Surangama
Hän veti esiin muutamia kuihtuneita kukkasia ja sanoi: »Sano
kuningattarellesi, että mitä enemmän nämä kevätjuhlan muistot kuivuvat
ja kuihtuvat, sitä tuoreempina ja kukoistavampina ne sydämessäni
kasvavat.»
Sudaršana
Riittää! Älä kerro enempää. Älä minua enää kiduta.
Surangama
Katsohan! Tuolla istuvat ruhtinaat suuressa kokouksessaan. Tuo, jolla
ei ole mitään muuta korua kuin kukkaseppele kruunussaan, on Kantšin
kuningas. Ja se, joka hänen takanaan seisoen pitelee varjostinta hänen
päänsä päällä, on Suvarna.
Sudaršana
Hänkö on Suvarna? Tiedätkö sen aivan varmasti?
Surangama
Tiedän, minä tunnen hänet hyvin.
Sudaršana
Onko mahdollista, että näin tuon miehen taanoin? Ei, ei — minä
näin jotakin, missä valo ja pimeys, tuulenhenki ja tuoksu olivat
sekaantuneet, valautuneet ja sulautuneet toisiinsa — ei, ei, se ei ole
mahdollista; se ei ole hän.
Surangama
Mutta kaikki myöntävät, että hän näyttää erinomaisen kauniilta.
Sudaršana
Kuinka voikaan tuo kauneus minua tenhota? Ah, mitä teenkään, jotta
silmäni puhdistuvat siitä saastutuksesta?
Surangama
Sinun tulee ne pestä siinä pohjattomassa pimeydessä.
Sudaršana
Mutta sanohan minulle, Surangama, minkätähden ihminen niin erehtyy.
Surangama
Erehdykset ovat vain oman tuhoutumisensa alkusoittoa.
Sanansaattaja (tulee)
Ruhtinatar, kuninkaat odottavat teitä salissa.
Poistuu.
Sudaršana
Tuo minulle harso, Surangama. (Surangama lähtee huoneesta.) Oi
kuningas, minun ainoa kuninkaani! Sinä olet jättänyt minut yksin ja
olet niin tehden menetellyt aivan oikein. Mutta etkö tahdo saada tietää
sieluni syvintä totuutta? (Vetää tikarin povestansa.) Ruumiiseeni on
tullut tahra — minä uhraan sen tänään permannon tomuun, kaikkien noiden
ruhtinaiden edessä! Mutta kyennenkö sinulle milloinkaan sanomaan, etten
tunne mitään uskottomuuden tahraa sydämeni salatuissa kammioissa? Se
pimeä kammio, johon tulit minua kohtaamaan, on nyt kylmänä ja autiona
povessani — mutta oi herrani, sen ovea ei ole avannut kukaan muu,
siihen ei ole astunut kukaan muu kuin sinä, oi kuninkaani! Etkö tule
enää milloinkaan sitä ovea avaamaan? Ellet, niin salli tulla kuoleman,
sillä se on yhtä tumma kuin sinä ja sen kasvot ovat yhtä kauniit kuin
sinun. Sinä se olet — sinä itse se olet, oi kuningas!
XV
Ruhtinaiden kokous.
Vidarbha
Mistä johtuukaan, ettei sinulla ole mitään koruja, Kantšin kuningas?
Kantši
Se johtuu siitä, etten toivo mitään. Korut vain tekisivät tappioni
häpeän kaksinkertaiseksi.
Kalinga
Sinun varjostimen-pitelijäsi sensijaan näyttää somistautuneen
perinpohjin — onhan hän pelkän kullan ja jalokiven peitossa.
Viral
Kantšin kuningas haluaa osoittaa ulkonaisen kauneuden ja
suurenmoisuuden mitättömyyttä ja vähäarvoisuutta. Miehuudestaan
ylpeillen hän on poistanut kaikki ulkonaiset koristeet jäsenistään.
