Sinäkö olet viiden nuolen jumala, rakkauden valtias?
Madana
Minä olen Luojan sydämessä syntynyt esikoinen. Minä sidon ihmisten
elämää tuskan kahleisiin ja siunaan sitä onnenauvolla!
Tšitra
Minä tiedän, mikä se tuska on ja mitkä ne kahleet. — Entä kuka olet
sinä, herrani?
Vasanta
Minä olen hänen ystävänsä — Vasanta — vuodenaikojen kuningas. Kuolema
ja raihnaus riuduttaisivat maailman ydintä myöten, ellen minä niitä
seuraisi ja alinomaa taistelisi niitä vastaan. Minä olen ikuinen
nuoruus.
Tšitra
Minä kumarran sinua, Vasanta, minun herrani.
Madana
Mutta mikä ankara lupaus sitookaan sinua, kaunis muukalainen?
Minkätähden annat raikkaan nuoruutesi kuihtua katumuksessa ja
kuoletuksessa? Sellainen uhri ei ole otollinen rakkauden palvonnassa.
Kuka olet ja mitä rukoilet?
Tšitra
Minä olen Tšitra, Manipurin kuninkaallisen huoneen tytär. Šivan
jumalallinen armo lupasi esi-isälleni, kuninkaalle, katkeamattoman
sarjan miespuolisia jälkeläisiä. Mutta jumalallinen sana ei kyennyt
muuttamaan elämänkipinää äitini kohdussa — niin taipumaton oli
luontoni, vaikka olenkin nainen.
Madana
Minä tiedän sen; siitä syystä isäsi kasvattaa sinua poikanansa. Hän
on opettanut sinut käyttämään jousta ja on totuttanut sinut kaikkiin
hallitsijan velvollisuuksiin.
Tšitra
Niin, siitä syystä minä käytän miehen pukua ja olen jättänyt suljetut
naisten suojat. Minä en tunne yhtäkään niistä salajuonista, joita
naiset käyttävät voittaakseen sydämiä. Minun käteni kykenevät
jännittämään jousen, mutta silmäni eivät ole oppineet sinkoamaan
Lemmenjumalan nuolia.
Madana
Sen oppii ihan itsestään, kaunoiseni. Silmä tekee sen työn opettamatta,
ja se, jonka sydämeen on sattunut, tietää, kuinka hyvin.
Tšitra
Riistaa etsiessäni minä eräänä päivänä kuljin yksinäni metsään
Purna-virran rannalle. Minä sidoin ratsuni puuhun ja lähdin
tunkeutumaan sankkaan tiheikköön seuraten riistan jälkiä. Niin löysin
kapean, kiertelevän tien, joka pujottelihe toisiinsa kietoutuneiden
oksien luoman hämäryyden läpi. Lehdet värähtelivät sirkkojen
sirittäessä. Yht'äkkiä minä näin miehen, joka nukkui kuivien lehtien
muodostamalla vuoteella, minun tielläni. Minä käskin ylpeästi häntä
väistymään, mutta hän ei siitä välittänyt. Silloin minä pistin häntä
ylenkatseellisesti jouseni kärjellä. Hän hypähti heti seisaalleen,
suoraksi ja soreaksi, ikäänkuin liekki, joka äkkiä leimahtaa
tuhkakasasta. Hänen suupielissään leikki hupainen hymy, kenties minun
poikamaisen ilmestykseni vuoksi. Silloin minä ensimmäisen kerran
eläissäni tunsin itseni naiseksi ja tiesin, että edessäni oli mies.
Madana
Onnensuosimana tuokiona minä julistan miehelle ja naiselle korkeinta
oppiani: tuntekaa toisenne. Mitä sitten tapahtui?
