Suomen sisävesistössä, pienen kanavan varrella, keskellä elokuuta.
Päivät olivat poutakirkkaita, vaikka vähän tuulisia, mutta illalla
tuntui kuin tuuli olisi yölevolle käynyt. Suuri, suloinen rauha tuntui
vallitsevan sisäjärvien varjoisilla rannoilla. Varmaan linnutkin
päivällisistä perhehuolistaan olivat äänettömiksi väsyneet kosk'ei
pienintä piipettä heiltä kuulunut -- suuret laulajat olivatkin tosin jo
muuttomatkoillaan. Ainoastaan pimeämmällä itätaivaalla kiilui harvoja
tähtiä, nekin kovin pelokkaan näköisiä, ikäänkuin pilviä aavistellen.
Länsipohjassa kesäinen päivä ei vielä ollut valtaansa lopen menettänyt,
vaan auringon jäliltä siellä taivas kajasti ja hohtoaan vesille valeli.
Täyteläs kuu ja äänettömät metsät iltaruskon hämärässä öljytyyneen
järveen kuvastuivat; -- sillä luontokin haluaa ottaa itsestään kuvia:
vesikuvia, ilmakuvia, taivaskuvia ja mielikuvia.
Rantakaislojen rauhaa toki rikkoi sorsanlasten pelokas, harhaileva
parvi, ja uneksivan järven taideluomia särki joku kalastajan venhe tai
takalaitumilta kotiin palaavain lypsäjäin airojen litseet. Vakavina
istuivat soutajatkin viilettävissä veneissään; entisten iloisten
naurujen asemesta nyt vaan hiljaista keskustelua kuului. Jopa märehtivä
karjakin pihatöillä, öhkäisten ja etujalkojaan polvistaen, oli levolle
käynyt eikä enää kellojaan kilauttanut.
Tällaisina hetkinä varmaankin luonto meille on vaikenemista opettanut.
Rantalan talossa isäntä poikineen, emäntä tyttärineen olivat jo
ehtineet kylyssä käydä ja pehmeät löylyt ottaa. Tarpeen se olikin,
sillä aamulla jo kello neljältä oli riihelle menty, vilja suuruksiin
päästessä sitomista irti puitu, sitte suuruksen jälkeen riihi uudelleen
ahdettu; iltapuolella päivää vielä käytiin niityn laidassa
tuleentunutta kauraa katkomassa ja kasaamassa, että sietikin jo
väsyksissä olla. Mutta vetreiksi se löyly taas jäsenet hauteli ja
rauhalliseksi tunteeksi oli lientynyt raukea väsymys.
Syötiin iltanen, kalaa, leipää purren ja sitä piimällä kostuttaen, eikä
siinä monta sanaa vaihdettu, kunnes nuorin pojista, kaksitoista
vuotias, pysäytti leukansa, herkisti korviaan ja ikäänkuin peljäten
äänettömyyttä katkaista, kuiskasi: Jo höyry hätkättää!
Nuoret juoksivat uteliaina ikkunaan, sitten rantalaiturille. Toivottiin
postia, sanomalehtiä.
Samassa kuin tulisilmäinen höyryvene välkkyvän salmen mutkasta näkyviin
pujahti, sen vingahduskin kuului. Vilkkaasti viilettäen esille se
likeni ja likeni, halkaisi rauhoittuneen vedenpinnan hetkeksi, poikkesi
hätäisesti talon rantaan, jätti ja otti jonkun matkustajan sekä postin,
sitte aherti taas viipymättä edelleen. Jälleen vesi asettui tyyneksi
uomaansa. Höyryveneen hätkätys yhä eteni ja sen mukaan hiljeni, kunnes
kuulumattomiin häipyi. Taaskaan ei ääntä, ei risausta kuulunut.
