On toisenlaistakin elämän pelkoa.
Se ei, totta kyllä, pelkää ponnistusta, eikä vaivaa, eikä taistelua.
Passiivisen itsekkyyden jälkeen tulee meidän vetää päivänvaloon,
kuten Apolloon veti Marsyaan, tuo aktiivinen itsekkyys, joka kykenee
kehittämään mitä suurinta pontevuutta, mutta vain tyydyttääkseen
yksilöllistä tarkoitusta, omaa nautintoaan. Se käyttää väärin meidän
parasta asettamme, tarmoa. Se luulee voivansa mielensä mukaan käskeä
elämää, voivansa alistua siihen vain toistaiseksi: siis se sitä pelkää.
Epäilemättä tämä meidän raukkamaisuutemme odottamaton muoto vaikuttaa
arvokkaammalta kuin ensimmäinen, ja houkuttelee näennäisellä
osallisuudellaan niinkuin sireenit petollisella viehätyksellään.
Sen tunnuslauseeksi sopisi Mérimée'n kuuluisa määritelmä: _Elämä on
pelipöytä, jonka ääressä huvitellaan vain sen mukaan, kuinka korkeista
panoksista pelataan_. Sitä uhmaa, jota se osoittaa elämää kohtaan,
osoittaa se toisinaan myös kuolemaakin kohtaan, emmekä me voi olla
tuntematta jonkinlaista ihailua, kun näemme don Juan'in, tuon uskaliaan
itsekkyyden loistavimman ruumistuman, don Juan'in, kaikkien valojen
rikkojan ja kaikkien hyveiden kurjan viettelijän, yksinään pitosalissa,
jossa valot ja kukkaset vielä kertovat ilon huumauksesta ja josta hänen
seuralaisensa kauhuissaan ovat paenneet, kun näemme hänen nousevan ja
astuvan soihtu kädessä ja iva huulilla päällikön kuvapatsasta vastaan,
jonka rutistus on hänet musertava.
Tämä tarmokkuus, joka vaatii rajua nautintoa, on rosvojen tarmokkuutta.
Sitäkin saattaa ylistää. Kuten esimerkiksi tekee rouva Grazia Deledda
yhdessä noista raskaista ja kummallisista romaaneistaan, jossa hän
kuvailee Sardinian kansaa ja tapoja. Muuan vanha vuoristolais-leski
ylistää hoitoonsa ottamalleen Oli nimiselle tytölle miesvainajaansa,
joka oli ollut miesten parhaita. — Mitä hän teki, kysyy Oli. — Mitäkö
teki? Rosvo hän oli. Ja kun tyttö ihmettelee tuota vastausta, kertoo
eukko hänelle, että hänen miehensä rupesi rosvoksi näyttääkseen
uljuuttaan ja saadakseen kulumaan aikansa, joka joutilaana ollessa
tulee niin huonosti käytetyksi. Eikös se ollut parempaa kuin istua
kapakassa? Ja kaunopuheisesti hän ylistelee tuota yritteliästä elämää.
"Ne olivat", hän sanoo, "miesten miehiä, rohkeita ja taitavia, valmiita
kaikkeen ja varsinkin kuolemaan. Sinä luulet kai, että rosvot ovat
huonoa väkeä. Mutta sinä erehdyt, rakkaani. Ne ovat miehiä, joiden
täytyy saada osoittaa uljuuttaan, ei muuta. Mieheni oli tapana sanoa:
'Ennen vanhaan miehet menivät sotaan; mutta nyt ei enää käydä sotia,
ja miesten täytyy vielä saada tapella. Sen vuoksi he rosvoavat ja
ryöväävät, eivät tehdäkseen pahaa, vaan käyttääkseen jollakin tavoin
voimaansa ja rohkeuttansa.'" [_Tuhkaa_, Grazia Deledda.]