Tšitra
Minä kysyin häneltä peläten ja ihmetellen: »Kuka olet?» »Minä olen
Ardžuna», vastasi hän, »Kurun suurta heimoa». Minä seisoin siinä
kuin kuvapatsaaksi jähmettyneenä ja unohtaen häntä kunnioittavasti
tervehtiä. Oliko siinä tosiaankin Ardžuna, minun unelmieni ainoa
suuri palvottu! Niin, olinhan minä jo aikoja sitten kuullut hänen
lupautuneen elämään kaksitoista vuotta pidättyväisenä. Monenakin
päivänä oli nuorekas kunnianhimoni yllyttänyt minua taittamaan peistä
hänen kanssaan, valepukuisena haastamaan hänet kaksintaisteluun
ja osoittamaan hänelle asetaitoani. Ah, sinä ylpeä sydän, minne
pakenikaan julkea uskalluksesi. Jos voisin uhrata nuoruuteni kaikkine
toivelmineen saadakseni olla tumma turve hänen jalkojensa alla, niin
pitäisin sitä äärimmäisenä armona. En tiedä, millainen ajatusten
pyörre minut tempasikaan valtoihinsa, kun yht'äkkiä näin hänen häviävän
puiden peittoon. Voi sinua, typerää naista, ethän häntä tervehtinyt,
et virkkanut sanaakaan, et pyytänyt anteeksi, vaan seisoit siinä kuin
kömpelö otus hänen kulkiessaan ylenkatseellisesti ohi!.... Seuraavana
aamuna minä jätin miehenpuvun. Minä koristauduin rannerenkain,
nilkkahelyin, vyövitjoin ja purppuraisin silkkihamosin. Outo puku
kiertyi kiinteästi värjyvän varteni ympärille, mutta minä riensin
etsimään ja löysin Ardžunan siitä metsätemppelistä, joka on Šivalle
pyhitetty.
Madana.
Kerro tarinasi loppuun. Minä olen jumala sydänsynty ja ymmärrän
sellaiset salaperäiset vietit.
Tšitra
Minä muistan vain epämääräisesti, mitä sanoin ja mitä minulle
vastattiin. Älä käske minua kertomaan kaikkea. Häpeä satutti minua
kuin ukonvaaja, mutta ei kyennyt minua murskaamaan, niin sanomattoman
kova, niin miehekäs minä olen. Kotiin astellessani hänen viimeiset
sanansa pistelivät korviani kuin tuliset neulat: »Minä olen luvannut
elää yksin. Minä en voi tulla sinun puolisoksesi!» Voi miehen lupausta!
Varmaan tiedät, sinä lemmen jumala, että lukemattomat pyhimykset ja
viisaat ovat antautuen laskeneet elinkautisten katumusharjoitustensa
palkan naisen jalkojen eteen. Minä mursin jouseni kappaleiksi ja
heitin nuoleni tuleen. Minä vihasin väkevää, joustavaa käsivarttani,
johon jousen jännittäminen oli jättänyt merkkinsä. Ah, rakkaus, korkea
jumala, sinä olet syössyt tomuun ja tuhkaan miehekkään voimakkuuteni
turhan ylpeyden, ja kaikki minun miehentaitoni lepäävät rikottuina
sinun jalkojesi alla. Opeta nyt minulle käskysi; anna minulle heikon
väkevyys ja turvattoman käden ase.
Madana
Minä tahdon olla ystäväsi. Minä tuon maailmoja-voittavan Ardžunan
vangittuna eteesi, jotta hän saa kapinoimisensa tuomion sinun kädestäsi.
Tšitra
Jos minulla olisi aikaa riittävästi, voittaisin hänen sydämensä vähin
erin enkä kysyisi jumalten apua. Minä seisoisin hänen vierellään
kumppanina, ohjaisin hänen sotavaunujensa raisuja vetäjiä, ottaisin
hänen kerallansa osaa hilpeään metsästykseen, vartioisin yöllä hänen
telttansa ovella ja auttaisin häntä suorittamaan kaikkia kšatrijan
suuria velvollisuuksia, pelastamaan heikkoja ja jakamaan oikeutta,
missä tarvitaan. Varmaan olisi kerran tullut päivä, jona hän olisi
luonut katseensa minuun ja ihmetellen kysynyt: »Kuka on tuo poika?
