I.

Elämän pelko on sairaus, joka tekee tuhojaan varsinkin vanhojen

sivistyskansojen keskuudessa, — jollainen meidän kansammekin on tämän

henkisen keuhkotaudin oireet voivat esiintyä aivan päinvastaisina,

sillä elämän pelko ilmenee kahdella eri tavalla, kuten on kahta lajia

itsekkyyttäkin.

Ensimmäisestä, meidän päivinämme kaikkein tavallisimmasta ja kaikkein

raukkamaisimmasta lajista elämän pelkoa puhuu jo Dante, joka Helvetin

kolmannessa laulussa painaa siihen halveksintansa poltinmerkin.

Vergiliuksen opastamana saapuu runoilija Kyynelten kaupungin portille.

Hän ei ole vielä astunut portista sisään, mutta hän kuulee syvyyden

kuilusta nousevan valituksia, huokauksia ja epätoivon huutoja kohti

taivasta, jota ei yksikään tähti valaise. Keiden suusta tulevat

nuo valitushuudot, jotka kuuluvat niin läheltä helvettiä, mutta

eivät kuitenkaan tule sieltä? Hämmästyneenä Dante pyytää selitystä

opastajaltaan:

— Mestari, sanoin minä, mitä vaikerrusta minä kuulen, ja mikä on tuo

lauma, jota tuska noin kuuluu ahdistavan?

— Tuosta surkeasta kohtalosta osallisiksi joutuvat _kaikkien niiden

kurjat sielut, jotka elivät elämäänsä ansaitsematta moitetta ja

ansaitsematta kiitosta_. Heidät on pantu yhteen niiden pahojen enkelien

kanssa, jotka eivät olleet uskollisia Jumalalle, eivätkä kapinoinneet

häntä vastaan, vaan olivat olemassa vain itseään varten. Heidät

karkoitti taivas, sillä he tahrasivat sen kauneutta, ja helvetin syvyys

työntää heidät pois, sillä syylliset omaksuisivat itselleen kunniaa

heidän läsnäolostansa.

— Mestari, mikä piina heitä vaivaa ja saa heidät valittamaan noin

haikeasti?

Hän vastasi minulle:

— Minä sanon sen lyhyesti sinulle. He eivät voi toivoa kuolemaa, ja

heidän pimeä elämänsä on niin alhaista, että he kadehtivat jokaista

muuta kohtaloa. Maailma ei ole säilyttänyt heidän muistoaan,

armeliaisuus ja oikeus halveksii heitä. Älkäämme puhuko heistä, vaan

katso ja kulje ohitse...

Ankarampiakin rangaistuksia kuvatessaan ei Helvetti käytä

ylenkatseellisuudessaan loukkaavampia sanoja kuin ne, jotka kohdistuvat

noihin "_velttoihin ihmisiin, jotka eivät ole mieluisia Jumalalle

eivätkä hänen vihollisilleen_". Saiturit, jotka vierittävät kuormia,

kiukkuiset, jotka tappelevat suossa, hekumoitsijat, jotka lentävät

loppumattomassa tuulenpyörteessä, varkaat ja roistot, jotka mulskivat

kiehuvassa pikijärvessä, ovat teoilla ansainneet rangaistuksensa, ovat

kaikki osoittaneet olevansa pahoja. Mutta veltot eivät ole osoittaneet

olevansa hyviä eivätkä pahoja. He eivät ole olleet hyveellisiä eivätkä

paheellisia, ei tiedetä, mitä he ovat olleet. Värittöminä, tarmottomina

ja pehmeinä he eivät ole jättäneet persoonallisuuden muistoa, he ovat

tuskin eläneetkään: _he ovat pelänneet elämää_.

Sillä elämän pelko, se juuri tietää sitä, ettei ansaitse moitetta

eikä kiitosta. Elämän pelko on alituista, yksinomaista huolenpitoa

levostansa ja rauhastansa. Se on vastuunalaisuuden, taistelujen,

vaarojen, ponnistusten pakenemista. Se on vaivannäön, hurmaantumisen,

intohimon, innostuksen, uhrautumisen huolellista karttamista,

sillä ne ovat kaikki voimakkaita, rauhaa häiritseviä toimintoja.