Samoin on laita liike-elämässä, politiikassa, hienon maailman
keskuudessa, vähin kaikkialla; ne miehet ja naiset, jotka jollakin
tavoin panevat liikkeelle voimaansa ja rohkeuttansa, eivät siltä
välttämättä ole rosvoja ja ryöväreitä. Mutta kaikki he vaativat
elämältä vain iloja ja nautintoja, tai ainakin rajuja tuntemuksia,
ja luulevat voivansa sitten heittää sen pois kuin kuiviin puserretun
appelsiinin. He ovat hulluja individualisteja, jotka tahtovat nauttia
rajattomasti ja joille maailman kaikkeus on vain yksityisomaisuutta,
jota mielin määrin saa tuhlata. Tunnen heidät hyvin, sillä olen usein
kiihkon kuumeessa katsonut samaan suuntaan. Koskaan ei ole niin
röyhkeästi hylätty tulevan elämän mahdollisuutta, eikä koskaan ole niin
rajusti riennetty turmiota tuottaviin vaaroihin, ikäänkuin pitäisi
polttaa tuhaksi tämä ainoa elämä, jotta siitä leiskahtaisi jokin
jumalainen liekki. Heittäydytään kuoleman pyörteeseen, jotta muutamina
jännityksen hetkinä voitaisiin tuntea elämää kaikessa voimassaan.
Vaatiessaan oikeutta intohimoon, oikeutta onneen, oikeutta
vapauteen, edisti romantismi tätä individuaalisen voiman
kehitystä. Meidän päivinämme uusi romantismi sitä kiihoittaa,
ja naiset ne sitä nyt etupäässä saarnaavat. Heidän arvoasemansa
nykyaikaisessa kirjallisuudessa todistaa vain yhä laajemmalle
levinnyttä nais-emansipatsionia. Vähemmän kykenevänä kuin mies
käsittämään yhteiskunnallisen ja siveellisen elämän monimutkaista
kokonaisuutta, ammentaa uudenaikainen nainen yhdellä kertaa kuiviin
kaikki vaatimuksensa, ja ponnahtaa yhdellä hyppäyksellä sen tien
päähän, millä luottamus omaan voimaan on oppaana ja tuo rajoitettu
käsitys maailmankaikkeudesta, joka supistuu vain omaan itseen. Onpa
vidividualismi saanut filosofinsakin eräästä runoilijasta, Nietzschestä
— jonka oppeja muuten on huonosti tulkittu — joka myöntää yli-ihmiselle
kaikki oikeudet, ja kukapa ei luulisi itseään yli-ihmiseksi, varsinkin
jos on uudenaikainen nainen?
Mutta eikö ole kummallista nimittää elämän peloksi oppia, joka ylistää
ja kunnioittaa elämää ja tekee sen voiman kaksinkertaiseksi?
Muistuu mieleeni pieni tarina, jonka kuulin lapsena. Se on tarina
lankakerästä, jonka eräs haltija — hyvän- tai pahansuopa — antaa
pienelle pojalle, sanoen seuraavat salaperäiset sanat:
— Tämä kerä merkitsee sinun elämäsi pituutta, jokainen hetki, jonka
elät, lyhentää sitä. Minulla ei ole voimaa pitentää aikaa eikä liioin
pysähdyttää sen kulkua, mutta minulla on kyky lyhentää sitä ja sen
kyvyn sinä nyt saat minulta. Joka kerta kuin sinä elämässäsi kohtaat
tyhjiä, ikäviä tai surullisia hetkiä, joista haluat päästä, vedä vain
lankaa, niin ne hetket menevät ohitse. Hyvästi nyt ja ole varovainen.