Onko joku edellisen elämäni orja seurannut minua tähän maailmaan,
niinkuin hyvät tekomme meitä seuraavat?» Minä en ole nainen, joka
vaalii epätoivoansa yksinäisessä hiljaisuudessa ruokkien sitä
öisillä kyynelillään ja peitellen sitä päiväisellä kärsivällisellä
hymyllään, nainen, joka on leskeksi syntynyt. Kaipaukseni kukan ei pidä
milloinkaan pudota maan tomuun, ennenkuin se on hedelmäksi kypsynyt.
Mutta vaaditaan elinkautista työtä, jos tahtoo saada oman todellisen
itseytensä tunnetuksi ja tunnustetuksi. Siitä syystä minä olen saapunut
sinun ovellesi, sinä maailmoja-valloittava Rakkaus. Ja sinä, Vasanta,
vuodenaikojen nuori jumala, poista sinä minun ruumiistani sitä
kohdannut alkuperäinen vääryys, sen viehätyksettömyys. Tee minusta
yhden ainoan päivän ajaksi ihmeen kaunis, niin kaunis kuin sydämeni
äkkiä kukkaan puhjennut rakkaus. Anna minulle yksi ainoa täydellisen
kauneuden päivä, niin minä otan vastatakseni tulevaisista päivistä.
Madana
Korkea nainen, minä kuulen sinun rukouksesi.
Vasanta
Kevään kukkaisen sulon ei pidä verhota jäseniäsi vain häipyvän päivän
aikana, se on sinun omanasi kokonaisen vuoden.
Toinen kohtaus
Ardžuna
Näinkö unta, vai oliko se todellakin olemassa, mitä näin järven
rannalla? Minä istuin pehmeällä mättäällä illan varjojen pidetessä
ja ajattelin menneitä vuosia, kun lehvien pimennosta astui näkyviini
kauneuden ilmestys täydellisen naisen hahmossa pysähtyen valkoiselle
laakakivelle vedenrajaan. Näytti siltä, kuin maan sydämen olisi
täytynyt sykähtää iloa hänen paljaan, valkoisen jalkansa alla.
Minusta tuntui, kuin olisi hänen ruumiinsa hienojen verhojen täytynyt
hurmiossa haihtua ilmaan, niinkuin aamun kultainen kaste haihtuu idän
vuoren lumiselta huipulta. Hän kumartui kohti lammen kuvastelevaa
kalvoa ja näki siinä kasvojensa heijasteen. Hän säikähti ja hypähti
seisaalleen; sitten hän hymyili, vasemman käsivarren huoleton liike
päästi valtoimiksi hiukset, jotka valahtivat aina maahan asti hänen
jalkoihinsa. Hän paljasti povensa ja silmäili moitteettomasti
muotoutuneita käsivarsiansa, joissa näytti asuvan ihmeellinen hellyys.
Päätään kumartaessaan hän näki suloisesti kukoistavan nuoruutensa ja
heleän ihonsa herkän punan. Hän säteili hilpeätä hämmästystä. Niin
ihmettelisi itseänsä koko pitkän päivän valkoinen lootuskukka, jos se
aamulla, avatessaan silmänsä, voisi taivuttaa kaulansa ja nähdä kuvansa
vedenkalvossa. Mutta kohta senjälkeen hymy häipyi hänen kasvoistaan, ja
alakuloisuuden varjo himmensi hänen katsettaan. Hän sitoi palmikkonsa,
veti harsonsa hartioilleen, huokasi hiljaa ja lähti astumaan pois,
niinkuin ihana ilta painuu yön helmaan. Kaiken kaipauksen ylhäinen
täyttyminen tuntui välkähtäneen salamana näkyviini ja kadonneen...
Mutta kuka onkaan ovella?
Saapuu Tšitra, naisen puvussa.
