Junavaunusta horjuen laskeutuu
punavankeja; maalle nyt pääsevät he.
Sulotuoksuja henkivi nurmi ja puu,
suvilintuset laulavat: riemuitse!
Ohi käy rivi kaamea, ryysyinen,
moni kuoppainen siinä on poski, — ja suu
se on kaartama tuskien piirteiden.
Niin verkkaan tietä he laahautuu.
Talo tuolta jo kunnaalta häämöttävi.
Sitä kohti on suunta; jo saapuvat luo.
Piharuohikko vehmas houkutteli, —
syli pehmeä tuo levon lauhkean suo.
Hepä siihen nyt uupuen lyyhähti niin,
käsi voimaton ruohoa nyhti. He söi
sitä nälkänsä tuskihin. Ympäröiviin
ei koskenut tuo, he sen pilkaksi löi:
»Mitä huolta nyt ois, kun jo punikit sai
kesälaitumen oivan.» — Ne ilkkuilijat
sukujuurta he samojen miesten kai,
jotka ristille lyötyä herjasivat.