Kun omenapuu kasvaa, kukoistaa ja omia hedelmiään kantaa, niin kaikki
pitävät luonnollisena, että sen elää annetaan: sitä huolella hoidellaan
ja hyväillään.
Ainoastaan lahokasveja ja rikkaruohoja hävitetään.
Kun varsa vaurastuu ja kasvaa hyväntapaiseksi hevoseksi, joka täyttää
oman kutsumuksensa, ei toisia pure eikä potki, niin kaikki pitävät
oikeana, että sen elää sallitaan; sille myönnetään kaikki hevosen
oikeudet ja sitä lempeästi hoidellaan ja hyväillään.
Ainoastaan petoeläimiä suljetaan häkkiin, vainotaan ja pyritään
sukupuuttoon hävittämään.
Kun yksityis-ihminen ei rumasti eikä pahasti elä, ei lähimmäisiään
vainoa eikä vahingoita, vaan ihmisittäin askaroipi, oikeata, hyvää ja
hyödyllistä töillään tarkoittaa, niin ei kenenkään siivon ihmisen
mieleen johtuisi häntä häiritä tai hävittää. Päinvastoin oikeat ihmiset
hänelle mielellään hyvää suovat ja naapurit myötätuntoisesti häneen
liittyvät. Sillä hän on kuin hyödyllinen hedelmäpuu, josta iloitaan;
kuin vaikuttava jäsen, joka täydentää yhteiskunnan kokonaisuutta.
Hänessä oli jotakin, jota muissa ei ole, vaan jota muut kaipaavat
niinkuin hänkin vuorostaan kaipaa muita.
Ainoastaan inhimillisen järjestyksen ja oikeuden rikkojat,
pahantekijät, jotka yleistä rauhaa ja hyvinvointia häiritsevät, pannaan
ahtaalle. Heitä vedetään oikeuden eteen vastuusen teoistansa, tutkitaan
ja tuomitaan maan lakien mukaan.
Näin tapahtuu nykyajan sivistyneissä maissa.
Eikö valistunut oikeudentunto vaadi samaa inhimillisyyttä eri
kansallisuuksien kuin yksityis-ihmistenkin suhteen? Eikö joukkoa, jopa
kokonaista kansaa kohtaan harjoitettu vääryys ja sorto ole vieläkin
suurempi rikos, miljoonarikos, siveellinen joukkomurha? Mikä sivistys
oikeuttaa semmoisia tekoja? Spartalainenko, joka tuomitsi yhteiskunnan
heikot lapset hävitettäviksi? Jos sama laki sovitettaisiin eri kansojen
väliin, olisivat persialaiset paljoudellaan olleet oikeutetut tuhoamaan
kreikkalaiset, jotka olivat pienempi ja heikkoväkisempi kansa.
Humaaninen se laki ei ainakaan olisi.
Pieni ja vähälukuinen on Suomenkin kansa. Mutta emme sen vuoksi lie
mitään hävitettäviä rikkaruohoja. Pikemmin nuorta kansallisuuttamme
voisi verrata elinvoimaiseen omenapuuhun, joka paraikaa kevättään
kukkii ja omanluontoisiaan hedelmiä tulevaisuudelle lupaa. Tosin emme
ole hevosen tavoin ajojuhtia, vaan velvollisuuden työssä olemme yleensä
aina kestäviä ja luotettaviakin olleet. Hävittämistä ansaitsevaa
petoeläintä lienee meissä tuskin karhunkaan verran, koska koko
historiamme muistiin, sitte pakanuuden aikojen, emme ole hyökänneet
naapurejamme rosvoamaan. Aina olemme tyytyneet rauhalliseen työhön
laihassa maassa, jonka sulous meille on rikastakin morsianta rakkaampi.
Kaikki, jotka Suomen kansaa syvemmin tuntevat, sanovat, että meillä on
omituinen, naapureistamme eroava luonne; ajatusmaailmamme, äänemmekin
ja liikkeemme, puhe- ja tekotapamme ilmaisevat itsenäisiä, meille
ominaisia vivahduksia. Me tunnemme itsessämme suomalaisen sisällyksen,
jonka elämä ilmenee siinä, että me pyrimme luomaan suomalaisia
sivistysmuotoja; aivan niinkuin jokainen kasvi, jokainen luontokappale,
jokainen elävä olento iloitsee oman luonteensa kehityksestä. Aivan
niinkuin jokainen vapaana ja vapaaksi kehittynyt yksityis-ihminen
pyrkii olemaan omaa itseänsä ja sen mukaan teeskentelemättä toimimaan.
Ja niinkauan kuin hän ihmisittäin ja muita sortamatta toimii, ei kukaan
syrjäinen tule häntä häiritsemään. Niinpä kukin kansa täydentää
ihmiskunnan kokonaisuutta. Meissä suomalaisissa on jotakin, jota muissa
ei ole, vaan jota muut kaipaavat niinkuin mekin osaltamme kaipaamme
oman itsemme täytteeksi muita. Tämä omituinen meissä tarvitsee myöskin
omituisia, meidän oman kansallishenkemme luomia, yhteiskunnallisia ja
valtiollisia oloja; semmoista kehystä, joka avittaa meidän
sisällyksemme tarkoituksen mukaista kehittymistä.
Pienillä poikkeuksilla me olemme ikimuistoisista ajoista olleet omien
lakiemme turvissa vapaita -- nytkö meitä hävityksen tarkoituksessa
urkitaan ja metsästellään?