Ah! Se on hän. Ole rauhallinen, sydämeni! Älä minua pelkää, korkea
nainen! Minä olen kšatrija.
Tšitra
Jalo herra, sinä olet minun vieraani. Minä asun tässä temppelissä. En
tiedä, millä tavoin voin osoittaa sinulle vieraanvaraisuutta.
Ardžuna
Kaunis nainen, sinun näkeminen on totisesti suurimman
vieraanvaraisuuden nauttimista. Ellet minua moiti, kysyn sinulta
jotakin.
Tšitra
Saat kysyä.
Ardžuna
Mikä ankara lupaus pitääkään sinua tämän yksinäisen temppelin vankina
riistäen kaikilta kuolevaisilta sinun suloisen läsnäolosi?
Tšitra
Minä vaalin sydämessäni salaista toivelmaa, jonka täyttymistä joka
päivä rukoilen Šiva jumalalta.
Ardžuna
Ah, mitä voitkaan toivoella sinä, joka olet koko maailman kaipaus! Minä
olen vaeltanut itäisimmän vuoren luota, jonka laelle nouseva aurinko
ensin astuu tulisäihkeisen jalkansa, auringonlaskun maan äärimmäisille
rajoille. Minä olen nähnyt maan kalleimmat, kauneimmat ja suurimmat
aarteet. Minun tietoni on oleva sinun, kunhan ilmoitat, mitä tai ketä
etsit.
Tšitra
Hänet, jota etsin, tuntevat kaikki.
Ardžuna
Tosiaanko! Kuka onkaan se jumalten suosikki, jonka maine on vanginnut
sydämesi?
Tšitra
Hän on kaikkein korkeimman hallitsijasuvun jälkeläinen, hän on
sankareista suurin.
Ardžuna
Korkea nainen, älä uhraa kauneutesi aarretta väärän maineen alttarille.
Valheellinen huhu leviää kieleltä toiselle, niinkuin leviää usva aamun
ensimmäisessä sarasteessa ennen auringonnousua. Sano minulle, kuka on
se mahtava sankari, korkeinta kuninkaallista heimoa.
Tšitra
Toisten miesten maine herättää sinussa kateutta, erakko. Etkö tiedä,
että Kurujen kuninkaallinen heimo on mainehikkain kaikkialla maailmassa?
Ardžuna
Kurujen heimo!
Tšitra
Ja etkö ole milloinkaan kuullut sen ikimainehikkaan suvun suurinta
nimeä?
Ardžuna
Salli minun kuulla se huuliltasi.
Tšitra
Ardžuna, maailmojen valloittaja. Minä olen poiminut tämän kuolemattoman
nimen kaikkien ihmisten huulilta ja olen visusti sen kätkenyt
neidon-sydämeeni. Minkätähden näytät hämmentyneeltä, erakko? Onko
siinä nimessä vain petollinen hohtelu? Jos sanot niin olevan, niin
minä murran empimättä sydämeni lippaan ja heitän väärän jalokiven maan
tomuun.
Ardžuna
Olkoonpa hänen nimensä ja maineensa, hänen rohkeutensa ja sankaruutensa
tosi tai väärä, armahda häntä äläkä karkoita häntä sydämestäsi, — sillä
hän on polvillaan sinun edessäsi tänä hetkenä.
Tšitra
Sinäkö Ardžuna!
Ardžuna
Niin, minä, rakkautta-janoava anelija sinun ovellasi.
Tšitra
Eikö siis olekaan totta, että Ardžuna on luvannut elää yksin
kaksitoista pitkää vuotta?
Ardžuna
On — mutta sinä olet vapahtanut minut lupauksestani, niinkuin kuutamo
vapahtaa yön pyhästä pimeyden lupauksesta.
