä unohtamaan, että
ruumiin ohessa sillä myöskin on sielu."