vuosiakaan. Minulta on hyytynyt liikkumattomaksi se ajan virta, jonka
aalloilla maailma keinuu oljenkorsien ja katkenneiden oksien lailla.
Minä olen yksin tässä pimeässä onkalossani, itseeni uppoutuneena — ja
iäinen yö lepää äänetönnä kuin omaa syvyyttänsä säikkyvä vuorijärvi.
Halkeamista tihkuu vesipisaroita, ja lätäköissäni ui sammakoita
niinkuin aina ennenkin. Minä istun tässä laulaen olemattomuuden
loitsua. Maailman ääret väistyvät vähitellen yhä kauemmaksi. — Tähdet
ovat sammuneet kuin ajan alasimelta singonneet kipinät, ja minä koen
samaa iloa kuin Šiva-jumala, joka aioneja kestäneen uneksimisen jälkeen
herää ja havaitsee olevansa yksinään äärettömän tuhoutuman sydämessä.
Minä olen vapaa, minä olen suuri, ainoa yksinäinen. Kun olin
vielä orjanasi, luonto, niin sinä nostit sydämeni kapinoimaan
itseänsä vastaan ja sait sen käymään julmaa itsensätuhoamisen sotaa
omassa maailmassaan. Himot, joilla ei ole mitään muuta tarkoitusperää
kuin käytellä ravintonaan itseänsä ja kaikkea, mikä sattuu niiden
tielle, kiihtivät minut raivoon. Minä harhailin kuin mielipuoli, omaa
varjoani tavoitellen. Sinä ajoit minut nautinnon tulisin ruoskin
kyllästymisen tyhjyyteen. Ja himot, joita sinä käytät syötteinäsi,
houkuttelivat minut yhä kauemmas ahnauden äärettömään erämaahan, missä
ruokani muuttui tomuksi ja juomani haihtui höyryksi.
Silloin, kun maailmani oli kyynelten ja tuskan rumentama, minä vannoin
kostavani sinulle, sinä loppumaton lume, alinomaisten valhemuotojen
valtiatar. Minä etsin suojaa pimeydestä — äärettömyyden linnasta —
ja taistelin petollista valkeutta vastaan päivän toisensa jälkeen,
kunnes se vihdoin menetti kaikki aseensa ja lepäsi voimatonna
jalkojeni edessä. Nyt, kun olen vapautunut pelon ja himon vallasta,
kun usvat ovat hälvenneet ja järkeni hohtaa puhtaana ja kirkkaana,
minä tahdon lähteä valheiden kuningaskuntaan ja istua sen sydämellä
järkähtämättömän jäykkänä.
II
Sannjasi tien vieressä.
Kuinka pieni ja rajoitettu onkaan tämä maa, jota näköranta alinomaa
vartioi ja ahdistaa! Puut, rakennukset ja olioiden sekasorto kiusaavat
katsettani. Valkeus on häkin tavoin sulkenut pimeän ikuisuuden
ulkopuolellensa, ja hetket hypähtelevät ja huutelevat sen ristikon
takana kuin vangitut linnut. Mutta minkätähden nuo ihmiset kiiruhtavat
eteenpäin suurta melua pitäen? Näyttää siltä, kuin he aina pelkäisivät
jonkin pääsevän heiltä karkuun — jonkin, mitä he eivät milloinkaan
saavuta.
Ihmisjoukko kulkee ohi. Kylänvanhin ja kaksi naista tulevat.
Ensimmäinen nainen
Siunatkoon! Te saatte ihmisen ihan nauramaan.
Toinen nainen
Kuka onkaan sanonut, että olette vanha?
Kylänvanhin
On olemassa houkkioita, jotka arvostelevat ihmisiä heidän ulkonäkönsä
nojalla.
Ensimmäinen nainen
Ikävä juttu! Me olemme katselleet ulkomuotoanne lapsuudestamme saakka.
Se on pysynyt koko ajan ihan ennallansa.
Kylänvanhin
Kuin aamuaurinko.
Ensimmäinen nainen
Oikein; niinkuin aamuaurinko hohtelevine kaljuineen.
