Täällä meidän kylmässä ilmanalassa, jossa kaikki liike ja toiminta on
hidasta, jopa talvisina aikoina näyttää kokonaan pysähtyneeltäkin,
täällä ovat ihmiset taipuvaisia uskomaan, että kaikki vilkkaammat
elinhalun-ilmaukset, jollei ne suorastaan käytöllistä hyötyä tarkoita,
ovat pahoja ja syntisiä, jotka kansan luonteesta ja tavoista pitää
armotta poisrevittämän. Varsinkin ne uskonnolliset suunnat, jotka
ainoastaan elämään väsyneitä tyydyttävät, ovat synkkämielisellä
maailmankäsityksellään kylväneet kansaan epäluuloa ja vihamielisyyttä
kaikkea elinhalua, iloista leikkiä ja etenkin taiteenomaista tanssia
kohtaan. Samaa lajia uskonnollinen käsitys on kansallisen kanteleemme
soinnuttomaksi saarnannut, on kansan hienoimmasta soittokoneesta,
viulusta vieroittanut. Ikäänkuin ankarata elämän taisteluamme pitäisi
vielä kivuloisella uskonnollisuudella ikävystyttää.
Vähemmin kuitenkaan enää nykyaikana uskonnonkaan nimessä soittoa
soimataan ja laulua lastataan, mutta koko lailla meillä vielä
kovistellaan tanssin ystäviä ja kaikkea taitoperäistä hyppyä syntiseksi
syytetään. Eikä siihen raamatunkaan todistuksia etsitä, kun siellä ei
missään tanssia tuomita, päinvastoin Kristuskin myötämielin kuvaa
kuinka tuhlaajapojan kotiinpalauksen johdosta hänen isänsä pani laulut
ja ilohypyt toimeen. Niinikään tiedetään useista vanhanajan kansoista,
niiden seassa juutalaisistakin, että he uskonnollisissakin menoissaan
laulun ja soiton ohessa myöskin tanssia käyttivät. Eikä tavattane
maanpinnalla sitä luonnonkansaa, paitsi lappalaisia ja kenties
samojeetejä, vielä vähemmin sivistynyttä, joka ei tanssia jossain
muodossa harjoittaisi. Kansojen kehittyessä muodostuvat niiden
tanssitkin yhä taidokkaammiksi. Tästä luonnon taipumuksesta
tuloksena ovat monet kauniit kansallistanssit, jotka ovat yhtä
oikeutettua ihmiselämän kantamaa viljaa kuin ikään kansanlaulut ja
kansansäveleetkin, joita yleisesti ihaillaan. Mutta niinkuin
taiderunous kansanrunouden ohessa ja taidesävellys kansansäveleen
ohessa, niin on myös taiteenomainen tanssi oikeutettu kansantanssin
ohessa. Usein ovatkin jälkimäiset kehittyneempiä ja yleisihmistyneempiä
muotoja edellisistä. Omituiselta senvuoksi tuntuu, että uskonnollisella
taholla enemmän kannatetaan kehittyneempää tanssia kuin tanssitaidon
alkeismuotoja, niinkuin leikkejä ja rinkihyppyjä. Siinä oltaisiin
oikeassa, jos nuorisoa tahdottaisiin ensin alkeita oppimaan ja siitä
kehittymään tanssiharjoitusten kautta ryhdissä ja liikkeissä yhä
somempiin ja kauniimpiin muotoihin. Tämä pyrkimys pitäisikin päästä
tanssin jalostuttavaksi, ihanteelliseksi puoleksi. Ja siksi se
pääseekin, kun tanssikin kohotetaan "luonnollisiin oikeuksiinsa":
sivistyselämän tarkoituksia palvelemaan, luomaan kauniita muotoja
meidän asennoille, liikkeille ja seurakäytökselle.
Luonnonvoimiin perustuukin ihmisten häviämätön tanssitaipumus. Sehän on
taipumus säännölliseen polennolliseen liikkeeseen, jota veden ja ilman
aaltoileminen huomattavimmin kuvaavat. Mutta sama polennollisuus
ilmenee runossa, säveleessä ja tanssissakin. Ihmisverikin on itseensä
luonnosta omistanut nautintoa tuottavan taipumuksen polennolliseen
liikkeesen ja taidelahjansa avulla sitä monipuoliseksi kehittänyt.
Tanssissa on nautintomme polennossa ruumiillisempaa, vaikkei kohtuuden
rajoissa vähemmän oikeutettua: säveleessä ja runoudessa on polennon
viehätys henkisempää laatua. Usein käyvät kolmiliittoon tanssipolento,
sävelpolento ja runopolento, sitenkin likeistä sukulaisuuttaan
ilmaisten.