Košala
Minä ymmärrän varsin hyvin hänen viekkautensa: hän yrittää osoittaa
omaa arvoansa esiintymällä ankaran yksinkertaisessa asussa jalokivillä
koristettujen ruhtinaiden joukossa.
Pantšala
Minä en voi ylistää hänen viisauttansa tässä asiassa. Kaikki tietävät,
että naisen katseet ovat kuin koiperhoset: syöksyvät suin päin
jalokivien ja kullan hohteluun.
Kalinga
Mutta kuinka kauan meidän pitääkään vielä odottaa?
Kantši
Älä käy kärsimättömäksi, Kalingan kuningas — viivytyksen hedelmät ovat
hempeät.
Kalinga
Jos tietäisin varmaan hedelmän saavuttavani, voisin sen sietää. Mutta
koska on kovin epäiltävää, että milloinkaan pääsen hedelmää maistamaan,
himoitsen sanomattomasti saada hänet nähdä.
Kantši
Sinähän olet vielä nuori — sinun iälläsi rauenneet toiveet palaavat
alinomaa luoksesi kuin julkea nainen; me sitävastoin olemme jo aikoja
sitten jättäneet taaksemme sen vaiheen.
Košala
Kantši, etkö huomannut vast'ikään istuimesi vavahtavan? Onko
kysymyksessä maanjäristys?
Kantši
Maanjäristys? En tiedä.
Vidarbha
Tai kenties on vielä jokin ruhtinas tulossa sotajoukkoineen.
Kalinga
Sinun otaksumasi on varsin todennäköinen, lukuunottamatta sitä seikkaa,
että olisimme siinä tapauksessa asian jo kuulleet kuuluttajalta tai
sanansaattajalta.
Vidarbha
Minä en voi pitää tuota erikoisen hyvänä enteenä.
Kantši
Kaikki näyttää pahaenteiseltä pelokkaan silmiin.
Vidarbha
Minä en pelkää mitään muuta kuin Kohtaloa, johon nähden rohkeus tai
sankaruus on yhtä hyödytöntä kuin mieletöntäkin.
Pantšala
Kuulehan, Vidarbha, älä huoli himmentää tämän päivän onnellisia
tapahtumia epämieluisilla ennusteluillasi.
Kantši
Minä en ota milloinkaan lukuun näkymätöntä, ennenkuin se on tullut
nähdyksi.
Vidarbha
Mutta silloin voi jo olla liian myöhäistä mitään tehdä.
Pantšala
Emmekö ole kaikin käyneet asiaan erikoisen hyväenteisenä hetkenä?
Vidarbha
Luuletko varautuneesi kaikkia mahdollisia vaaroja vastaan käymällä
asiaan hyväenteisenä hetkenä? Ikäänkuin —
Kantši
Sinun olisi parasta jättää »ikäänkuin»: vaikka se onkin oma
luomuksemme, se usein osoittautuu tuhoksemme ja turmaksemme.
Kalinga
Eikö kuulu soitantoa jostakin ulkoa?
Pantšala
Epäilemättä siltä kuuluu.
Kantši
Niinpä kuningatar Sudaršana vihdoinkin lähestyy. (Hiljaa Suvarnalle.)
Kuulehan, Suvarna, sinä et saa piiloutua taakseni pieneksi tekeytyen.
Varjostinhan ihan vapisee kädessäsi!
Taatto tulee soturiksi puettuna.
Kalinga
Kuka tuo on? — Kuka olet?
Pantšala
Kuka tuo on, joka uskaltaa kutsumatta astua tähän saliin?
Virat
Hämmästyttävän häpeämätön! Estä miestä astumasta kauemmaksi, Kalinga.
Kalinga
Te olette kaikki minua vanhemmat — on soveliaampaa, että te sen teette.
Vidarbha
Kuunnelkaamme, mitä hänellä on sanottavana.
Taatto
Kuningas on saapunut.
Vidarbha (säpsähtäen)
Kuningas?
Pantšala
Mikä kuningas?
Kalinga
Mistä hän tulee?
Taatto
Minun kuninkaani!