Joka pelkää elämää, se kieltää elämältä raadantansa ja sydämensä,

hikensä ja verensä, joita elämä vaatii. Ja hän luulee elävänsä

rajoittaessaan elämää, kutistaessaan kohtaloansa. Elämän pelko on

passiivista itsekkyyttä, joka ennemmin vähentää ruokahaluansa, kuin

sovittaa ateriaansa sen mukaan, ja salpautuu harmaan ja tympeän elämän

mitättömyyteen, kunhan vain saa olla rauhassa iskuilta ja kolauksilta,

vaivoilta ja vastuksilta, aivan kuin matkustaja, joka tahtoisi

matkustaa vain tasaisella tiellä ja kumipyörillä.

Tarvinneeko mainita esimerkkejä? Elämän pelko se johtaa nuorta

miestä toiminta-alan valitsemisessa ja näyttää hänelle virkamiesuran

yksinomaiset edut, sillä uralla kun saa kohtuullista työtä vastaan

pysyväisen palkan ja turvapaikan, — mikä vaatimaton unelma jo

sai Goncourt veljekset ivallisesti huudahtamaan: "Ranska on maa,

jossa kylvetään virkamiehiä ja niitetään veroja". Ja eikö juuri

elämän pelko, useammin kuin elävä oikeuden tunne, aja heikkoja ja

kateellisia sosialismin helmaan, joka johtaisi yhdenvertaisuuteen

keskinkertaisuudessa?

Elämän pelko se myös varmasti, milloin se ei pidätä ihmistä mukavassa,

itsekkäässä ja utilistisessa naimattomuudessa, kehoittaa noihin

avioliittoihin, joita solmiessa enemmän kysytään neuvoa notaareilta

kuin omalta sydämeltä ja pannaan enemmän arvoa talletuskirjoihin ja

arvopapereihin, kuin kauneuden, ruumiillisen ja siveellisen terveyden,

kasvatuksen, rohkeuden, henkevyyden ja hienotunteisuuden etuihin.

Muutamat nykyaikaiset teoriat, jotka arvosteluina eivät suinkaan ole

aiheettomia, luulevat puhdistavansa avioliiton lähteet poistamalla

vanhempien suostumuksen, — vanhemmat kun useimmiten ovat liiaksi

kärkkäät ulkonaisten etujen vuoksi jättämään huomioonottamatta

henkilökohtaiset ansiot —, ja helpottamalla avioliittoon menoa

samoinkuin avioeronkin saantia, lyhyesti sanoen saattamalla avioliittoa

enemmän noiden toisten liittojen kaltaiseksi, jotka eivät ole

missään tekemisissä yhteiskuntajärjestyksen kanssa, vaan tuovat

siihen vain sekasortoa. Avioliitto, joka on perheen perustamista,

kotilieden pystyttämistä, jonka tarkoitus on, että kaksi ihmistä

täydentää toinen toistaan ja antaa elämän uusille olennoille, ei saata

yksinomaan rakentua rakkaudelle, jota tavallisesti kuvataan silmät

sidottuina; sillä ei ole pelkästään yksilöä koskeva teko se, joka

säilyttää traditsionia ja jatkaa sukua. Mutta pidetäänkö tätä suvun

jatkamista ja tätä traditsionin säilyttämistä todellakin tärkeänä?

Vai onko määräävänä jokin käytännöllisen onnen alhainen ihanne,

onnen, joka tuottaa mukavuuksia ja kutistaa, ikäänkuin mies ei enää

tuntisi pystyvänsä turvaamaan ja ylläpitämään perheensä elämää,

ikäänkuin nainen ei enää voisi tulla toimeen ilman turhaa tai ainakin

toisarvoista ylellisyyttä, ikäänkuin elämä, vapautettuna niin paljosta

turhasta ja toisarvoisesta, yksinkertaisempana, mutta ei suinkaan

ahtaampana, ei olisi elämisen arvoista, ja ikäänkuin aineellinen isän

tai äidin perintö voisi korvata siveellistä voimaa — mikä ei ole

todellisuuden mukaista?

Lisäksi tapaamme elämän pelkoa lasten saamisen karttamisessa ja isyyden

rajoittamisessa. Elämän antaminen tuntuu liian raskaalta edesvastuulta,

liian vaikealta velvollisuudelta, ja ennenkaikkea liian hankalalta ja

vaivalloiselta, ja siten on Ranskaa voitu ruveta kutsumaan ainoiden

poikien maaksi. Poistamalla testamentinteko-vapauden on siviililaki

antanut kuolin-iskun koossa pysyväisyydelle, päämiehen ympärille

ryhmittyneen perheen yhteydelle, joka saa maatilasta ylläpitonsa.