Jokainen voimakkaampi mielenliike vaikuttaa meissä ehdottomasti
ulkonaisestikin huomattavia liikkeitä. Surua ja iloa, kauhua ja
ihastusta, tuskaa ja suloa puhkeamme välittömästi kuvaamaan kasvojen
tai muun ruumiin osan liikkeillä taikka kutakin mielentilaamme
ilmaisevilla äännähdyksillä ja huudahduksilla. Samoin ilmaisemme
keveätä ilomielisyyttä eri liikkeillä ja äänillä kuin juhlamieltä.
Näitä mielemme tilapäisiä äkkikohtauksia voisimme verrata luonnossa
tuulispäihin, ilman pyrähdyksiin, lentopilviin, päivän pikavilahduksiin
j.n.e., jommoisia elämässä niinkuin luonnossakin tiheästi kohtaamme.
Mutta jos mielentilojamme punomme selväpiirteisiksi kuvaelmiksi, joita
väritämme joko liikkeillä niinkuin tanssissa, tai sävelillä, niinkuin
musiikissa, taikka sanoilla, niinkuin runoudessa, niin syntyy niistä
tanssitaide, säveltaide ja runotaide. Niiden alkeet tapaamme jo
luonnossa ja kansan luonnonsyntyinen taidelahja on, kansansävelten ja
kansanrunouden ohessa, kansantanssinkin synnyttänyt. Mutta mikä on
luonnosta syntynyt, se on Luojan siemenen sikiö, jota on lupa "viljellä
ja varjella", kesyttää ja kehittää, mutta ei hävittää. Sivistys-elämän
kautta onkin tanssi, samoinkuin taiteet yleensä, kehittynyt yhä uusiin
ja moninaisempiin muotoihin, samalla kuin monet kansantanssit ovat
kansainvälisiksi tulleet.
Tästä lyhyestä selonteosta päättäen pitäisi tanssi olla kristinopin
kannalta oikeutettu, historian kannalta oikeutettu, luonnonlakien
mukaan oikeutettu. Ja kukin tanssin harjoittaja on kokenut, että
kohtuullinen ja ihmisittäin viljelty hyppy tuntuu vieläkin seuraavana
päivänä mieltä virkistävältä, ruumista reipastuttavalta. Aivan niinkuin
kukin kohtuullisen voimisteluharjoituksen jälkeen tuntee. Mutta
tanssista sitä paitsi lähtee seurustelun tuottama mielihyvä.
Erittäinkin julkinen seurusteleminen toisen sukupuolen kanssa vaikuttaa
mieliin kehittävästi, joka on parhaita nuorison vieroittajia pimeiltä
yöpoluilta. Koska tanssitilaisuudet edes jonkinverran meidän juroa
ja jäykkää kansallisluonnetta seurustelemaan totuttavat ja nuorison
eri sukupuolia keskenään julkiseen, kaunistapaiseen käytökseen
perehdyttävät, olisi niiden tilaisuuksien hävittäminen, paitsi luonnon
sortoa, myöskin sivistys-elämän oikeuksien polkemista. Eipä se nuoriso,
joka tanssista on viehätetty, huvi-iltoina, ainakaan yhtä helposti kuin
tanssimaton, väkijuomienkaan pariin eksy. Toisen sukupuolen arvonantoa
säilyttääkseen välttää se toki juoppoutta.
Jos vieläkin tanssia ei pidetä pelkkänä löllötyksenä, vaan sen
huvitarkoitukseen liitetään pyrkimys kauniiseen ryhtiin, somiin ja
luonteviin asentoihin, miellyttäviin liikkeihin ja arvokkaaseen
seurakäytökseen, jotka suureksi osaksi meillä nykyiseltä sukupolvelta
puuttuvat, niin Suomen nuoriso saavuttaa tanssistakin oivan
välikappaleen ihanteellisille tarkoituksilleen. Sillä epäilemättä
sivistyksen sisällys kaikissa kansallisuuksissa pyrkii itsellensä
myöskin kauniita muotoja luomaan. Emme me saa iänkaiken kömpelöjä
käytöstapojamme puoltaa sillä, että muka olemme rehtiä ja suoria
suomalaisia, ikäänkuin mitkätahansa kansalliset avut oikeuttaisivat
kauniita tapoja ja kaunista ulkokäytöstä halveksimaan. Jos olemme
suoria suomalaisia, niin tunnustakaamme suoraan mikä meiltä puuttuu ja
pyrkikäämme tarkoituksen mukaisesti puutteitamme ja vikojamme
poistamaan. Köyhät ulkomuodot eivät todista muuta kuin heikkoa
sisällystä. Mutta kun kansallinen sivistys-elämä meilläkin voimistuu,
puhkeaa se terveihin ja voimakkaihin muotoihin myöskin kaikessa
ulkoelämässä. Ja tähän pyrkiessä ei ole tanssiakaan nuorison seuroista
karkoitettava, vaan pikemmin pantakoon toimeen tanssikilpailuja, joissa
asentojen, ryhdin, liikkeiden ja käytöstapojen somuutta silmällä
pitäen, edistystä palkitaan. Mutta tässä, niinkuin kaikessa taiteessa,
vältettäköön teeskelyä, noudatettakoon luonnollisuutta.