Niin oli laiva tehnyt jo useita kesiä, tullut ja lähtenyt
säännöllisesti rantoja palvellen, rauhallista liikettä ja elämää
herättäen. Viime kesinä oli se yhä tiheämmin ruvennut tuomaan
levottomia sanomia, jättämään asukasten mieliin syvempiä ja vihavampia
jälkiä, jotka eivät asettuneetkaan niin nopeasti kuin ohikulkevan
veneen vako.
Rantalassa ei päästy tavallisuuden mukaan yölevolle, sillä laiva oli
tuonut matkustajan, kaupungista palaavan naapurin isännän, vaikk'ei
sanomalehtiä. Mies poikkesi taloon.
-- Ei sanomalehtiä, ilmoittivat nuoret.
-- Oli taaskin kohdannut painoeste, tiesi matkustaja. Oli jälleen
kirjoitettu Suomen oikeuksien puolesta, mutt'ei päästetä sanaa julki.
Hallaa ei saa sanoa hallaksi, vääryyttä ei vääryydeksi, rikosta ei
rikokseksi, kun se on valtiollinen. Ja matkustaja jatkaa: -- Syyttömän
kansan perittyjen oikeuksien ryöväystä -- lainmukaisen järjestyksen
muru murulta sortamista -- valallisen sanan säie säikeeltä purkamista
ja vallanpitäjäin tunnotonta vallattomuutta. -- Siinä uutiset
nykyaikana! Hyvä, että voimme rauhassa edes nukkua.
-- Nukkua! huudahti vanhempi pojista, kahdentoista vuotias -- sillä
matkustajan puhuessa olivat nuorten kasvot ruvenneet hehkumaan --
siihen meillä ei ole oikeutta! Nyt juuri pitääkin ravistaa jok'ainoasta
silmästä uni. -- Liiaksikin nukuttu!
Isäntä, ojentaen matkustajalle tupakkakukkaronsa, kolisti porot
piipustaan uunille ja ikäänkuin itsekseen urahti:
-- Kunpa kasvaisivat nuo pojatkin miehiksi maalleen!
-- Ja tyttäret uskollisiksi kodilleen! jatkoi askarteleva emäntä.
-- Kotimme muuttukoon tästä lähin linnoitukseksi, jota vieras ei voi
anastaa! jatkoi vanhin poika.
-- Silloin me naisetkin rupeamme asevelvollisiksi! huudahti vanhin
sisar, vasta kuustoista vuotias.
Isäntä uteli vieraalta eikö ulkomailtakaan parempaa kuulunut.
-- Näyttääpä siltä kuin metsät menisivät eteen ja me taakse, arveli
vieras.
Kuuluuhan verisiä sanomia buuerien maasta, kuinka pieni, syytön kansa
ylevästi taistelee elämänsä ja vapautensa puolesta, kotinsa, lastensa,
kunniansa ja tulevaisuutensa puolesta.
-- Sinnepä pitäisi lähteä! intoili pojista nuorin.
-- Mutta on se herra herroillakin, valtiaillakin Jumala, jatkoi
matkustaja. Suuresta Kiinan valtakunnasta on nousemassa myrsky
semmoinen, että päivän pimittää ja pienten syöjät murskaa. Siellä
miljoonat vihaa kiehuvat Eurooppaa vastaan, joka heille kristinopin
nimellä ruutia ja myrkkyä myöpi. Täältä taas Euroopan vallat lähettävät
sinne kauheita sotalaumojaan, että kyllä siitä suuri maailmansota
syttyy.
-- Tuskinpa silloin mekään pelkkinä sivullisina seisoisimme, arveli
pojista vanhin.
-- Eipä hyvinkään, myönsi vieras ja alkoi jätellä hyvästi, sillä
hänellä oli noin kilometri matkaa metsäpolkua kotiinsa, naapuritaloon,
johon piti yöksi joutua.
-- Anna Jumala rauhaa ja elämää, elä sotaa ja kuolemaa! huoahti
hyvästellessään emäntä.
Mutta sinä yönä Rantalan väki nukkui hyvin levottomasti.
Elokuussa 1900.