Mutta tuo laki on saanut aikaan sen, että sitä kierretään. Isän tai

tavan määräämän perillisen sijaan on tullut ainoa perillinen. Se on

ollut aikaisemmin tapana porvarillisissa piireissä, ja nyt se alkaa

olla yleistä maalaisväestönkin keskuudessa. Savoijin vuoristossa

näkee matkustaja usein pienillä kummuilla teiden varsilla tai joskus

yksinäisten laaksojenkin pohjukassa Pyhälle Äidille Synnyttäjälle

pyhitettyjä kappeleita. Lasta toivovat nuoret vaimot tekivät niihin

pyhiinvaelluksia. Meidän päivinämme naiset pikemmin kiittävät Herraa

hedelmättömyydestä, jota ennen vanhaan pidettiin häpeänä.

Lapsi on niin harvinainen, että sitä hemmotellaan ja vartioidaan.

Siten elämän pelko painaa niitäkin, jotka vain elämään valmistuessaan

ovat meistä riippuvaisia. Niin monet isät ja äidit eivät voi suostua

eroamaan lapsistansa, eivät anna heidän antautua laajakantoisemmalle,

mutta vaaranalaisemmalle uralle, estävät heitä menemästä avioliittoon,

joka veisi heidät kauas, mutta josta olisi heille siveellistä

hyötyä, heikontavat, laimentavat, veltostuttavat heidän rohkeuttaan

sensijaan että sitä innostuttaisivat, pakottavat heidät tunteellisella

itsekkyydellään alentavaan vallanalaisuuteen.

Mutta tämä elämän pelko painaa leimansa meidän julkiseen ja

yhteiskunnalliseen elämäämmekin, taiteeseen, joka ilmaisee meidän

aikamme tuntemistapaa, yhteiskunnallisiin laitoksiin, vieläpä meidän

terveyteemmekin.

Minkätähden julkisessa elämässä pidetään äänestämättä olemista

ominaisena maltillisille puolueille, niille, joita kutsutaan tai

jotka kutsuvat itseään kunnon ihmisiksi, ikäänkuin olisi kielteistä

kunnollisuutta? Äskettäinkin kerskailivat eräisiin piireihin kuuluvat,

että he eivät koskaan äänestä. Ja jolleivät he ole äänestämättä, niin

he tekevät äänensä riippuvaiseksi metsästys- tai huviretkestä, ja

yhä ovat kaikki osoittavinaan mitä suurinta ylenkatsetta politiikkaa

kohtaan. Nykyaikaisten kansojen elämässä kumminkin, syystä tai syyttä,

kaikki päätyy politiikkaan tai joutuu sen vaikutuksen alaiseksi. Se

on tosiasia, jota vastaan ei kannata tehdä vastaväitteitä. "Todella

hyödyllistä työtä", on sanonut Yhdysvaltojen presidentti Roosevelt, "ei

tee arvostelija, joka pysyy syrjässä taistelusta, vaan toiminnan mies,

joka uljaasti ottaa osaa taisteluun, pelästymättä verta ja hikeä."

Meillä on paljon noita arvostelijoita, jotka pysyttelevät syrjässä

taistelusta ja lukevat joka aamu sanomalehtiä vain arvostellakseen

mahtipontisesti tapauksia ja hallitusta, ruikuttavat turhaan mennyttä

aikaa, ovat epätoivoisia tulevaisuudesta ja koettavat masentaa niiden

rohkeutta, jotka yrittävät suunnata asioiden kulkua.