Virat
Sinun kuninkaasi?
Kalinga
Kuka hän on?
Košala
Mitä tarkoitat?
Taatto
Te tiedätte kaikki ketä tarkoitan. Hän on tullut.
Vidarbha
Onko hän tullut?
Košala
Mitä hän aikoo?
Taatto
Hän on kutsunut teidät kaikki luoksensa.
Kantši
Kutsunut meidät, tosiaanko? Millaisin lauseparsin hän on suvainnut
meidät kutsua?
Taatto
Te voitte käsittää hänen kutsunsa miten haluatte — kukaan ei teitä estä
— hän on valmis tervehtimään teitä kaikin eri tavoin teidän erilaisten
makujenne mukaisesti.
Virat
Entä kuka olet sinä?
Taatto
Minä olen eräs hänen kenraaleistaan.
Kantši
Kenraaleistaan? Valehtelet! Luuletko meitä peloittavasti? Kuvitteletko,
etten näe valepukusi läpi? Me tunnemme kaikin sinut varsin hyvin — ja
sinä paneudut »kenraaliksi» meidän nähtemme!
Taatto
Sinä olet tuntenut minut aivan oikein. Kukapa olisikaan niin arvoton
kuin minä kuljettamaan kuninkaani käskyjä? Mutta sittenkin hän on
antanut minulle nämä kenraalinvarusteet ja lähettänyt minut tänne; hän
on valinnut minut suurempien kenraalien ja mahtavampien soturien seasta.
Kantši
Hyvä, me tulemme sopivan tilaisuuden sattuessa noudattamaan
soveliaisuuden ja hyväntahtoisuuden vaatielmia — mutta nyt me olemme
tärkeätä asiaa toimittamassa. Hänen on odotettava, kunnes tämä pieni
toimitus on ohi.
Taatto
Kerran kutsuttuaan hän ei odota.
Košala
Minä tottelen hänen kutsuansa; minä lähden heti.
Vidarbha
Kantši, minä en voi suostua ehdotukseesi, että odottaisimme, kunnes
olemme asiastamme suoriutuneet. Minä lähden.
Kalinga
Te olette minua vanhemmat — minä lähden kerallanne.
Pantšala
Katsohan taaksesi, Kantšin ruhtinas, sinun kuninkaallinen
varjostimesi makaa permannon pölyssä; sinä et ole huomannut, kuinka
varjostimen-pitelijäsi on hiipinyt tiehensä.
Kantši
Olkoon menneeksi, kenraali. Minäkin lähden — mutta en häntä
kunnioittamaan. Minä lähden kohtaamaan häntä taistelukentällä.
Taatto
Sinä tulet kohtaamaan kuninkaani taistelukentällä; se ei olekaan mikään
kehno paikka vastaanottoasi varten.
Viral
Kuulkaahan, ystävät, me kenties pakenemme kaikki kuviteltua kauhua —
näyttää siltä, kuin Kantšin kuningas aikoisi saada siitä itselleen
voiton.
Pantšala
Hedelmän ollessa ihan saatavissa saattaa olla pelkurimaista ja typerää
poistua sitä poimimatta.
Kalinga
On parempi liittyä Kantšin kuninkaan seuraan. Hänellä on varmaan jokin
määrätty suunnitelma ja tarkoitus, koska hän tekee ja uskaltaa ylen
paljon.
XVI
Sudaršana ja Surangama.
Sudaršana
Taistelu on nyt päättynyt. Milloin tulee kuningas?
Surangama
En tiedä itsekään; minäkin odottelen häntä.
Sudaršana
Minä tunnen niin sykähtelevää iloa, Surangama, että poveeni koskee
kipeästi. Mutta samalla olen kuolla häpeästä; kuinka voinkaan
näyttää hänelle kasvoni?
Surangama
Mene hänen luoksensa äärimmäisen nöyränä ja alistuneena, niin kaikki
häpeä häviää silmänräpäyksessä.