Kylänvanhin
Teidän makunne on ylen kriitillinen, hyvät naiset. Te havaitsette
epäolennaisia seikkoja.
Toinen nainen
Lakkaa lavertelemasta, Ananga! Meidän täytyy rientää kotiin; mieheni on
muuten vihoissaan.
Ensimmäinen nainen
Hyvästi, jalo herra! Ei mielestämme haittaa, vaikka arvostelettekin
meitä ulkopuolemme nojalla.
Kylänvanhin
Koska sisäpuolella ei ole mitään mainitsemisen arvoista.
Menevät.
Kolme kylänmiestä tulee.
Ensimmäinen kylänmies
Uskaltaa solvata minua! Se heittiö! Mutta vielä hän sitä katuukin.
Toinen
Hänelle tulee antaa kelpo läksytys.
Ensimmäinen
Läksytys, joka riittää hänen elämänsä ajaksi.
Kolmas
Niin, veikko, pysy lujana aikomuksessasi! Älä vääjää vähääkään!
Toinen
Hän on paisunut ylen kopeaksi.
Ensimmäinen
Paisunut siinä määrin, että kohta puhkeaa.
Kolmas
Kun muurahaisille siivet kasvaa, niin niiden loppu ei ole kaukana.
Toinen
Mutta oletko jo laatinut suunnitelman?
Ensimmäinen
Satoja suunnitelmia. Minä jaoitan hänen talonsa maan tasalle, — Hänen
tulee ajaa kaupungin läpi aasin selässä, posket valkoisen ja mustan
kirjavina. Minä teen hänen olonsa niin tukalaksi, että —
Poistuvat.
Kaksi ylioppilasta tulee.
Ensimmäinen ylioppilas
Minä uskon varmaan, että professori Madhab suoriutui voittajana
väittelystä.
Toinen
Ei, voitolle pääsi professori Džanardan.
Ensimmäinen
Professori Madhab pysyi viimeiseen asti väitteessään. Hän sanoi, että
hieno johtuu karkeasta.
Toinen
Mutta professori Džanardan todisti iskevästi, että hieno on karkean
alkujuuri.
Ensimmäinen
Mahdotonta!
Toinen
Päivänselvää.
Ensimmäinen
Siemenet syntyvät puusta.
Toinen
Puu syntyy siemenestä.
Ensimmäinen
Kumpi on oikeassa, sannjasi? Kumpi on alkuperäinen, hieno vaiko karkea?
Sannjasi
Ei kumpikaan.
Toinen
Ei kumpikaan. Se kuulostaa tosiaankin vakuuttavalta.
Sannjasi
Alkuperä on loppu, ja loppu on alkuperä. Siinä on kehä. — Hienon ja
karkean erottaminen johtuu tietämättömyydestämme.
Ensimmäinen
Tuo kuulostaa erittäin mutkattomalta — ja luulenpa, että opettajani
tarkoitti juuri sitä.
Toinen
Se soveltuu epäilemättä paremmin minun opettajani lausumiin.
Poistuvat.
Sannjasi
Nuo lintuset nokkivat sanoja ja ovat onnelliset löytäessään jonkin
kiemurtelevan mielettömyyden, joka kelpaa suun täytteeksi.
Kaksi kukkastyttöä tulee laulaen.
Laulu
Hetket verkkaan vierivät.
Kukkaset, valossa kukkineet
Lakastuvat ja nukkuvat varjoon.
Minä aioin solmia seppeleen
Aamun viileässä armaalleni.
Mutta aamu kuluu,
Kukat ovat keräämättä,
Ja rakkaani on poissa.
Eräs kulkija
Minkätähden niin haikealla mielellä, rakkaani? Kun seppele ehtii
valmiiksi, löytyy varmaan kaulakin sitä varten.
Ensimmäinen tyttö
Ja nuora kaulaa varten.
Toinen tyttö
Oletpa sinä julkea! Minkätähden pyrit niin likelle?
Kulkija
Mitä joutavia riitelet, tyttöseni? Pysyttelenhän niin kaukana sinusta,
että norsu voisi astua välitsemme.
