Te kysytte miltä Henrik Ibsen minusta on tuntunut. En koskaan ole
aavistanut, että minun siitä pitäisi tiliä tekemän, enkä sentähden
olekkaan nyt tilille valmis. En siis näin hätäpikaa voi kajota
mihinkään erikoisseikkoihin; vaan lyhyesti, yleisissä lauseissa -- jos
siihen tyydytte, niin koetan.
Henrik Ibsen? -- alppiotsainen vuoripeikko -- en tarkoita jääotsainen
-- kädessä kynä, lääkärin leikkauspuukko. Tarkkakätisesti hän sen
ihmissydämeenkin painaa, ikäänkuin maanmittari koerassinsa kentän
poveen. Sisälmyksiä hän sillä vetää näkyviin, terveitä tai
pilaantuneita, ja kunkin oman luontonsa nojaan jättää. Hän kävelyttelee
esille vuorenväkeänsä ikäänkuin ihmisiä -- Ibsenin ihmisiä. Ne
näyttävät, millaisia yksilöitä Norjan vuoristo jyrkänteineen,
vuonoineen, luolineen, sokkeloineen on synnyttänyt, kasvattanut ja
liikkeelle lykännyt -- ihmisyyttä palvelemaan. Itsenäisiä,
selväpiirteisiä, omituisia, että tuskin muihin sekoittuvat.
"Kuninkaan-aluissa" minun silmilleni Ibsenin otsa kirkkaimmillaan
loistaa, vaikka kuninkaan-alkuja, Jumalan poika- ja tytärpuolia hänen
vuoriväessään on paljon.
Ibsenin ongelmat usein ovat vuoren onkaloita, salasokkeloita, joita
selkeäkään vuono ei voi rinnassaan täysin kuvastaa -- siinä näkyvät
vain vuoren ulkonaiset haahmopiirteet. Vuonon pitää lämmitä valosta,
utuisena kohota siintäviin korkeuksiin, taistella myrskyssä, painua
pienentyneenä vuoren sisuksiin ja elää joka pisarassaan vuoren
ahtaintakin elämää, niin sille salasopetkin selkiävät.
Selkiävät sitten, kun emäkalliosta repeilee lohkareita, joita luonto ja
ajan tarve selväsärmäisiksi särkee, niinkuin Ibsenkin kehittää
vuorelais-yksilöitään -- sanotaan hänen kehittävän yksilöisyyttä
jyrkimmilleen. Mutta hän lohkoo ja veistelee uudemmalle yhteiskunnalle
rakennus-aineita. Hän ne itsenäistyttää auktoriteetin emäkalliosta
omalle pohjalleen. Sitte vasta ne kelpaavat uutta yhteiskuntarakennusta
palvelemaan.
Onpa hän tapausten syvänteihin, niinkuin pikku Eyolfin hautaan,
särkenyt itsekkäisyyteen perustuvan perheonnen, mutta saman syvänteen
partaalla avaa hän pikku Eyolfin vanhempain silmät näkemään alhaalla
laaksossa kansan suuren joukon lapsia, yhteiskunnan vähäväkisiä. Nekin
kaipaavat rakkautta, niillekin kannattaa elää ja uhrautua. Molemmille
Almerseille selviää, että yksityisenkin onni nojautuu laajemmalle
alalle kuin oman likimmän itsensä huoleksimiseen -- yhteisonnen
työpäivän aurinko on noussut.