Sudaršana
Minun on tunnustaminen, että minua on kohdannut lopullinen nöyryytys
koko elämäni ajaksi. Mutta ylpeys sai minut vaatimaan pitkät ajat
suurinta osaa hänen rakkaudestaan. Kaikki sanoivat, että olin ihmeen
kaunis ja viehättävä ja hyveellinen, kaikki sanoivat, että kuningas
osoitti minulle rajatonta hyvyyttä — ja tuo tekee minulle vaikeaksi
nöyryyttää sydäntäni hänen edessään.
Surangama
Se vaikeus on häviävä, kuningattareni.
Sudaršana
Niin, epäilemättä, se on häviävä — on tullut se päivä, jona minun tulee
nöyrtyä koko maailman edessä. Mutta miksi ei kuningas tule noutamaan
minua takaisin? Mitä hän vielä odottaakaan?
Surangama
Enkö ole sinulle sanonut, että kuninkaani on säälimätön ja ankara —
erinomaisen ankara?
Sudaršana
Mene, Surangama, ja tuo minulle tietoja hänestä.
Surangama
Minä en tiedä, minne minun on mentävä saadakseni tietoja hänestä. Minä
olen kehoittanut taattoa tulemaan; ehkäpä kuulemme hänestä jotakin, kun
taatto saapuu.
Sudaršana
Voi kovaa kohtaloani! Olen joutunut sille asteelle, että täytyy kysellä
toisilta tietoja kuninkaastani!
Taatto tulee.
Sudaršana
Minä olen kuullut, että olet kuninkaani ystävä; ota siis vastaan
kunnioittava kumarrukseni ja suo minulle siunauksesi.
Taatto
Mitä teetkään, kuningatar? Minä en ota milloinkaan vastaan
kunnioittavia kumarruksia. Minä suhtaudun kaikkiin vain toverillisesti.
Sudaršana
Hymyile siis minulle — kerro minulle hyviä uutisia. Sano, milloin
kuningas tulee noutamaan minut takaisin.
Taatto
Kysymyksesi on vaikea vastattavaksi, totisesti! Minä tiedän tuskin
mitään ystäväni aikeista. Taistelu on päättynyt, mutta kukaan ei osaa
sanoa, minne hän on lähtenyt.
Sudaršana
Onko hän siis lähtenyt pois?
Taatto
Minä en näe täällä hänestä jälkeäkään.
Sudaršana
Onko hän mennyt? Ja nimitätkö sinä sellaista henkilöä ystäväksesi?
Taatto
Siitä syystä hän saa osakseen ihmisten soimauksia samoinkuin
epäilyksiäkin. Mutta kuninkaani ei välitä siitä vähääkään.
Sudaršana
Onko hän lähtenyt pois? Voi kuinka julmaa, kuinka julmaa, kuinka
julmaa! Hän on kuin kiveä, kova kuin timantti! Minä yritin liikuttaa
häntä sydämelläni — poveni on raadeltu ja vuotaa verta — mutta en
voinut liikuttaa häntä hitustakaan! Sano minulle, taatto, kuinka voit
tulla toimeen sellaisen ystävän kanssa.
Taatto
Minä tunnen hänet nyt — olen oppinut hänet tuntemaan murheissani ja
riemuissani — hän ei saa minua enää itkemään.
Sudaršana
Eikö hän salli minunkin oppia tuntemaan itseänsä?
Taatto
Epäilemättä hän sallii. Mikään muu ei häntä tyydytä.
Sudaršana
Hyvä; saanpa nähdä, kuinka säälimätön hän voi olla! Minä seison tässä
ikkunanpielessä sanaakaan virkkamatta; minä en liikahda tuumaakaan,
saanhan nähdä, eikö hän tule!
Taatto
Sinä olet vielä nuori — sinun kannattaa vielä häntä odotella; minulle,
vanhalle miehelle, tuokion menettäminen merkitsee viikkoa. Minun täytyy
lähteä häntä etsimään, onnistuinpa tai en.
Poistuu.