Toinen tyttö
Aivan varmaan. Olenko minä tosiaankin pellonpelättimen näköinen? Enhän
olisi sinua syönyt, vaikka olisit tullut.
Poistuvat nauraen.
Vanha kerjäläinen tulee.
Kerjäläinen
Armahtakaa minua, hyvät herrat! Jumala teitä palkitsee. Antakaa minulle
pivollinen yltäkylläisyydestänne!
Eräs sotilas tulee.
Sotilas
Korjaudu pois! Etkö näe, että ministerin poika on tulossa?
Menevät.
Sannjasi
On keskipäivä. Aurinko käy ankaraksi. Taivas on kuin kumottu tulinen
kuparikattila. Maa henkäilee kuumia huokauksiansa, ja tuuli kiidättelee
hiekkaa pyörteinä. Millaisia kuvia olenkaan nähnyt ihmisistä! Voinko
milloinkaan vaipua niin pikkumaiseksi kuin nuo olennot ja muuttua
heidän kaltaisekseen? En; minä olen vapaa. Minulla ei ole tuota
estettä, tuota maailmaa ympärilläni. Minä elän täydellisessä autiudessa.
Vasanti-tyttö ja eräs nainen tulevat.
Nainen
Kuulehan, tyttö, etkö olekin Raghun tytär? Sinun tulisi pysytellä
poissa tältä tieltä. Etkö tiedä, että se johtaa temppeliin?
Vasanti
Minä kuljen piennarta, rouva.
Nainen
Minusta tuntui siltä, kuin vaatteeni helma olisi koskettanut sinua.
Minä olen viemässä uhria jumalattarelle — toivottavasti se ei ole
saastunut.
Vasanti
Minä vakuutan teille, ettei vaatteenne koskettanut minua. (Nainen
menee.) Minä olen Vasanti, Raghun tytär. Saanko tulla luoksesi, taatto?
Sannjasi
Miksipä et, lapsukaiseni!
Vasanti
Ihmiset sanovat minua saastaiseksi
Sannjasi
Saastaisia he ovat itse — kaikki. He piehtaroivat olemassaolon pölyssä.
Puhdas on yksin se, joka on pessyt maailman pois mielestänsä. Mutta
mitä oletkaan tehnyt, tyttäreni?
Vasanti
Isävainajani oli uhmannut heidän lakejansa ja jumaliansa. Hän ei
tahtonut suorittaa heidän palvontamenojansa.
Sannjasi
Minkätähden pysyttelet niin kaukana minusta?
Vasanti
Tahdotko koskettaa minuun?
Sannjasi
Tahdon, sillä minuun ei voi todellisuudessa mikään koskettaa. Minä olen
aina äärettömyydessä. Sinä voit istuutua tähän, jos haluat.
Vasanti (alkaen nyyhkyttää)
Älä käske minun milloinkaan lähteä pois, kun olet kerran ottanut
minut luoksesi.
Sannjasi
Kuivaa kyynelet, lapsukaiseni! Minä olen sannjasi. Minun sydämessäni ei
ole vihaa eikä kiintymystä. — Minä en pyydä sinua milloinkaan omakseni
ja senvuoksi en voi sinua milloinkaan työntää pois luotani. Sinä olet
minulle kuin taivaan sini: sinä olet etkä ole.
Vasanti
Taatto, minut ovat hylänneet jumalat ja ihmiset.
Sannjasi
Samoin minut. Minä olen hylännyt jumalat ja ihmiset.
Vasanti
Eikö sinulla ole äitiä?
Sannjasi
Ei.
Vasanti
Eikö isääkään?
Sannjasi
Ei.
Vasanti
Eikö yhtään ystävääkään?
Sannjasi
Ei.
Vasanti
Niinpä jään minä luoksesi. — Ethän minua jätä?
Sannjasi
Minä en tiedä enää mitään jättämisestä. Sinä voit jäädä lähelleni,
mutta et kumminkaan pääse koskaan minua lähelle.
Vasanti
Minä en ymmärrä sinua, taatto. Sanohan, eikö minulla ole suojaa koko
maailmassa?