Historian näyttämöllä olemme terve, toivorintainen nuorukaiskansa,
emmekä raihnaita lapsia sydämettömän sotakansan survottavia. --
Ikäänkuin ainoastaan miekan ja väkivallan kansat elämistä
ansaitsisivat!
Verenhimoisia emme ole, suurista valloitus- ja hävitysretkistä ei
historiamme kerro. Vaan isänmaan puolesta, oikeuden, vapauden ja
laillisen hallituksen puolesta olemme aina olleet vakavia ja
osanneet antaa mikä meille on kallista ollut. Mutta maamme saita luonto
on meiltä enimmän ajan ja tarmon vaatinut. Voitollisimmat ja
kunniallisimmat sotamme olemme pohjan karkeata luontoa vastaan käyneet.
Se mikä meissä on karaistua ja kestävää, on tämän kovakouraisen luonnon
ansio.
Hajoamishalu on meidän kansallinen helmasyntimme, pieni kehittymisvoima
meidän heikkoutemme. Ne ovat meidän personallisen vapaushalumme itsekäs
varjopuoli. Siksi meitä suomalaisia ei lienekään liiaksi maailmassa:
ainoastaan puolenkolmatta miljoonaa ihmistä, jotka tahtovat säilyttää
kielensä ja kansalliset laitoksensa, oman olemuksensa, sorrosta ja
häviöstä. Mutta mitä pienempi kansa me olemme, sitä ankarampi
velvollisuus meillä on säilyttää itsemme. Sillä ulkonaisesti pienille
kansoille historia usein on antanut henkisesti suuria tehtäviä. Ne ovat
historian Davideja, suurkansat Goljatheja.
Kylliksi jo aikoinaan yhteydestään luopuneita suomisukuisia kansoja
vaipui Venäjän aroille. Ovatko ne omille jaloilleen kohonneet, ovatko
ihmiskunnalle jalostuneet? Me olemme eläneet pelastumisen ja
omantakeisuuden ikään; me vaadimme itseltämme omia tehtäviä niinkuin
nuorukainen, joka on mies-ikään elänyt, vaatii itseltänsä itsenäisiä
miestekoja -- ja muutkin niitä häneltä vaativat. Me elämme aavistuksien
keväässä ja uskomme suuren hedelmien-ajan kerran koittavan.
Mutta me tarvitsemme kotimaata ja yhteyttä, niinkuin muuttolinnut
parveutuvat, tarkoituksiinsa pyrkien ja ikävöiden. Ne meistä, jotka
Venäjälle väistyvät, uppoavat aroille. Ne tuhannet ja tuhannet, jotka
maastamme vuosittain merten taakse siirtyvät, sielläkin ilman yhteyttä
hajoelevat, enimmät outoina elämän vinhaan kierteesen häviävät. Useat
jo toisessa polvessa suuren maailman hoijakassa oman äidinkielensä
unohtavat. Kuin virrasta hiekkarannalle pärskynyt pisara he kansastansa
häipyvät. Ainoastaan harvat ja valitut näistä kymmenistä tuhansista
jälleen isiensä rantoja rakentamaan palajavat.
Kun joku vanha, historiallisen kansallistehtävänsä suorittanut kansa
hajoaa kaikkiin maapallon maihin, niin onkin sillä oikeus levitä
samoille maailman pelloille, joille se jo on kylvönsä tehnyt,
kutsumuksensa suorittanut. Sinne se kylvöksiään valvomaan siirtyy. Ja
kun joku nykyajan suurkansa kymmentuhansia, satatuhansia tai
miljoonankin kansalaisiaan maailman selkään levittää, vaikkapa sinne
tänne hajoitellenkin, niin luopuu se ainoastaan pienestä osasta suurta
kokonaisuuttansa, eikä siitä heikkone, vaan pikemmin vahvistuu, koska
se näin ikäänkuin levittää jalkansa suuremmalle pinta-alalle, mutta
paljoutensa ja valloitusmahtinsa vuoksi edelleenkin säilyttää
keskinäisen yhteytensä. Toisin on pienen parimiljoonaisen kansan, joka
kaipaa kiinteyttä ja kasvamista eikä löyhtymistä ja vähenemistä. Sillä
keskenkasvuinen elimistö tarvitsee veren omassa ruumiissaan ja
kevytmielisyydeksi sanotaan sen tuhlaamista. Kymmentuhansien menetys
heikontaa meitä, sadantuhannen kato tekee meidät sairaaksi ja miljoonan
häviö voipi meiltä viedä elämän kaikkine tehtävineen.
Voimmehan lohduttaa itseämme sillä, että yhteydestämme hävinneet
kansalaisemme ovat kansainvälisiä uhrilampaita, yleiselle
veljeys-aatteelle uhratuita; palvelevia käsiä, joita olemme maailman
kansoille ojentaneet. Sittenkään ei millään kansalla ole oikeus niin
kosolta vertansa vieraalle juoksuttaa, niin paljon käsiänsä
poislainata, että itse menettää mahtinsa oman elämäntehtävänsä
suorittamiseen.
Heikko kansallisen yhteyden tunne ynnä nykyajan mukavat kulkuneuvot
vievät meidät tässäkin liiallisuuteen, vieläpä hetkenä, jolloin
suurempi väkiluku meitä vahvistaisi.
Kadonneita veljiämme me kipeästi kaipaamme; mutta uskoamme
tulevaisuuteen emme menetä, sillä meitä miellyttää eläminen. Elämänhalu
tukekoon toivoamme. Käärmepellon kyntö ei kestäne iäti, vaan uusi
heilimähetki ja elonkorjuun aika Suomenkin kansaa odottaa.