Ja kumminkin jo yksin se tosiasia, että elämme yhteiskunnassa, nautimme

yhteiskuntajärjestyksen etuja, asettaa meille yhteiskunnallisia

velvollisuuksia. Kellään ei ole oikeutta elää elämäänsä muista

erillään, sillä kukaan ei voi tulla ilman muita toimeen. Ei riitä

se, että maksamme veromme, muuten nuristen. Rikkaus, joka edustaa

koottua työtä, ei vapauta työnteosta. Kun sen avulla saa aikaan

enemmän ja parempaa, ei se suinkaan saisi tehdä meistä nautitsijoita,

vaan päälliköitä, ja päällikkö on se, joka on osannut ottaa omalle

osalleen suurimman määrän työtä ja edesvastuuta. Mutta kokemuksesta

päättäen, näyttää rikkaus enimmäkseen vain kehittävän itsekkyyttä,

suovan tilaisuutta alhaisiin tai tyhjänpäiväisiin huvituksiin, aivan

kuin olisi ihmisen vaikeampi kestää rikkautta kuin köyhyyttä. Köyhyys

antaa alinomaa esimerkkejä solidaarisuudesta ja uhrautumisesta. Emmekö

esim. työlakoissa, joita niiden johtajat liian usein panevat toimeen,

näe työläisten kärsivän nälkää ja kurjuutta toistensa puolesta, tai

maksavan veroa vaatimattomista palkoistaan, tukeakseen toisissa

kaupungeissa asuvia tai toisiin ammattikuntiin kuuluvia tovereita?

Emmekö erikoista mielenliikutusta tuntien tapaa uudelleen noita Victor

Hugo'n _Köyhiä_, lukiessamme uutisia, jotka lyhyesti kertovat, että

sen ja sen suuriperheisen köyhän raukan kuoleman jälkeen, naapurit

olivat kilvan ottaneet hoitoonsa turvattomat lapset, jo ennenkuin

köyhäinhoitolaitos tai yksityinenkään hyväntekeväisyys oli ennättänyt

antaa apuaan?

Epäilemättä kurjuutta on vaikea katsella. Se häiritsee meidän

rauhaamme, meidän huolettomuuttamme, estää meitä unhottamasta, kuten

mielemme tekee, kaikkea sellaista, mikä ei koske meidän huviamme

ja hauskuuttamme. Haluammehan me tietysti olla jalomielisiäkin,

mutta vain välillisesti, niin ettei meidän tarvitse vaivaantua

kiusallisten näkyjen näkemisellä. Onhan meillä hermomme, kauneuden

tuntomme, kauhumme kaikkea ikävää kohtaan, ja me kartamme taitavasti

sääliväisyyden aiheuttamaa tuskallista tilaa, joka ei hellitä niitä,

joihin se kerran on tarttunut. — "Minä en tahdo nähdä sairautta enkä

kuolemaa", sanoi miehelleen Ibsen'in kaikkein sairaalloisin sankaritar

Hedda Gabler. "Säästä minua näkemästä mitään, mikä on rumaa." Ja

tappaessaan itsensä elämään kyllästyneenä, elettyään vain itseänsä

varten, huomaa tuo kaunosieluinen olento, että naurettavuus ja rumuus

on kirouksena tarttunut kaikkeen, mihin hän on koskenut.

Taiteen alalla elämän pelko on tunteen pelkoa. Se vaivaa dilettantteja,

jotka eivät tahdo valita eivätkä antaa itseänsä, jotka ryhtyvät

kaikellaisiin älyllisiin tai plastillisiin kokeiluihin, koskaan

antautumatta innostuksen valtaan, ja pitävät itseään muita etevämpinä,

syystä että yrittävät sitä ja tätä, ja syvällisinäkin, vaikka

rakkaus yksin kykenee tunkeutumaan läpi pinnan. Se vaivaa vielä

niitäkin taiteilijoita, jotka muka puhtaan taiteen nimessä hylkäävät

inhimillisyyden ja runouden, jotka siveellisten ja perheristiriitojen,

noiden antiikin tragedian aiheitten, sijasta tarjoavat meille somaa

mutta haurasta taidenautiskelua, jotka tyytyvät vain sievistämään

tekotapaansa, kuin kallisarvoisen ja tyhjän maljakon sisäseiniä,

aavistamattakaan, että taiteessa kuten kaikessa, on järjestystä ja

arvoasteita, ja että he ovat alimmalla asteella. Samoin inspiroi elämän

pelko noita hempeämielisiä romaaninkirjoittajia, noita voimattomia

näytelmänkyhääjiä, jotka eivät kykene enää vaikuttamaan muihin

kuin pintapuolisiin ihmisiin, joiden luonne karttaa syventymistä.

Esittämällä marionettiensa tyhjänpäiväisiä vaiheita, näyttävät he

meille, että kaikki selviää ja ettei mitään tarvitse ottaa vakavalta

kannalta, sensijaan että neuvoisivat meitä käymään käsiksi kohtaloomme.