Sannjasi
Suojaa? Etkö tiedä, että tämä maailma on pohjaton kuilu? Tyhjyyden
nielusta tuleva luotujen parvi etsii suojaa ja häviää jälleen
olemattomuuden ammottavaan kitaan. Valheen haamut sinun ympärilläsi
kaupittelevat harhakuviansa, ja heidän myymänsä ravinto on pelkkää
varjoa. He vain pettelevät sinun nälkääsi eivätkä sitä tyydytä. Tule
pois sieltä, lapseni, tule!
Vasanti
Mutta kuulehan, taatto, ihmiset näyttävät kovin onnellisilta tässä
maailmassa. Emmekö voi katsella heitä tien vierestä?
Sannjasi
Ah, heillä ei ole oikeata oivallusta. He eivät näe, että tämä maailma
on ikuista kuolemaa. — Se kuolee joka hetki kuolematta kumminkaan
koskaan lopullisesti. — Ja me, tämän maailman olennot, käytämme
hyväksemme kuolemaa, jotta voisimme elää.
Vasanti
Sinä säikytät minua, taatto.
Eräs kulkija tulee.
Kulkija
Voinko saada täällä läheisyydessä suojaa?
Sannjasi
Suojaa, poikaseni, ei ole missään muualla kuin oman olemuksesi
syvyyksissä. — Etsi sitä sieltä! Turvaudu siihen, jos etsit pelastusta!
Kulkija
Mutta minä olen väsynyt ja kaipaan kattoa pääni päälle.
Vasanti
Minun majani ei ole kaukana. Tahdotko lähteä kanssani?
Kulkija
Kuka oletkaan?
Vasanti
Tuleeko sinun välttämättä tietää nimeni? Minä olen Raghun tytär.
Kulkija
Jumala sinua siunatkoon, lapseni! Mutta minun täytyy lähteä eteenpäin.
Menee.
Tulee miehiä, jotka kantavat jotakin vuoteessa makaavaa henkilöä.
Ensimmäinen kantaja
Hän nukkuu yhä.
Toinen kantaja
Onpa se lurjus painava.
Eräs kulkija (joka ei kuulu heidän joukkoonsa)
Kuka teillä on siinä kannettavananne?
Kolmas kantaja
Bindé, kutoja. Hän nukkui sikeästi kuin kuollut, ja me lähdimme
kuljettamaan häntä pois.
Toinen kantaja
Mutta olenpa uupunut, veikkoset. Ravistellaan häntä, jotta hän herää.
Bindé (herää)
Hohhoi —
Kolmas kantaja
Mikä ääni tuo oli?
Bindé
Kuulkaahan! Keitä olette? Minne minua viedään?
He laskevat vuoteen alas hartioiltaan.
Kolmas kantaja
Etkö voi olla hiljaa niinkuin kaikki säädylliset vainajat?
Toinen kantaja
Kas hävytöntä! Ei voi pitää suutansa kiinni kuoltuansakaan.
Kolmas kantaja
Soveliaampaa olisi, jos pysyttelisit hiljaa.
Bindé
Olen pahoillani, että minun täytyy tuottaa teille pettymys, hyvät
herrat, mutta te olette erehtyneet. — Minä en ollut kuollut, vaan
nukuin sikeästi.
Toinen kantaja
Minä ihailen tuon miehen hävyttömyyttä. Kuolee ja ryhtyy vielä
väittelemään.
Kolmas kantaja
Hän ei kumminkaan tunnusta totuutta. Mennään, jotta saadaan kuolinmenot
päätetyiksi.
Bindé
Minä vannon partasi kautta, veljeni, että olen yhtä elävä kuin yksikään
teistä.
He vievät hänet pois nauraen.
Sannjasi
Tyttö on nukahtanut, pienoinen pää käsivarren varassa. Luulenpa olevan
parasta, että jätän hänet ja lähden pois. Mutta enkö ole pelkuri, jos
karkaan, — karkaan tuon pienen olennon luota? Nämä ovat luonnon
lukinverkkoja, jotka saattavat käydä vaarallisiksi hyttysille, mutta ei
minunlaiselleni sannjasille.
Vasanti (säpsähtää hereille)
Oletko jättänyt minut, mestari? — Oletko lähtenyt pois?
