Jos hyvä Lutherimme vielä meidän aikoina eläisi, niin hän varmaankin
katekismossaan jokapäiväisen leivän nimen alla, paitsi raitista ilmaa
ja hyvää terveyttä, luettelisi myöskin rehelliset ja vapaamieliset
sanomalehdet. Me nykyajan ihmiset olemme niihin niin tottuneet, että
hävitämme hyvän tuulemme, ruokahalumme ja työhalumme niinä päivinä,
jolloin sanomalehti ei tuo meille ilmaa yleisen elämän laajasta
ilmakehästä. Me elämme silloin kuin jyvät suljetussa säkissä, vailla
ilmaa ja päivänpaistetta. Ei tilaa hengittää, ei näköalaa ulommaksi
pientä itseämme. Mieltämme ahdistaa ja meitä vaivaa levottomuus, sillä
meidän ihmisemme on itänyt ulkopuolelle säkkiä; se on kasvanut
ulkopuolelle pirtin ikkunan, kotipihan, kotikylän, kautta koko isänmaan
ja yli senkin rajojen. Me olemme kuin laajalehväisiä puita, joiden
oksat ja latvat maailman tuulilta ja taivaan linnuilta ajan vaiheita
kuulostelevat. Meihin on kehittynyt tarve pyrkiä joka aika selville
siitä, kuinka siellä loitolla vesien ja metsien takaa jaksetaan, kuinka
se kokonaisuus, johon kuulumme, voipi; aivan niinkuin yksityisenkään
perheen jäsen ei voi olla huoleton siitä, mitä hänen pienessä kodissaan
tapahtuu, mihin siellä pyritään, kuka kumoon vie, kuka rakentaa,
riidassako vai sovussa naapurien kanssa eletään. Jollei hän näistä
välittäisi, eipä hän oikean perheen jäsen eikä "hyvä kylänmies" olisi.
Koti on meissä laajentunut isänmaaksi, perhe kansaksi, naapurit
maailmaksi. Näistä kaikista me haluamme tietoja, sillä me olemme
kokeneet että ulommatkin aallot voivat vieriä meidän kotirantaan, että
kaukaisempikin myrsky voipi tulla vapisuttamaan meidän kotimökkiä, että
ikävät sekä hauskat tapaukset, etäisemmätkin, lopulta myös meidän
kotioloihin vaikuttavat. Siksi meissä herää levottomuus, jollei
sanomalehti tule säännöllisesti luoksemme. Me aavistamme olevan pahan
merrassa, kun meiltä julkisuus kielletään. Epäluulo valtaa meidät ja
luonnollinen varovaisuutemme kohoaa. Me köyristymme kokoon kuin siilit
ja meille puhkeaa silmiä ja korvia joka taholle: me näemme ja kuulemme
enemmän kuin todella tapahtuu. Mutta syy ei ole meidän, vaan niiden,
jotka meidän aistimiamme pimeällä umpi-ilmalla kiihottavat. Vapauttakaa
meille taas sanomalehtemme, että todellisuus likeltä ja kaukaa selkeänä
kajastaa ja että yhteistuntomme saapi varmuutta ja tyydytystä. Näkömme
ja kuulomme eivät sitten enää petä. Me rupeamme taas luottamaan oloihin
ja ihmisiin, siitä yhteiskunta vahvistuu enemmän kuin sotajoukoista ja
santarmiparvista. Yhteistunne -- sama kuin avartunut itsetunne -- tekee
meistä laajemmassa merkityksessä ihmisiä, koska se hajottavien
kiihkojen asemesta kehittää meissä järjestäviä ja rakentavia rientoja,
joista valtionkin iloita pitäisi. Eikä kukaan tässä suhteessa ole
suurempaa palvelusta tehnyt kuin sanomalehdet semmoisina kuin me niitä
tässä maassa olemme oppineet kunnioittamaan.
* * * * *
Mutta turhaa on tarjota suurelle yleisölle aatteita ja ihanteita muuten
kuin leipään tai lempeen sekoitettuina -- sen ovat sanomalehtimiehet
oivaltaneet. Ennen kaikkea he, joko suoraan tai välillisesti, tarjoavat
lukijoilleen tietoja elinkeinojen aloilta. Karjanhoitaja ja
maanviljelijä, käsityöläinen ja kauppias, pappi ja muu virkamies --
kaikki tapaavat sanomalehdistä jotain oman ammattinsa alalta, jollei
muuta niin toimi- ja virkailmoituksia, osto- tai myöntitarjouksia,
tietoja uusista yrityksistä, töistä ja keksinnöistä. Ne koskevat
lukijan toimeentuloa, virittävät mieltä ja ajavat liikkeelle, vievät
kulkuneuvoihin, sodan ja rauhan sanomiin. Likeltä niitä koskevat
yhteiskunnalliset ja valtiolliset kysymykset sekä suhteemme muihin
maihin ja kansoihin. Eikä tästä sitten ole pitkä hyppäys veljeyteen --
ihmisyyteen -- ihanteihin, joihin jokapäiväisen leipäpuun latva pyrkii.
Näiltä kaikilta aloilta sanomalehti sopivassa muodossa tarjoaa
yleisölle kohtuullisia päiväannoksia; kukin nauttikoon sulatusvoimiensa
mukaan. Se lukijoita miellyttää, kevyt kirjoitustapa, kevyt lehti, jota
voipi lukea missä ja milloin sattuu: työn lomassa, ruokaillessakin,
nojatuolissa, levolle käydessä tai ennen nousua, kuinka kulloinkin
sopii.