Sudaršana
Minä en häntä tarvitse — minä en lähde häntä etsimään! Minä en kaipaa
sinun kuningastasi, Surangama! Minkätähden hän taistelikaan ruhtinaita
vastaan? Tapahtuiko se ollenkaan minun tähteni? Halusiko hän osoittaa
sankaruuttansa ja voimaansa? Lähde täältä pois — minä en voi sietää
sinua näkyvissäni. Hän on nöyryyttänyt minut maan tomuun eikä ole
vieläkään tyytyväinen!
XVII
Joukko kansalaisia.
Ensimmäinen kansalainen
Me luulimme kokevamme hyvänkin huvin, kun tuli koolle niin paljon
kuninkaita, mutta miten olikaan: koko asia sai sellaisen käänteen,
ettei kukaan tiedä, mitä oikeastaan tapahtui!
Toinen kansalainen
Ettekö huomanneet, etteivät he päässeet minkäänlaiseen
yksimielisyyteen? Kaikki epäilivät toisiansa.
Kolmas kansalainen
Kukaan ei noudattanut alkuperäistä suunnitelmaansa: toinen tahtoi
hyökätä eteenpäin, toinen piti parempana peräytyä; toiset kääntyivät
oikeaan, toiset hyökkäsivät vasempaan — kuinka voisikaan sellaista
taisteluksi nimittää?
Ensimmäinen kansalainen
He eivät pitäneet ollenkaan silmällä todellista taistelua — pitivät
vain kaikin silmällä toisiansa.
Toinen kansalainen
Jokainen ajatteli: »Minkätähden kuolisinkaan salliakseni toisten
korjata sadon?»
Kolmas kansalainen
Teidän täytyy sentään kaikkien myöntää, että Kantši taisteli niinkuin
sankari ainakin.
Ensimmäinen kansalainen
Häviölle jouduttuaankaan hän ei näyttänyt pitkiin aikoihin haluavan
tunnustaa itseänsä voitetuksi.
Toinen kansalainen
Hänen rintansa lävisti vihdoin kuolettava heittoase.
Kolmas kansalainen
Mutta sitä ennen hän ei näyttänyt ollenkaan oivaltavan, että hänen oli
väistyttävä joka askelella.
Ensimmäinen kansalainen
Toiset kuninkaat — niin, kukaan ei tiedä, minne he pakenivat jättäen
Kantši paran yksinään taistelukentälle.
Toinen kansalainen
Minulle on kerrottu, ettei hän ole vielä kuollut.
Kolmas kansalainen
Ei, lääkärit ovat hänet pelastaneet — mutta hänellä on oleva häviönsä
leima rinnassaan aina kuolemaansa asti.
Ensimmäinen kansalainen
Pakoon pyrkineistä kuninkaista ei ole yksikään päässyt karkuun; heidät
on kaikki otettu vangeiksi. Mutta millainen tuomio heille lienee
langetettu?
Toinen kansalainen
Minä olen kuullut, että he ovat joutuneet rangaistaviksi kaikki,
lukuunottamatta Kantšia, jonka tuomari sijoitti oikealle
puolellensa oikeuden valtaistuimelle laskien kruunun hänen päähänsä.
Kolmas kansalainen
Eipä ole kummempaa kuultu.
Toinen kansalainen
Sellainen oikeudenkäyttö tuntuu meistä suoraan sanoen haaveelliselta ja
oikukkaalta.
Ensimmäinen kansalainen
Epäilemättä. Suurin rikollinen on tietenkin Kantšin kuningas; toisia
ajoi toisinaan voitonhimo eteenpäin, toisinaan taas heitä peräännytti
pelko.
Kolmas kansalainen
Millaista oikeudenkäyttöä tämä onkaan? kysyn minä. On kuin tiikeri
pääsisi rankaisematta, mutta sen häntä leikattaisiin poikki.
Toinen kansalainen
Jos minä olisin tuomari, luuletteko, että Kantši voisi aivan hyvin tänä
hetkenä? Hänestä ei olisi enää olemassa jälkeäkään.