Sannjasi
Minkätähden lähtisinkään pois sinun luotasi? Mitäpä pelkäisinkään?
Pelkäisinkö varjoa?
Vasanti
Kuuletko melua tieltä?
Sannjasi
Minun sielussani vallitsee hiljaisuus.
Tulee nuori nainen ja hänen jäljessään miehiä.
Nainen
Menkää! Jättäkää minut! Älkää puhuko minulle rakkaudesta!
Ensimmäinen mies
Mitä syntiä siis olenkaan tehnyt?
Nainen
Teillä miehillä on kivikova sydän.
Ensimmäinen mies
Mitä sanotkaan? Jos sydämemme olisivat kiveä, kuinka olisivatkaan
lemmenjumalan nuolet voineet ne lävistää?
Eräs mies
Oivallista! Oikein sanottu!
Toinen mies
No, mitä vastaatkaan nyt, kultaseni?
Nainen
Mitä vastaan! Sinä luulet sanoneesi jotakin erinomaisen hienoa — eikö
totta? Mutta se onkin pelkkää typeryyttä.
Ensimmäinen mies
Minä jätän asian teidän arvosteltavaksenne, hyvät herrat. Minä
tahdoin vain sanoa, että jos meillä miehillä on kivikovat sydämet,
kuinka —
Kolmas mies
Niin, niin, siihen ei ole mitään sanomista.
Ensimmäinen mies
Sallikaahan minun selittää asia. Hän sanoi, että meillä miehillä on
kivikovat sydämet, eikö niin? No niin, minä vastasin siihen, että jos
sydämemme todellakin ovat kiveä, niin kuinka voi lemmenjumalan nuoli
ne lävistää? Ymmärrättekö?
Toinen mies
Kuulehan, veikko, minä olen myyskennellyt kaupungissa siirappia jo
neljäkolmatta vuotta — luuletko, etten ymmärrä luritustasi?
Poistuvat.
Sannjasi
Mitä teetkään, lapseni?
Vasanti
Minä katselen leveätä kämmentäsi, taatto. Minun käteni on pieni lintu,
joka on löytänyt siitä pesänsä. Sinun kätesi on suuri, niinkuin suuri
maa, joka kannattaa kaikkea. Nuo viivat ovat virtoja, ja nuo ovat
kukkuloita.
Painaa poskensa sitä vastaan.
Sannjasi
Sinun kosketuksesi on pehmeä, tyttäreni, niin pehmeä kuin unen
kosketus. Minusta tuntuu kuin siinä piilisi jotakin siitä suuresta
pimeydestä, joka koskettaa sieluamme ikuisuuden taikasauvoin. — Mutta
sinä, lapsukaiseni, olet päivänvalossa karkeleva perho. Sinulla on
lintusi, kukkasi ja niittysi — mitä voitkaan löytää minusta, jonka
keskus sijaitsee Suuressa Ainoassa ja jonka kehäviiva ei ole missään?
Vasanti
Minä en kaipaa mitään muuta. Sinun rakkautesi riittää minulle.
Sannjasi
Tyttö kuvittelee sydämensä typeryydessä, että minä häntä rakastan.
Se ajatus tekee hänet onnelliseksi. Kuvitelkoon! Ihmiset kasvavat
harhaluulojen keskellä, ja harhaluuloja he tarvitsevat lohdutuksekseen.
Vasanti
Kuulehan, taatto, tuo kiipijäkasvi, joka ryömii yli nurmen etsien
puuta, jonka ympärille voisi kiertyä, on minun kiipijäni. Minä olen
sitä hoitanut ja kastellut aina siitä ajasta, jolloin se ojensi
ilmoille ainoastaan kaksi pientä lehteä, kuin itkevän pienokaisen
huulet. Minä olen tuo köynnös — sekin on kasvanut tien vieressä ja
voi helposti joutua tallatuksi. Näetkö nuo kauniit pienet kukkaset,
vaaleansiniset valkoisine sydänpilkkuineen — nuo valkeat pilkut
ovat niiden unelmia. Salli minun kevyesti koskettaa otsaasi näillä
kukkasilla. Minulle ovat kaikki kauniit oliot näkymättömien ja
tuntemattomien asioiden avaimia.