Taiteessakin suuret inhimilliset huudot ovat rohkeuden ja voiman

huutoja, ja usein saa ne purkautumaan esille onnettomuus, aivan kuin

onnellisissa oloissa elävältä nerolta puuttuisi sitä syvyyttä, joka

paljastaa elämän kuiluja.

Vielä saa arkuus, pelokkuus, toisinaan oikeutettu ja usein liiallinen

varovaisuus ilmaisumuodon, jopa meidän yhteiskunnallisissa

laitoksissammekin, jotka yhä enentävät holhouksia ja ohjauksia ja

luottavat siihen, että valtio pitää huolta meidän taluttamisestamme

ja auttamisestamme joka tilaisuudessa. Vanha sallimuskin on ikäkuluna

pantu pois viralta. No mitä sen sijalle sitten on saatu? Vakuutusyhtiöt

tietysti. Nyt vakuutetaan tapaturmia, vaaroja, kuolemaakin vastaan, ja

se on sangen viisasta huolenpitoa. Miksei vakuuteta pelkoakin vastaan?

Pelon merkkiä kantavat kasvoillaan nekin uudenrotuiset nuorukaiset,

jotka näyttävät huolehtivan vain terveydestään, jotka saavat ruokansa

sulamaan vain kivennäisvesien ja kamomillin avulla eivätkä avaa

suutansa muuta kuin arvostellakseen ja halventaakseen, eivät kehu

mitään, eivät rakasta mitään, eivätkä toivo mitään, ikäänkuin olisi

heillä kalan verta suonissansa. Mitä kannattaa heidän niin säilyttää ja

suojella itseään, kun eivät kerta sen kummempaan käytä elämäänsä?

Tunteekohan nuoriso vähemmän elämän arvoa? Erään Lyon'in lyseolaisen

äskettäinen itsemurha muodostaa kokonaisen luvun, ja lisäksi kaikkein

kauneimman, _Juurettomien_ syytöskirjassa sitä kasvatusta vastaan, joka

unohtaa perheen, suvun, kotiseudun, isänmaan tosiasiat. Ennen kuolemaan

menoaan oli poika parka kirjoittanut mustalle taululle: minä olen

nuori, olen puhdas ja menen kuolemaan. Hänen filosofian opettajansa

opetus oli saanut hänen inhoamaan elämää.

Mitä oli hänelle opetettu? Puhtaan järjen, tieteen, yleishyvän

harrastusten kauneutta. Sensijaan, että hän olisi saanut astua

paikalleen rivissä, olisi hänen pitänyt repiä kaikki maahan,

rakentaakseen kaikki uudestaan, julistaa mitättömäksi menneisyys,

traditsioni, kohtalon määräys, joka oli antanut hänen syntyä

siinä ja siinä maassa sinä ja sinä aikana ja luoda itselleen

uusi persoonallisuus, uusi maailmankaikkeus, uusi Jumala. Paitsi

valmistautumista aineellista tulevaisuutta varten, vaadittiin häneltä

vielä lisäksi kuten jokaiselta ranskalaiselta, että hän muodostaisi

uuden metafysiikan, politiikan, moraalin. Hän sortui niin monien

raskaiden tehtävien taakan alle. Elämä kadotti selväpiirteisyytensä,

hän ei nähnyt enää sen kauniita valoja ja synkkiä varjoja, sen

ponnistuksia, iloja, tuskia, kaiken luodun ja olevaisen ihanuutta,

hän ei ymmärtänyt enää, miksi ahertaa, hän ei tuntenut enää takanaan

menneisyyttä, jota jatketaan, eikä nähnyt edessään tulevaisuutta, johon

voi luottaa. Elämä oli hänelle kuin paksua sumua, jonka läpi hänen

järkensä turhaan koetti tunkeutua, jossa hän ei kuullut Jumalan ääntä,

ei suvun eikä isänmaan kutsua. Hän ei ymmärtänyt omaa merkitystään,

joka ei ollut pelkästään yksilöllistä, vaan kollektiivista laatua, eikä

hän käsittänyt, että jokaisen on vain asetuttava paikalleen rivissä,

että jokaisen voiman ja harrastuksen määräävät ne olot, joista hän on

riippuvainen ja jotka taas, välillisesti, riippuvat hänestä. Ja hän

tunsi uutta elämän pelkoa.