Tšitra
Häpeä siitä sinulle! Miksi oletkaan minut nähdessäsi pettänyt oman
itsesi? Ketä etsitkään näistä tummista silmistä, näistä maidonvalkeista
käsivarsista, kun olet valmis maksamaan hänet kunniasi hinnalla? Et
minun todellista itseyttäni, sen tiedän. Tämä ei varmaankaan voi olla
rakkautta, se ei ole miehen naiselle tarjoama korkein kunnioitus!
Ah, mikä onnettomuus, että ruumis, tämä hauras valheverkko, sokaisee
ihmisen näkemästä kuolemattoman hengen valoa! Ardžuna, nyt tiedän, että
sankarillisen miehuutesi maine on väärä.
Ardžuna
Ah, minä tunnen nyt, kuinka mitätön on maine, urhoollisuuden ylpeys!
Kaikki näyttää minusta pelkältä unelta. Sinä yksin olet täydellinen,
sinä olet maailman rikkaus, kaiken puutteen loppu, kaikkien
pyrkimysten päämäärä, sinä ainoa nainen! On olemassa toisia, jotka
voi tuntea vain vähitellen. Kun näkee sinut silmänräpäyksen ajan,
näkee korkeimman täydellisyyden ikiajoiksensa.
Tšitra
Sinä et näe minua, sinä et näe minua, Ardžuna! Sinä näet jumalan luoman
valhekuvan. Mene, sankarini, mene, mene. Älä kosi petosta, älä uhraa
jaloa sydäntäsi harhaluulolle. Mene.
Kolmas kohtaus
Tšitra
Ei, se on mahdotonta. Kuinka voisinkaan kestää tuon palavan katseen,
joka tuntuu janoavan sielun kätenä minuun tarttuvan, tuntea, miten
hänen sydämensä yrittää rikkoa kahleitansa kiihkeästi sykähdyttäen
jokaista suonta hänen ruumiissaan — ja lähettää hänet menemään kuin
kerjäläisen! Ei, se on mahdotonta.
Madana ja Vasanta tulevat.
Sinä rakkauden jumala, millaiseen kamalaan paloon oletkaan minut
verhonnut! Minä palan ja poltan kaikki, mihin kosken.
Madana
Minä haluan tietää, mitä viime yönä tapahtui.
Tšitra
Minä menin illalla levolle ruohovuoteeseeni, johon kevään kukat
olivat sirottaneet terälehtiänsä, ja muistelin Ardžunalta kuulemaani
kauneuteni ihmeellistä ylistyslaulua — nauttien pisara pisaralta sen
hunajan, jota olin pitkän päivän kuluessa kerännyt. Menneisyyteni
oli unohtunut niinkuin entiset olemassaoloni. Minä tunsin olevani
kuin kukka, jonka on suotu vain muutamina häipyvinä hetkinä kuunnella
surisevia imarteluja ja salomaan kuisketta ja hyminää ja jonka täytyy
sitten painaa taivaaseen suuntautunut katseensa alas, taivuttaa päänsä
ja hengähtää viimeinen henkäyksensä maan tomussa, valittamatta,
siten päättäen täydellisen hetken tarinan, hetken, joka ei tiedä
menneisyydestä enempää kuin tulevaisuudestakaan.
Vasanta
Rajaton elämän loisto voi kukoistaa ja lakastua yhden ainoan aamun
tuokioina.
Madana
Niinkuin ikuinen tarkoitus pienen laulun puitteissa.
Tšitra
Etelän vieno tuuli viihdytti minut uneen. Pääni päällä kukkiva
_matati_-pensas heitti minulle hiljaa suuteloitansa. Jokainen kukka
valitsi itselleen kuolinsijan, mikä hiuksissani, mikä povellani, mikä
jaloissani. Minä nukuin. Yht'äkkiä, sikeässä unessani, olin tuntevinani
kiihkeän katseen sattuvan ruumiiseeni liekin terävien sormien tavoin.
Minä kavahdin vuoteeltani ja näin erakon seisovan edessäni. Kuu oli
vaeltanut lännen taivaalle ja kurkisteli lehvien lomitse nähdäkseen
ihmeen, jonka jumalainen taito oli luonut hauraaseen ihmishahmoon.
