On kevät tuoreimmillaan. Laaksossa ja sen partailla rehottaa
monenlaisia viehkeitä, hyvinvoipia puita ja kukkia. Ne kukoistavat
parhaillaan ja niiden tuoksu leviää lorisevan puron reunoilta ylös
sakeaan savuun, joka monista tehtaista tupruaa ja tekee laaksokylän
ilman oudolle raskaaksi ja tukeuttavaksi. Tuuliakin torjuu vuoret, että
ne hyvin vähän pääsevät kylää puhdistamaan. Kuitenkin pitää tuhansien
ihmisten täällä asua ja koko päivän aamusta iltaan öljyn ja
kemiallisten kaasujen hajussa tehtaissa työskennellä.
Sittenkin on heillä vielä aikaa hoidella pikku kukkiansa. Tuolla
matalan talon katolla, savutorven ympärillä, kastelee kalpea tyttö
ruukkukasviaan. Ne ovat mitättömän pieniä ja niin hennon ja kivuloisen
näköisiä kuin tyttökin; useat samoja kasvilajeja kuin ympäristön
luonnossakin. Kuitenkin omistaa tyttö niille niin paljon huolta ja
hoivaa kuin ne olisivat maailman kauniimpia tai ainakin harvinaisimpia
kasveja. Näemme kuinka hänen kasvonsa ja silmänsä mielihyvästä
elehtivät, kun hän niitä tarkastelee, puhdistaa ja kastelee. Kuin köyhä
äiti pieniään, hän niitä sukostelee. Miksi hän ei ole kylläinen
suuresta luonnosta, niitystä ja avarasta metsästä, miksi ei käy sieltä
kukkia kotiinsa noutamassa? Miksi näkee hän vaivaa noiden pienten ja
vähäpätöisten vuoksi? Minä melkein huomaamattani lähestyn tyttöä ja
kysyn häneltä, miksi. Hänen kalpeat poskipäänsä vienosti punehtuvat
eikä hän aluksi tiedä mitä sanoisi.
-- Pitäähän olla jotakin, joka minustakin hyötyy ja iloitsee, edes nuo
kukat, vastaa tyttö lopulta ujosti ja siirtyy katolle aukeavasta
ovi-ikkunasta huoneesen.
Olipa hän itsekin kidutettua luontoa niinkuin hänen kukkansa.
Schaffhausen 23/5 1900.