Kolmas kansalainen
Ne ovat suuria ylituomareita, ystäväiseni, heidän aivonsa ovat toista
maata kuin meidän.
Ensimmäinen kansalainen
Haluaisinpa tietää, onko heillä ollenkaan aivoja. He vain noudattavat
omia mukavia päähänpistojansa, koska ei ole ketään ylempää, joka heille
jotakin sanoisi.
Toinen kansalainen
Sanoittepa mitä tahansa, jos hallitusvalta olisi meidän käsissämme,
olisimme epäilemättä hallinneet paremmin.
Kolmas kansalainen
Kukapa voisi sitä epäillä? Se on tietenkin itsestään selvää.
XVIII
Katu. Taatto ja Kantši.
Taatto
Mitä, sinäkö täällä, Kantšin ruhtinas!
Kantši
Sinun kuninkaasi on lähettänyt minut tielle.
Taatto
Se kuuluu hänen vakinaisiin tapoihinsa.
Kantši
Ja kukaan ei saa nähdä häntä vilahdukseltakaan.
Taatto
Sekin on hänen huvejansa.
Kantši
Mutta kuinka kauan hän minua näin vältteleekään? Kun en millään
ehdolla suostunut tunnustamaan häntä kuninkaaksi, hän tuli äkkiä kuin
hirvittävä rajusää — Jumala tiesi mistä — hajoittaen mieheni, hevoseni
ja sotalippuni hurjaan pyörteeseen; mutta nyt, kun etsin kaikki maan
ääret osoittaakseni hänelle nöyrää kunnioitustani, hän ei ole mistään
löydettävissä.
Taatto
Olipa hän kuinka korkea hallitsija tahansa, hänen täytyy taipua sen
tahtoon, joka alistuu. Mutta miksi olet ulkona yön aikaan, ruhtinas?
Kantši
Minua vaivaa yhä vielä salainen pelko, että ihmiset voivat nauraa
nähdessään minun nöyrästi kunnioittavan kuningastanne ja tunnustavan
itseni voitetuksi.
Taatto
Se on tosiaankin ihmisten tapa. Se, mikä saisi toiset heltymään
kyyneliin, aiheuttaa heissä ainoastaan tyhjää naurua.
Kantši
Mutta olethan sinäkin kulkemassa, taatto.
Taatto
Minä olen iloisella pyhiinvaellusretkelläni kaiken-kadottamisen maahan.
Laulaa
Odotukseeni antautuneena minä halajan kaikkeni kadottaa.
Tien vieressä varron, kunnes saapuu hän, joka vie minut
avoimelle tielle.
Hän, joka piilee ja näkee ja tietämättäsi sinua rakastaa.
Minä olen antanut hänelle sydämeni salaisen rakkauden
Ja odotukseeni antauneena minä halajan kaikkeni kadottaa.
XIX
Tie. Sudaršana ja Surangama.
Sudaršana
Millainen huojennus, Surangama, millainen vapaus! Häviöni on tuottanut
minulle vapauden. Oi kuinka jäykkä olikaan ylpeyteni! Mikään ei kyennyt
sitä liikuttamaan eikä lieventämään. Himmentynyttä henkeäni ei voitu
mitenkään saada tajuamaan sitä selvää totuutta, ettei kuninkaan pitänyt
tulla luokseni, vaan minun piti lähteä hänen luoksensa. Minä makasin
koko viime yön pölyisellä permannolla ikkunan luona — makasin siellä
lohduttomia tunteja ja itkin! Etelätuulet puhalsivat ja huusivat
ja valittivat koko yön niinkuin sydäntäni kalvava tuska, ja kaiken
keskeltä kuului tavantakaa yölinnun vihlova ääni »Puhu, nainen!»
ulkoisen myllerryksen kaikuna!... Se oli pimeän yön avutonta valitusta,
Surangama!
Surangama
Viime yön painostava ja alakuloinen tuntu näytti kestävän ikuiset ajat
— oi kuinka kaamea ja synkeä olikaan yö!