Ilma oli tuoksuja tulvillaan, yön hiljaisuudessa helisi sirkkojen
soitto, ja puiden kuvajaiset lepäsivät liikkumattomina järven kalvossa.
Sauva kädessään seisoi erakko siinä suurena, suorana ja hiljaisena
kuin salometsän puu. Kun avasin silmäni, niin minusta tuntui, kuin
olisin erinnyt kaikesta elämän todellisuudesta ja syntynyt unessa
varjomaailmaan. Häpeä valahti jalkoihini kuin irrallinen vaate.
Minä kuulin hänen huutavan: »Rakas, rakkahin!» Ja kaikki edelliset,
unohtuneet elämäni yhtyivät yhdeksi ja vastasivat siihen. Minä sanoin:
»Ota minut, ota minut kaikkineni!» Minä ojensin käsivarteni häntä
kohti. Kuu painui puiden taakse. Pimeyden esirippu peitti kaikki.
Taivas ja maa, aika ja avaruus, ilo ja murhe, kuolema ja elämä
sulautuivat yhteen sanomattomassa hurmiossa... Aamun ensimmäisessä
sarasteessa, lintujen ensimmäisten viserrysten kaikuessa, minä
kohottauduin ja jäin istumaan, nojaten vasempaan käsivarteeni. Hän
nukkui siinä, huulilla epämääräinen hymy, kuin aamun kasvava kuu.
Aamun rusottava kajaste sattui hänen jaloon otsaansa. Minä huokasin
ja nousin. Minä keräsin leveälehtisiä köynnöskasveja suojatakseni
hänen kasvojansa auringon tulvivalta valolta. Minä silmäilin
ympärilleni ja näin vanhan tutun maan. Minä muistin, kuka olin
ollut, ja juoksin, juoksin kuin varjoansa säikkyvä kauris
pitkin _šephali_-kukkien peittämää metsäpolkua. Minä löysin
yksinäisen loukon, istuuduin, kätkin kasvoni käsiini yrittäen
itkeä ja valittaa. Mutta kyynelet eivät minua totelleet.
Madana
Voi sinua, kuolevaisten tytärtä! Minä anastin jumalien aitasta taivaan
tuoksuvan viinin, täytin sen yhtä yötä varten piripintaiseksi ja annoin
sinun käteesi, jotta sen joisit — mutta sinä huudat yhä tuskaasi!
Tšitra (katkerasti)
Kuka sen joi? Minulle tarjottiin elämän kaipauksen harvinaisin
täyttymys, rakkauden ensimmäinen yhtymys, ja temmattiin se jälleen
saavutettavistani. Tämä lainattu kauneus, tämä minua verhoava valhe
on minusta kariseva vieden mukanansa tuon suloisen yhtymyksen ainoan
muiston, niinkuin terälehdet karisevat lakastuvasta kukasta, ja
alastonta köyhyyttänsä häpeävä nainen on istuva itkien yöt päivät.
Tämä kirottu hahmo seuraa minua alinomaa niinkuin paha henki ryöstäen
minulta jokaisen lemmenpalkan — kaikki ne suudelmat, joita sydämeni
janoaa.
Madana
Ah, kuinka turha olikaan sinun ainoa yösi! Riemun alus tuli näkyviin,
mutta aallokko esti sitä pääsemästä rantaan.
Tšitra
Taivas tuli niin lähelle minua, että tuokion ajan luulin jo sen
saavuttaneeni. Mutta aamulla, unesta herätessäni, minä havaitsin
oman ruumiini muuttuneen kilpakosijakseni. Nyt on vihattavana
velvollisuutenani koristaa se joka päivä, lähettää se rakastettuni luo
ja nähdä, kuinka hän sitä hyväilee. Jumala, ota lahjasi takaisin!