Noilla uudenaikaisilla nuorilla miehillä on myös sisaria. En uskalla

kumminkaan ruveta heitä tässä kuvailemaan. Muuan persialainen

sananlasku sanoo, ettei naista saa lyödä, ei edes kukkasella. Mutta

runoilijat, joilla on erikoisia vapauksia rakkaudenkin suhteen, ovat

ottaneet piirtääkseen meille heidän kuvansa. Kenpä ei muistaisi

Musset'n muistosäkeitä nuorelle naiselle?

... Hän hyvä oli, hyvyyttä jos on,

Kun käsi ohimennen aukeaa,

Vaan sydän tyly on ja tunteeton —

Jos kylmä kulta almun nimen saa.

Hän ajatteli, ajattelua

Jos on, kun huulet hempeet toistelee,

Kuin opittua ulkolukua,

Mi kevätpuron lailla solisee.

Hän rukoili, jos rukousta on,

Kun silmät hartahina harhailee:

Kun milloin kohoaa ne taivohon.

Ja milloin maata katse tapailee.

Hän kuoli — elänyt ei konsanaan.

Ol' elon varjoa vain elämänsä.

Kun kirja kirpos' hänen kädestänsä,

Ei ollut lukenut hän sanaakaan.

Ol' elon varjoa vain elämänsä! Kuinka moni kuoleekaan meidän

päivinämme, joka elänyt ei konsanaan!

Meidän terveyteemmekin on siveellinen heikkoutemme vaikuttanut.

Hermosairaudet, jotka viime vuosina ovat levinneet niin

huolestuttavassa määrässä, eivät muuta todista kuin tahdon höltymistä,

persoonallisuuden heikontumista. Tohtori Grasset, Montpellier'n

lääketieteellisen tiedekunnan opettaja, joka hermotautien tutkijana

on saavuttanut maailman maineen, lausuu selvin sanoin, että on

turvauduttava siveelliseen hoitotapaan, joka ilmenee siinä, että

heikontunutta persoonallisuutta lujennetaan, veltostunutta tahtoa

vahvistetaan.

"Sairaassa on herätettävä, hän sanoo, halua ja pyrkimystä parantumaan,

ja senvuoksi on näytettävä hänelle, mitä elämä vielä häneltä odottaa,

mikä tehtävä hänellä vielä on täytettävänä tässä maailmassa.

"Hermostunut, joka ei ymmärrä elämää, joka ei myönnä, että sitä

kannattaa elää, joka nukkuu illalla haluamatta ajatella huomispäivää,

iloiten vain siitä, että hänellä on yksi päivä vähemmän elettävänä...

se hermostunut ei koskaan parane.

"Lääkärin tulee herättää ja kehittää potilaassaan velvollisuuden,

uhrautumisen, seurallisuuden halua... kaikkien tuollaisten ylevien

ajatusten tulee astua sairaalloisten mielikuvien sijaan.

"Sairasta on kiellettävä hyödyttömästi mielessään hautomasta

menneisyyttä, jota kukaan ei voi muuttaa. Olkoon vain, että hän on

saanut kokea vääryyttä, luuloteltua tai todellista, elämässä, niin on

hänellä kuitenkin tehtävä täytettävänä, vaatimaton tai korkea: hänen

tulee koettaa hyödyttää lähimmäisiänsä ja ihmiskuntaa.

"Täytyy saada sairaan ajatukset temmatuiksi pois hänestä itsestänsä

ja koettaa kääntää häntä yhä enemmän ja enemmän altruismin puoleen,

osoittamalla hänelle että siinä ja vain siinä on hänen pelastuksensa.

"Terve ihminen on altruistinen eläin. Itsekkyys ja itsekylläisyys

liittyvät sairauteen; ne ovat sairauden syitä ja tuntomerkkejä. Niin

kauan kuin pysyy itsekkäänä, ei ole parantunut eikä voikaan parantua."

Käsittääksemme näiden sanojen merkitystä, on meidän muistettava,

että niitä ei ole lausunut mikään teoreetikko, vaan lukemattomien

tosiasioiden tarkkaaja. Sellaiseen fyysilliseen vaaraan elämän pelko

saattaa ihmisen, ja sellaista psyykillistä hoitotapaa on käytettävä sen

parantamiseksi.