Sudaršana
Mutta voitko uskoa — minusta tuntui siltä, kuin olisin kuullut _vinan_
lempeiden sointujen virtaavan kaiken tuon hurjan melun ja myllerryksen
läpi! Voiko hän soittaa niin suloisia ja herkkiä säveliä, hän, joka
on julma ja kammottava? Maailma tuntee ainoastaan kelvottomuuteni ja
häpeäni — mutta yksin minun oma sydämeni kykeni kuulemaan nuo sävelet,
jotka kutsuivat minua autiossa ja valittavassa yössä. Kuulitko sinäkin,
Surangama, sen _vinan_? Vai oliko se pelkkää unennäköäni?
Surangama
Juuri sen _vinan_ soittoa kuullakseni minä olen aina sinun luonasi. Tuota
soivaa kutsua, jonka tiesin kerran tulevan poistamaan kaikkia esteitä
rakkauden tieltä, minä olen kaiken aikaa odottanut jännittäen kuuloani.
Sudaršana
Vihdoin hän lähetti minut maantielle — minä en voinut vastustaa hänen
tahtoansa. Kun hänet löydän, sanon hänelle ensimmäisiksi sanoikseni:
»Minä olen tullut vapaaehtoisesti — minä en ole odottanut sinun
tuloasi.» Minä sanon: »Sinun tähtesi minä olen kulkenut vaikeat ja
väsyttävät tiet, ja katkera ja lakkaamaton on ollut itkuni koko ajan.»
Se ylpeys minussa ainakin on oleva, kun hänet kohtaan.
Surangama
Mutta sekään ylpeys ei ole kestävä. Hän tuli ennen sinua — kukapa muu
olisikaan sinut tielle lähettänyt?
Sudaršana
Ehkäpä niin. Loukatun ylpeydentunnon minussa vielä eläessä minä en
voinut olla ajattelematta, että hän oli iäksi minut jättänyt; mutta
kun sitten sirotin arvokkuuteni ja ylpeyteni tuulten viedä ja lähdin
tavallisille teille, niin minusta tuntui, että hänkin oli lähtenyt
ulos. Minä olen ollut häntä löytämässä siitä hetkestä saakka, jolloin
tulin tielle. Minä en pelkää enää mitään. Kaikki nämä kärsimykset,
jotka olen kokenut hänen tähtensä, kaiken tämän katkeruus tuo hänet
luokseni. Niin, hän on tullut — hän on tarttunut käteeni aivan samoin
kuin pimeyden kammiossa, missä ruumiini hänen sitä koskettaessaan
valtasi äkillinen väristys: nyt tunnen jälleen saman kosketuksen! Kuka
sanoo, ettei hän ole täällä? — Etkö näe, Surangama, että hän on tullut,
hiljaa ja salaa?... Kuka onkaan tuo tuolla? Katsohan, Surangama, tällä
pimeällä tiellä on tähän öiseen aikaan kolmaskin kulkija.
Surangama
Minä näen, kuningattareni; hän on Kantšin kuningas.
Sudaršana
Kantšin kuningas!
Surangama
Älä pelkää, kuningattareni!
Sudaršana
Pelkää! Miksi pelkäisinkään? Pelon päivät ovat olleet ja iäksi menneet.
Kantši (tulee)
Kuningatar-maammo, minä näen teidät molemmat tällä tiellä! Minä kuljen
samaa polkua kuin sinä. Älä pelkää minua, kuningatar!
Sudaršana
On hyvä, että me käymme yhdessä, Kantšin kuningas, vieretysten — on
niinkuin olla pitääkin. Minä tulin sinun tiellesi lähtiessäni kotoani
ja nyt minä kohtaan sinut jälleen paluumatkallani. Kukapa olisi voinut
uneksiakaan, että tämä kohtauksemme oli niin hyväenteinen?
Kantši
Mutta eihän ole soveliasta, kuningatar-maammo, että kuljet tätä tietä
jalkaisin. Sallitko että hankin sinulle vaunut?