Pikku poika välitti viisi tuosta kehoituksesta varovaisuuteen. Hän otti
nauraen kerän vastaan, ja kun hänen elämänsä tuntui hänestä hauskalta,
arveli hän, että lanka kyllä saisi lyhetä itsestään. Mutta sitten hän
alkoi toivoa. Koulussa hän toivoi loma-aikoja. Rakastuttuaan halusi hän
omakseen rakkautensa esineitä. Kunnianhimon kalvamana toivoi hän, että
hänen pyrkimyksensä toteutuisivat. Ja päästäkseen halujensa perille
veti hän vetämistään lankaa. Ennätettyään elämänsä päähän, huomasi hän
silloin kauhukseen, että hän tuskin oli elänyt enempää kuin muutaman
päivän. Niin meidän himomme polttaisi loppuun elomme päivät, jos se
saisi määrätä.
Niin nuo individualistitkin, joiden tarmokkuus näyttää meistä niin
vankalta, pelkäävät päinvastoin elämää. He pelkäävät elämää, sillä
he eivät tahdo elää koko elämää ja siksi että he tottuneina etsimään
kiihkeitä vaikutuksia ovat joutuneet harhaan, niin etteivät enää
ymmärrä tavallista, jokapäiväistä elämää, vaan kammovat sitä, koska
se heistä tuntuu tympäisevältä ja tyhjänpäiväiseltä. Mutta tämä
jokapäiväinen elämä se kumminkin anastaa tärkeän osan meidän elämämme
hetkistä. Se käsittää melkein koko lankakerän. Elämän rajoittaminen
vain nuoruuden aikaan merkitsee sitä, ettemme tunne elämää ja että
halveksimme sitä. Sillä elämällä kokonaisuudessaan on arvoa, kunhan
vain osaamme antaa sille sisällystä.
Paitsi tätä halua kiihkeisiin tuntemuksiin, jotka rajuudessaan,
vaarallisuudessaan ja turmiollisuudessaan tuntuvat hiukan
suurenmoisiltakin, tahdon vielä tämän sairauden ilmauksista vetää
esille huvitusten etsinnän ja tarpeen. Meidän päivinämme tapaa
kaikkialla ja varsinkin Pariisissa, rikkaiden luokkien keskuudessa
— sillä köyhissä oloissa tämä halu ei tule kysymykseen — miehiä
ja naisia, jotka näyttävät aivan kuin pakenevan itseään, niin he
lakkaamatta liehuvat. He luulevat liehuntaa toiminnaksi. Se on hirveä
erehdys. Se on vallinnut maailmassa varsinkin kahdeksanneltatoista
vuosisadalta alkaen, jolloin aljettiin turmella sisäisen elämämme
lähteitä. Maine'n herttuatar sanoi jo silloin, että hän oli saanut
"joukko-intohimon". Aika kulutetaan poissa kotoa tai palataan sinne
suuressa seurassa, jottei koettaisi hetkeäkään yksinäisyyttä ja
hiljaisuutta. Joka aamu laaditaan niin lopen uuvuttava ohjelma, että
kieltäydyttäisiin sitä suorittamasta, jos se olisi pakollista. Täytyy
huvitella, saada virkistystä, unohtaa itsensä. Hiljainen itseensä
syventyminen veisi vain ikävystymiseen, kun ei ole rakkautta eikä
uskoa eikä määrättyä päämäärää. Ja sitten luullaan, että eletään
sisällysrikasta elämää, ja siksi niin monet pariisilaiset ja
pariisittaret, joita nähtävyyksien moninaisuuden ja taiteen runsauden
luullaan niin suuressa määrin älyllisesti kehittävän, ovat nähneet
niin paljon, jota eivät jaksa säilyttää. Elämä on heille kuin sarja
kinematografikuvia, jotka hetken häikäisevät silmiä ja katoavat. He
eivät ole näille vaikutelmille omistaneet sellaista työtä, joka yksin
käy täydestä.
Siis, ei ole elämää se, ettei koskaan ole kotona, ei koskaan ole
itsekseen, ja juuri itsekseen, enempää kuin on matkustamista se, että
täyttä vauhtia ajaa automobiililla valtamaanteitä koskaan pysähtymättä.
Elämä ei ole lakkaamatonta huvittelemista ja siinäpä meillä on toinen
muoto elämän pelkoa.