1.
Haudoista kaivetutta »valkoisia»
on vangit komennettu pesemään,
kuin itse olisivat vainajia
niin valjuja he kaikki näöltään.
He vitkastellen ryhtyi työhön inhaan.
Iletti mätänevät ruumiit nuo,
kun täytyi kannella ja pestä. — Vinhaan
nyt eipä suju heiltä puuha tuo.
Syrjässä seisoi valju nuorukainen,
ei työhön käskettyyn hän tarttunut,
»en moista tee, oon punakaartilainen,
ei työtäni mun ruumiin huuhtelut!»
Nyt päällikkö kun kuuli uhmaa moista,
vilkaisi silmiin nuoren sotilaan
ja tiuski: »Lurjus, sanas vielä toista!» —
Niin nuorukainen lausuu uudestaan:
»En pese vihollista!» päättää innoin,
kivääri vaikka kohti kohouu.
Hän kaatuu maahan lävistetyin rinnoin
ja nurmi hurmehesta punertuu.
2.
Kumpua sankarihaudan
luurankomiehet ne aukoo.
Painavat lapioraudan
multahan. Helle se raukoo,
tippuvi otsalta hiki.
Hauta on auki jo. Kajoo
kouransa arkkuihin siellä.
Lahonut seppele hajoa
pudoten jalkoihin tiellä. —
Tuollapa hautoa liki
parvet on vartijamiesten
katsoen jälkiä tuhon.
Vangit työhön he piesten
saivat; ne uhmansa uhon
salaavat hammasta purren.
Päätänsä puistavi honka
kohisten, nähdessä ilveen.
Taivaalla harmaja lonka
peittävi päivyen pilveen,
ihmisten ilkoja surren.