Madana
Mutta kuinka voitkaan astua rakastajasi luo, jos otan sen sinulta pois?
Eikö olisi säälimätöntä temmata malja hänen huuliltansa hänen tuskin
ehdittyään nauttia ensimmäisen siemauksen? Kuinka katkeraa kaunaa hän
tuntisikaan sinua kohtaan.
Tšitra
Olisi sittenkin paljoa parempi. Minä tahdon osoittaa hänelle todellisen
olemukseni, joka on tätä valepukua jalompi. Jos hän sen hylkää, jos hän
halveksii minua ja särkee sydämeni, niin kestän senkin vaieten.
Vasanta
Kuule neuvoani. Kukoistusajan väistyessä saapuvan syksyn tieltä
tulevat hedelmäinkorjuun riemuisat päivät. On tuleva se aika, jolloin
kukoistava ruumis karistaa terälehtensä päivän helteessä ja Ardžuna
on onnellinen saadessaan omakseen sinussa piilevän totuuden hedelmän.
Lapseni, lähde takaisin rajuun juhlaasi.
Neljäs kohtaus
Tšitra
Minkätähden katselet minua noin, soturini?
Ardžuna
Minä katselen, kuinka punot tuota seppelettä. Taito ja sulo,
kaksoissisarukset, karkeloivat hilpeinä sinun hyppysissäsi. Minä
katselen ja ajattelen.
Tšitra
Mitä ajattelet, herrani?
Ardžuna
Minä ajattelen, että sinä yhtä kevein kosketuksin ja yhtä suloisesti
punot minun pakolaispäiväni kuolemattomaksi seppeleeksi koristaaksesi
minut sillä, kun palaan kotiin.
Tšitra
Kotiin! Tämä rakkaus ei ole kotia varten!
Ardžuna
Eikö kotia varten?
Tšitra
Ei. Älä puhu siitä milloinkaan. Vie kotiisi se, mikä on pysyvää ja
voimakasta Jätä pieni villi kukka syntymäsijoillensa, anna sen ajan
tullen kauniisti kuolla kaikkien lakastuvien kukkien ja maatuvien
lehtien keralla. Älä vie sitä palatsisi korkeaan saliin, missä se
joutuu heitettäväksi kivipermannolle, joka ei ollenkaan sääli kuihtuvia
ja unohtuvia.
Ardžuna
Sellainenko on meidän rakkautemme?
Tšitra
Niin, epäilemättä! Miksi sitä valittaisimme? Sen, mikä on suunniteltu
joutilaiden päivien varalle, ei pidä kestää niitä kauemmin. Ilo
kääntyy kärsimykseksi, kun siltä suljetaan poistumistie. Ota se ja pidä
omanasi niin kauan kuin se kestää. Älä salli iltaisen kylläisyytesi
vaatia enempää kuin aamusi kaipaus saattoi ansaita... Päivä on mennyt.
Ota tämä seppele. Minä olen väsynyt. Ota minut syliisi, rakkaani.
Vaietkoon kaikki tyytymätön ja tyhjä kiista huuliemme suloisessa
kohtauksessa.
Ardžuna
Hiljaa! Kuuletko, rakkaani, kuinka rukouskellojen soitto kaikuu etäisen
kylän temppelistä illan ilmassa yli vaikenevien lehvien!
Viides kohtaus
Vasanta
Minä en voi kulkea yhtä nopeasti kuin sinä, ystäväni! Olen väsynyt. On
vaikea tehtävä pitää vireillä sitä tulta, jonka sinä olet sytyttänyt.
Uni voittaa minut, viuhka putoo kädestäni, ja kylmä tuhka peittää
sammuneen hehkun. Minä kavahdan hereille ja yritän kaikin voimin
kiihtää laantunutta lieskaa. Mutta tämä ei voi enää kauan jatkua.