Sannjasi
Ei, ei, kauneus on pelkkää haavetta. Sille, joka tietää, ovat maan
tomu ja kukka yhtä.
— Mutta mikä kaipaus virtaakaan vereeni ja luo silmieni eteen harson,
jossa väikkyvät kaikki sateenkaaren värit? Kutooko itse luonto uniansa
vaiheelleni hämärtäen aistejani? (Hän repii yht'äkkiä köynnöksen ja
nousee.) Ei enempää, sillä tämä on kuolemaa. Mitä leikkiä leikitkään
kanssani, tyttönen? Minä olen sannjasi, olen katkaissut kaikki siteeni,
olen vapaa. — Ei, ei, älä itke! Minä en voi sietää kyyneliäsi. — Mutta
missä piilikään sydämessäni tämä käärme, joka kihisten kohotti päätään
piilostansa? Ei, ne eivät ole kuolleet — ne elävät, vaikka eivät
saa ravintoa. Nuo kirotut olennot kalistelevat luurankojansa ja
tanssivat sydämessäni, kun heidän valtiaansa, suuri noita, soittaa
taikahuiluansa. — Älä itke, lapseni, tule luokseni! Sinä olet minulle
kuin kadotetun maailman huuto, kuin kulkevan tähden laulu. Sinä tuot
mieleeni jotakin, mikä on äärettömän paljon enemmän kuin tämä Luonto —
enemmän kuin aurinko ja tähdet. Se on suuri kuin pimeys. Minä en sitä
ymmärrä. Minä en ole sitä milloinkaan tuntenut, ja senvuoksi minä sitä
pelkään. Minun täytyy lähteä luotasi. — Mene sinne, mistä tulit — sinä
tuntemattoman sanansaattaja!
Vasanti
Älä jätä minua, taatto — minulla ei ole ketään muuta kuin sinä.
Sannjasi
Minun täytyy lähteä. Minä luulin tietäneeni — mutta enpä tiedäkään.
Mutta minun täytyy tietää. Minä lähden luotasi saadakseni tietää
kuka olet.
Vasanti
Jos sinä jätät minut, taatto, niin minä kuolen.
Sannjasi
Päästä käteni! Älä koske minuun! Minun täytyy olla vapaa. —
Juoksee pois.
III
Sannjasi nähdään istumassa paadella vuoripolun varrella. Hänen
ohitsensa kulkee paimenpoika laulaen.
Laulu
Älä käännä pois kasvojasi, minun armaani,
Kevät on povensa paljastanut,
Ja kukkaset hengittävät salaisuuksiansa metsien pimennossa.
Lehvien humina kuuluu kaukaa
Kuin öinen huokaus.
Halajan, armas, nähdä kasvojasi.
Sannjasi
Illan kulta sulaa siniseen mereen. Vuorenrinteen metsä tyhjentää
päivänvalon viimeisen maljan. Vasemmalla näkyvät puiden lomitse kylän
matalat majat, joissa ehtoolamput ovat sytytetyt — kuin hunnutettu
äiti valvomassa pienokaistensa vuoteen ääressä. Sinä olet minun orjani,
Luonto! Sinä olet levittänyt monivärisen mattosi siihen suureen saliin,
jossa minä istun yksinäni, kuin kuningas, ja katselen, kuinka sinä
karkelet, tähtikaulanauhan välkkyessä povellasi.
Paimentyttöjä kulkee ohi laulaen.
Paimentyttöjen laulu
Tumman virran takaa kaikuu kutsuva soitto.
Ah, onnellinen olin kotonani.
Mutta huilun helinä soi yön tyynessä ilmassa,
Ja tuska lävisti minun sydämeni.
Oi kertokaa, te, jotka tiedätte,
Mikä tie hänen luokseen vie.
Minä annan hänelle ainoan kukkaseni,
Hänen jalkojensa eteen sen lasken.
Ja kerron hänelle, että hänen soittonsa on minun rakkauteni.