Etelän vilkasverisissä kansoissa vielä vanhatkin hypyssä keveällä
joustavuudella keikahtelevat, mutta meillä pidetään melkein
velvollisuutena vanhemmiten jäykistyä. Ennen suvaitaan leiniä kuin
tanssittaisiin veri joskus vilkkaaseen toimintaan. Ja sitten ei
sallittaisi enää nuortenkaan hyppyjä hyväillä. Vieläpä väitetään, ettei
sitä koskaan heränneet kristityt tee. Kuitenkin hyvin moni meistä
tietää, että eräissä herännäispiireissä aika ajoin tunteita kuvaillaan
hyppyliikkeillä ja keikutuksilla, vaikkeivät nämä liikkeet järjestykään
säännölliseksi tanssiksi, koska samoissa seuroissa maallisia
laulujakin vältetään, vaikkei aina niiden säveliä. Sitä paitsi
heränneiksi nimitetyt useimmiten ovat elähtäneitä ja elämään väsyneitä
ihmisiä, joilta muutenkin on jalka kangistunut ja luonnollinen
elinhalu hyytynyt. Ennen muuta on huomattava, että aina vakavat
elämänkysymykset, kun ne meihin voimakkaasti vaikuttavat, keskeyttävät
virkistävimmän ja luonnollisimmankin huvihetken tai taidenautinnon,
vaikkei siltä itse nautinto semmoisenaan ole syntiseksi tuomittava.
Olemmehan pakotetut kirkonmenonkin keskeyttämään, jos meille
ilmoitetaan, että kotonamme on tulipalo. Samoin voipi kaikki
intohimomme keskittyä sisällisen terveyskysymyksemme ympärille. Mutta
sitte kun elämän varmuus on palautunut, niin liikenee huomiota ja
toimintaa jälleen uloskin päin, jollei tanssin -- jos se tuntuu
vanhalta -- niin jossakin kehittyneemmässä muodossa. Mutta antakaamme
niiden tanssia, jotka sitä vielä voivat. Sillä -- sanottakoon se
vieläkin -- kristinoppi ei tanssia kiellä, vaan sen väärä
tulkitseminen. Se toki olkoon myönnetty tanssin mikä kaikkien elämän
nautintojen suhteen: kuka mistä ruumiin tai sielun puolesta sairastuu,
se sitä älköön nauttiko. Mutta älköön tehtäkö poikkeuskieltoa
säännöksi.
Jotakin oikeutettuja perusteita tanssin vastustajilla sentään täytynee
olla. Ja niin onkin. Ensiksikin tavataan ihmisiä, jotka jotakin
taidelajia eivät ollenkaan voi nauttia. Kuka on tylsä musiikille, kuka
taas kuvaaville taiteille, kuka runomuotoiselle kirjallisuudelle --
niinpä on moniaille tanssikin vastenmielinen. Semmoiset ovat
epäkasvuisia luonteita ja usein mahdottomat yhdessä polvessa parantaa.
Ne siis eivät ymmärrä tanssia ja senvuoksi sitä vastustavat. Toiset
vastustavat tanssia senvuoksi, että tulisten intohimojensa
viehätyksestä ovat joskus eksyneet sitä väärin käyttämään ja sen
johdosta päättävät, että sitä muutkin väärin käyttävät. Kolmannet ovat
tehneet huomioita kesyttömässä joukossa, että siellä usein tanssinkin
ohessa riihoton vallattomuus puhkeaa, taikka tanssi yksipuolisesti
täyttää koko iltakauden ohjelman.
Näihin syytöksiin voipi vastata yhdellä ainoalla väitteellä: ettei
tavata mitään ihmisellistä laitosta, semmoistakaan, joka juuri ihmisten
kesyttämiseksi on laadittu, jota ihmiset silloin tällöin eivät
väärinkäytöksillään olisi tahranneet. Se seuraa siitäkin, etteivät
ihmiset astu mihinkään laitokseen, seuraan tai huviin täysin valmiina,
vaan juuri niihin osaa ottaen vähittäin kypsyvät ja kehittyvät. Kirkko
on enin pitkin kristinopin ikää ollut alituisten väärinkäytösten
esineenä.
Elköön siis tanssia nuorisoseurojen ohjelmista poistettako, vaan
vähitellen rajoitettakoon. Ohjattakoon tanssi koneellisesta hypystä
ihanteellisiakin tarkoituksia palvelemaan. Sillä luonnon-elämä
ihmisessä kukkii siten, että aineellinen ja ruumiillinen toiminta
kehittyy aatteellisuutta kannattamaan.