Kirjallisuus, johon on niin paljon jokapäiväistä leipää sekoitettu,
muuttuu helposti jokapäiväiseksi tarpeeksi ja liittyy välittömästi
kansalaisten ruokahaluun, niinkuin sanomalehdistä tiedetään. Se on kuin
uusi ruokalaji, joka on valloittanut yleisen maun ja johtaa sitä
senvuoksi että yleinen makuaisti sen itse on luonut. Siinä syy miksi
kaikki ihmiset niin helposti tottuvat sanomalehtiin ja sitten yhä
kaipaavat niitä. Ne leviävät kaikkialle missä lukea osataan ja
likentävät kaikki ihmiset toisiinsa. Vasta sanomalehdet ovat sanan
uudenaikaisessa merkityksessä luoneet ihmiskunnan. Höyry ja sähkö ovat
niillä olleet apuna.
Sillä ilman yhteistunnetta ei ole mitään vapaita yhdyskuntia,
ainoastaan yksityisiä ihmisiä, satunnaisia ryhmiä tai pakon paimentamia
laumoja. Vasta sanomalehdet ovat kehittäneet laveammalle levinneen
yhteistunnon, ensin kansakunnallisen, sitten kansainvälisen. Se on
suuri teko ja senvuoksi sanomalehdillä on oikeus kaikilta tahoilta
toivoa suurta myötätuntoisuutta. Kaikki valistuneet valtiot ja kansat
meidän aikana rientävätkin niitä tukemaan ja kannattamaan: vapauksia,
helpotuksia ja etuja suoden; lukuisasti niitä tilaten ja niiden
välityksellä ajan kysymyksistä keskustellen. Sillä nehän edustavat
julkisesti toimivaa päivän sanaa, yhtä välttämätöntä kuin keskustelu
ostajan ja myöjän, työn kysyjän ja työn antajan välillä. Jos
sananvapaus ehkäistään, niin terve toimellisuuskin pysähtyy ja yleinen
edistys rupeaa ontumaan, kunnes elämä kaikissa muodoissaan kangistuu,
höyry- ja sähkövauhti muuttuu vanhaksi konkarikuluksi ja sitäkin
kehnommaksi. Ja jokapäiväinen leipämme -- kadottaa sielunsa.
Ainoastaan valtiollisesti ja henkisesti alaikäiset ihmiset vihaavat
julkista sanaa. Mutta onneksi on itse leipäkysymys kuolematon
maailmanvalta. Ja nykyaikana se ei voi menestyä ilman sielua,
sanomalehtiä. Siksi nämä kuristettuinakin korajavat, murhattuinakin ne
kummittelevat, kunnes tuulet vapaata kevättä kantavat ja uusi päivä
uusia lehtiä aukoo julki.
Onko oikeus ja rauha maassa? Missä työtä, missä leipää? Nämä ovat
joka-aikaisia kysymyksiä joka maassa ja näistä juoksee satoja muita.
Miljoonat itsetietoiset ihmiset odottavat sanomalehdiltä vastauksia,
selvityksiä ja uusia näköaloja uusille yrityksille. Ne ovat kysymyksiä,
jotka tasaisen edistyksen nimessä vaativat julkista keskustelua, ellei
tahdota häiriötä, tuskallista epäluuloa ja väkivallan tekoja kypsyttää.
Voisimme sanoa, että sanomalehdet edistävät säännöllistä verenkulkua
yhteiskunnassa ja valtioruumiissa. Ne eivät ole erehtymättömiä enemmän
kuin niiden toimittajatkaan, mutta niiden toiminta liikkuu julkisen
päivän valossa ja on siis jokaisen kansalaisen arvosteltavissa.
Sanomalehdistö puoluevärineen muodostaa kuin monitahkoisen kristallin,
jonka välityksellä mitä erilaisimmat mielipiteet pääsevät julki, eri
näkökannat leviävät lukijan harkittaviksi. Näin tavoin vääryys on
helpommin vältettävissä, erhetys keveämmin korjattavissa. Yleisön
arvosteluoikeus tekee sen osalliseksi asiain kehittämiseen, herättäen
siinä harrastusta ja vastuunalaisuuden tunnetta, mutta myöskin
suurempaa tyytymystä tuloksiin.
Näin ovat sanomalehdet -- vapaat sanomalehdet -- aikain kuluessa
kehittyneet keskustelukentiksi, taistelutantereiksi kansojen sisäisiä
ja ulkosotia ratkaistessa. Siinä ne suorittavat korkeinta kutsumustansa
ja ovat ainoat sivistyneitten kansojen arvon mukaiset sotakentät --
niinkauan kuin sivistyksen merkkinä pidetään oikeamielisyyttä ja
ihmisyyttä eikä mielivaltaa ja sortoa. Nykyaika himmentää toivomme,
mutta sittenkin sanomalehdet työskentelevät humaanisempaa tulevaisuutta
jouduttaaksensa. Valistuneen maailman myötävaikutus seuraa niitä.
Ja niiden elinvoima on kasvava, välitön vuorovaikutus yhä uudistuva
yleisön kanssa.
Ne elävät, koska niitä tarvitaan niinkauan kuin sivistyneitä
yhteiskuntia, jotka yhteistoimintaa harrastavat.
Ne elävät, että tulevaisuuden ylevimmät voitot saavutettaisiin.
Ja sanomalehtimiehet -- niissähän voisi olla hirviöitäkin -- ne ovat
sivistyksen sotajoukon säännöllistä rintamaväkeä. Niissä tapaamme
ihmisrakkauden ritareja, heikkojen ja sorrettujen vartioväkeä. He
valvovat kalleintamme ja kärsivät aina ensi iskut. Levottomasta
työstään kerran uupuneina ansaitsevat he mitä meillä on parasta: --
sydämemme ja kättemme kultaa.