Sannjasi
Luulenpa, etten ole kaikkien olemassaolojeni aikana nähnyt tällaista
kuin yhden ainoan kerran ennen. Silloin oli illan malja kukkuroillaan
rakkautta ja musiikkia, ja vieressäni istui eräs, jonka kasvot
muistuvat mieleeni, kun katselen tuota painuvaa ehtootähteä. — Mutta
missä onkaan nyt pieni tyttöni tummine, surullisine, kyyneltyneine
silmineen? Istuuko hän majansa edustalla silmäillen samaa tähteä illan
äärettömän yksinäisyyden läpi? Mutta tähden täytyy laskea, illan
täytyy sulkea hänen silmänsä yön uneen, kyynelten täytyy kuivua ja
nyyhkytysten tauota. Ei, minä en lähde takaisin! Muotoutukoon maailman
unennäkö millaiseksi tahansa! Minä en häiritse sen kulkua enkä luo
uusia haaveita. Minä tahdon nähdä, ajatella ja tietää.
Repaleinen tyttö tulee.
Tyttö
Oletko siellä, taatto?
Sannjasi
Tule, tyttö, istu tähän viereeni! Olisin iloinen, jos huutosi olisi
tarkoittanut minua. Joku nimitti minua kerran taatokseen, ja hänen
äänensä kaikui samoinkuin sinun. Taatto vastaa nyt — mutta missä onkaan
huuto?
Tyttö
Kuka olet?
Sannjasi
Minä olen sannjasi. Sano minulle, tyttö, kuka on isäsi?
Tyttö
Hän kokoilee risuja metsässä.
Sannjasi
Entä onko sinulla äiti?
Tyttö
Ei. Hän kuoli minun ollessani vielä aivan pieni.
Sannjasi
Rakastatko isääsi?
Tyttö
Minä rakastan häntä enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Minulla ei
ole ketään muuta kuin hän.
Sannjasi
Minä ymmärrän. Anna pieni kätesi — salli minun pitää sitä kädessäni —
tässä isossa kädessäni.
Tyttö
Osaatko sinä lukea kädestä, sannjasi? Osaatko lukea minun kämmenestäni,
mikä minä olen ja mikä minusta tulee?
Sannjasi
Luulen osaavani lukea, mutta ymmärrän vain hämärästi, mitä luen. Kerran
olen ymmärtävä täydellisesti.
Tyttö
Nyt minun täytyy lähteä isääni vastaan.
Sannjasi
Minne?
Tyttö
Sinne, missä tie menee metsään. Hän kaipaa minua, ellei minua siellä tapaa.
Sannjasi
Kumarra otsasi minun puoleeni, lapsukainen, jotta saan sinua suudellen
siunata, ennenkuin lähdet.
Tyttö menee.
Eräs äiti tulee kahden lapsensa kanssa.
Äiti
Ovatpa Misrin lapset pulleita ja punaposkisia! Niitä kannattaa
katsella. Mutta mitä enemmän teitä ruokin, sitä laihemmiksi näytätte
käyvän päivä päivältä.
Ensimmäinen tyttö
Mutta minkätähden soimaat meitä siitä aina, äiti? Voimmeko me asiaa
auttaa?
Äiti
Enkö ole teille sanonut, että teidän tulee levätä riittävästi? Mutta te
liehutte aina ulkosalla.
Toinen tyttö
Mutta mehän juoksemme sinun asioillasi, äiti.
Äiti
Kuinka julkeat minulle noin vastata?
Sannjasi
Minne olet menossa, tyttäreni?
Äiti
Minä tervehdän sinua, taatto. Me olemme kotiin menossa.
Sannjasi
Kuinka monta teitä on?
Äiti
Anoppini, mieheni ja kaksi lasta, näitä kahta lukuunottamatta.
Sannjasi
Kuinka vietät aikasi?
Äiti
Tuskin tiedän, kuinka päiväni kuluvat. Mieheni menee pellollensa
ja minun tehtävänäni on pitää huolta kodista. Iltasella minä
istun kehräämässä vanhempien tyttöjeni kanssa. (Tytöille.) Tulkaa
tervehtimään sannjasia! Siunaa heitä, taatto!
Poistuvat.