Madana
Minä tiedän, että sinä olet epävakainen kuin lapsi. Iäti levoton on
sinun leikkisi taivaassa ja maan päällä. Asiat, joita olet monien
päivien aikana rakentanut sanomattoman yksityiskohtaisesti, sinä
hävität jälleen silmänräpäyksessä ollenkaan valittelematta. Mutta
tämä työmme on kohta valmis. Ilon siivittämät päivät pakenevat
nopeasti, ja vuosi kuluu loppuun hurmioisessa onnessa.
Kuudes kohtaus
Ardžuna
Minä heräsin aamulla ja havaitsin unistani kirvonneen jalohelmen.
Minulla ei ole lipasta, johon sen kätkisin, ei kuninkaankruunua, johon
sen kiinnittäisin, ei vitjoja, joihin sen ripustaisin, ja kumminkaan en
henno heittää sitä pois. Minun, kšatrijan, oikea käsivarsi pitelee sitä
joutilain elein ja unhottaa varsinaiset velvollisuutensa.
Tšitra tulee.
Tšitra
Sano minulle, mitä ajattelet, herrani!
Ardžuna
Minun mieltäni askarruttavat nyt metsästyksen ajatukset. Katsohan,
kuinka sade valuu virtoina ja pieksee kiivaasti kukkulanrinnettä.
Pilvien tummat varjot lepäävät raskaina metsän yläpuolella, ja
paisunut virta syöksyy nauraen ja ivaillen yli kaikkien esteiden
kuin huoleton nuorukainen. Tällaisina sadepäivinä me viisi veljestä
aina lähdimme Tšitrakan metsään pyydystämään villejä eläimiä. Ne
olivat hilpeitä aikoja. Meidän sydämemme karkelivat jyrisevien
pilvien lyödessä rumpua. Metsässä kajahtelivat riikinkukon huudot.
Sateen loiske ja vesiputousten kohina esti arkaa kaurista kuulemasta
askeliamme. Leopardien askelet näkyivät märässä maassa ja ilmaisivat
niiden tyyssijat. Kun metsästyshuvi oli lopussa, me kotimatkalla
haastoimme toisiamme kilpasille uidessamme vihaisten virtojen poikki.
Levottomuus asuu mielessäni. Minä ikävöin metsästämään.
Tšitra
Surmaa sitä ennen se riista, jota nyt ajat. Oletko varma siitä, että se
loihdittu kauris, jota nyt tavoittelet, on välttämättä saatava kiinni?
Et, et vielä. Tuo villi otus väistää sinua kuin unennäkö, kun luulet
sen kohta tavoittavasi. Katsohan, kuinka hurja sade ajaa takaa tuulta
singoten sen jälkeen tuhat nuolta. Sittenkin tuuli liikkuu vapaana
ja voittamattomana. Meidän jahtileikkimme on samanlainen, armaani!
Sinä tavoittelet nopsajalkaista kauneuden henkeä heittäen häntä kohti
kaikki peitsesi. Mutta tämä loihdittu kauris kiitää yhä vapaana ja
koskemattomana.
Ardžuna
Rakkaani, eikö sinulla ole kotia, missä hellät sydämet odottavat sinua
palaavaksi? Kotia, johon sinä loit suloa lempeällä palvelevaisuudellasi
ja josta sammui valo, kun sinä lähdit tänne erämaahan?
Tšitra
Miksi kyseletkään? Ovatko ajatustavierovan nautinnon ajat menneet? Etkö
tiedä, että minä olen vain se, minkä edessäsi näet? Minulla ei ole
mitään laajempaa näköalaa. _Kinsuka_-kukan lehdellä väreilevä kastepisara
on nimetön ja tarkoitukseton. Se ei tarjoa vastausta mihinkään
kysymykseen. Se, jota sinä rakastat, on tuon täydellisen kastehelmen
kaltainen.
Ardžuna
Eikö mikään sido häntä maailmaan? Voiko hän olla vain kappale taivasta,
jonka jokin vallaton jumala on epähuomiossa pudottanut maahan?
Tšitra
Voi.
Ardžuna