Sudaršana
Ah, älä sano niin; minä en olisi milloinkaan enää onnellinen, ellen
saisi kotiin palatessani polkea sen tien tomua, joka on vienyt minut
pois kuninkaani luota. Minä pettäisin itseäni, jos nyt ajaisin
vaunuissa.
Surangama
Sinäkin astelet nyt tomussa, kuningas; tällä tiellä ei ole milloinkaan
liikkunut ketään vaunuin ja hevosin.
Sudaršana
Kuningattarena ollessani oli permantonani hopea ja kulta — nyt minun
täytyy sovittaa syntymäni kova onni astelemalla tomussa ja paljaalla
maan kamaralla. En olisi voinut aavistaakaan, että jokainen tämän
päivän askel johtaa minut kuninkaani luo, maan ja tomun kuninkaan luo.
Surangama
Katsohan, kuningattareni, tuolla idässä näkyy aamun sarastus. Meidän
ei tarvitse kävellä kauan. Minä näen jo kuninkaan palatsin kultaisten
tornien huiput.
Taatto saapuu.
Taatto
Lapseni, päivä koittaa — vihdoinkin!
Sudaršana
Sinun siunauksesi on suonut onnea matkalleni, ja tässä minä olen
vihdoinkin.
Taatto
Mutta näetkö, kuinka huono käytöstapa kuninkaallamme on? Hän ei ole
lähettänyt vaunuja, ei soittokuntaa, ei mitään loisteliasta
eikä suurenmoista.
Sudaršana
Ei mitään suurenmoista, niinkö sanot? Katsohan: koko taivas rusottaa ja
purppuroi, ja ilma on tulvillaan kukkien tervetuliaistuoksuja.
Taatto
Niin, mutta kuinka säälimätön kuninkaamme lieneekin, emme kumminkaan
saa yrittää kilpailla hänen kanssaan: minä en voi olla tuntematta
tuskaa nähdessäni sinut tuossa tilassa, lapsukaiseni. Kuinka
voisimmekaan sallia sinun astuvan kuninkaan palatsiin tuossa köyhässä
ja rikkinäisessä asussa? Odotahan — minä riennän noutamaan sinulle
kuningattarenvaatteesi.
Sudaršana
Oi ei, ei, ei! Hän on riisunut ne kuninkaalliset korut yltäni
ikiajoiksi — hän on pukenut minut palvelijattaren pukuun kaiken
maailman nähden: millainen vapahdus se onkaan ollut minulle! Minä olen
nyt hänen palvelijattarensa enkä enää hänen kuningattarensa. Tänään
minä kumarran kaikkia niitä, jotka voivat väittää olevansa jotenkin
hänen sukuansa.
Taatto
Mutta vihamiehesi nauravat sinulle nyt; kuinka voitkaan sietää heidän
pilkkansa?
Sudaršana
Olkoon heidän naurunsa ja pilkkansa iänikuinen — heittäkööt he minua
tien pölyllä: se pöly on tänään oleva korujauhe, jolla itseni peitän,
ennenkuin käyn herraani kohtaamaan.
Taatto
Kun on niin laita, emme sano enää mitään. Nyt me leikimme kevätjuhlamme
viimeisen leikin — kiidättäköön vinha etelätuuli kukkien siitepölyn
asemesta alhaisuuden tomua kaikkiin ilmansuuntiin! Me lähdemme
herramme luo puettuina tomun vaatimattomaan harmaaseen. Ja me löydämme
hänetkin kokonaan tomun peittämänä. Sillä luuletteko ihmisten häntä
säästelevän? Hänkään ei voi välttää heidän likaisia ja pölyisiä
käsiänsä eikä edes ajattele pyyhkiä saastaa pois vaatteistansa.
Kantši
Taatto, älä unohda minua tässä leikissäsi! Minäkin tahdon nähdä
kuninkaallisen pukuni tahraantuvan siinä määrin, ettei sitä kukaan
tunne.
Taatto