Kaksi miestä tulee.
Ensimmäinen mies
Käänny tästä takaisin, ystäväni! Älä lähde kauemmaksi!
Toinen mies
Niin, minä tiedän. Ystävät kohtaavat toisensa tässä maailmassa
sattumalta, sattuma kuljettaa heitä jonkin aikaa toistensa seurassa, ja
sitten tulee se hetki, jona on erottava.
Toinen ystävä
Ottakaamme mukaamme se toivo, että me eroamme tavataksemme toisemme
jälleen.
Ensimmäinen ystävä
Meidän kohtaamisemme ja eroamisemme kuuluvat maailman yleiseen
liikuntoon. Tähdet eivät pidä meitä erikoisesti silmällä.
Toinen ystävä
Ja sittenkin ovat hyvänsuovat tähdet kuljettaneet meidät toistemme luo,
ja me kiitämme niitä siitä. Jos aika onkin ollut vain tuokio, se on
kumminkin merkinnyt paljon.
Ensimmäinen ystävä
Katsahda vielä kerran taaksesi, ennenkuin menet. Näetkö veden himmeän
kimalluksen pimeästä ja nuo hiekkarannalla kasvavat kasuarina-puut?
Kylämme lepää siellä tummana varjorykelmänä. Sinä voit nähdä
ainoastaan valot. Arvaatko, mikä noista valoista on meidän?
Toinen ystävä
Luulenpa arvaavani.
Ensimmäinen ystävä
Tuo valo on viimeinen jäähyväiskatse, jonka menneet päivämme luovat
lähtevään vieraaseen. Hieman kauemmas ehdittyä näkyy pelkkää pimeätä.
Poistuvat.
Sannjasi
Yö käy pimeäksi ja autioksi. Se istuu yksinään kuin hylätty nainen
— nuo tähdet ovat hänen tuleksi muuttuneita kyyneliänsä. Ah,
lapsukaiseni, sinun pienen sydämesi suru on täyttänyt ikiajoiksi kaikki
minun elämäni yöt haikeudella. Sinun rakkaan hyväilevän kätesi kosketus
tuntuu tässä öisessä ilmassa — minä tunnen sen otsallani — joka on
kyynelistä kostea. Sinun nyyhkytyksesi, jotka kiiruhtivat jälkeeni, kun
pakenin luotasi, kultaseni, ovat saavuttaneet sydämeni. Minä kuljetan
niitä mukanani aina kuolemaani saakka.
IV
Sannjasi kylätiellä.
Menkööt minun sannjasilupaukseni! Minä rikon sauvani ja almumaljani.
Tämä muhkea laiva, tämä maailma, joka liikkuu ajan merellä, ottaa
minut jälleen mukaansa, minä liityn jälleen pyhiinvaeltajien joukkoon.
Voi houkkiota, joka luuli löytävänsä ainoan turvan yksin uidessaan
ja hylkäsi auringon ja tähtien valon yrittäen löytää tietänsä omin
hohteluin kuin kiiltomato! Lintu kohoo korkeuteen, ei suinkaan
lentääkseen tyhjään avaruuteen, vaan palatakseen tähän suureen maahan.
— Minä olen vapaa. Minä olen vapaa eittämisen aineettomista kahleista.
Minä olen vapaa olioiden ja muotojen ja tarkoitusten maailmassa.
Äärellinen on oikea ääretön, ja rakkaus tuntee sen totuuden. Tyttöni,
sinä olet kaiken olevaisen henki — minä en voi sinua milloinkaan jättää.
Eräs kylänvanhin.
Sannjasi
Tiedätkö, veljeni, missä Raghun tytär on?
Kylänvanhin
Hän on poistunut kylästämme, ja se on meille iloksi.
Sannjasi
Minne hän on mennyt?
Kylänvanhin
Kysytkö, minne hän on mennyt? Hänelle on ihan yhdentekevää, minne hän
on mennyt.
Poistuu.
Sannjasi
Rakkaani on lähtenyt etsimään olosijaa olemattomuuden tyhjyydestä.
Hänen täytyy löytää minut.
Joukko kyläläisiä tulee.
Ensimmäinen mies