Lännestä itään kulkee sivistysmatkue, aurinko paistaa sille vasten
rintaa. Jokainen kansa on sille siltana, joka johtaa toiseen kansaan.
Mutta jokainen sivistyskykyinen kansa on myöskin viljavainio, joka
sivistyskylvöstä tuottaa oman luontonsa mukaisen sadon. Jokaiselta
kansallisuudelta saapi siis sivistys tuoreutta, keväänmakua, uusia
muotoja ja uutta sisällystä. Tämä oikeuttaa eri kansallisuuksien
elämisen ja luonteensa mukaisen toiminnan.
Mutta todellisuudessa me lakkaamme olemasta luovina, vaikuttavina,
jollemme saa elää ja toimia luonteemme lakien mukaan, jollemme saa itse
olla osallisina kehityksemme kulkua määräämässä samalla kuin sitä
suhteemme muihin kansoihin osaltansa määrää.
Kun siis peruslaillisia oikeuksiamme on järkytetty, on Suomen kansaa
kohdannut sen edistymistä ehkäisevä tapaus. Mutta lohdutuksemme olkoon,
että se ei ole alkusin meistä, vaan ulkopuolelta meitä. Suomen kansa on
pysynyt itsellensä uskollisena; itse puolestansa se ei ole luopunut
peritystä oikeudestansa ohjata omaa kehityskulkuansa. Jo siitäkin
syystä sillä ei ole aihetta heittää kirvestänsä kaivoon, langeta
epätoivoon. --
Suomen kansa on kuin matkalla ryöstetty nuorukainen. Valoisaa tietä hän
kohti kaupunkia ajeli, rakasta maatilkkuansa ja omaisiaan muisteli,
uneksi onnea, jonka kerran oli ahkeralla työllä vahvistava, lauloi
toivoa ja kirkasta tulevaisuutta, sillä hän rakasti.
Mutta hän tiesi naapurissa pahansuovia ihmisiä, jotka häntä vihasivat,
vaikk'ei hän käsittänyt mistä syystä. Nytkin matkalla kuuli hän
tiepuolesta uhkaavia huutoja. Niistä hän vähän väliä hätkähti, mutta ei
sentään pahoin peljännyt, sillä hänellä oli suuri taipumus uskoa
ihmisistä hyvää.
Tuli sitten pimeyden hetki ja vastamaa, niin tiepuolesta yhtäkkiä
hyökkäsikin pilaantunutta väkeä nuoren matkustajamme kimppuun. Huutaen,
kirkuen pieksivät he nuorukaisen tainnoksiin, repivät ajopelit ja
riistivät hevosen -- pakenivat sitten, ilkeästi nauraen, tiepuoleen.
Vähittäin toipui nuorukainen. Henki oli jäänyt, elämä pelastunut.
Ensimäinen tunne oli kipeä mieli, särkevä sydän; ensimäinen ajatus:
miten pelastua lopullisesta häviöstä. Hän kokosi muistinsa ja hänelle
selvisi mitä oli tapahtunut. Mutta hän tunsi elinhalua. Hän tunnusteli
jäseniänsä: ne olivat iskuista arat, mutta ne tottelivat tahtoa, niissä
oli voimaa, ne pystyivät toimimaan. Aivotkin työskentelivät nyt entistä
kiihkeämmin, sydän sykki voimakkaasti. Hän nousi reippaasti
jaloillensa, tarkasteli arasti ympärillensä ja palasi kiireesti
kotiinsa -- epäluuloisempana kuin ennen.
Kotiväki tuli surusta varsin neuvottomaksi. Mitä nyt oli tehtävä?
Parhaat ajopelit ja ainoa hevonen oli ryöstetty. Ainoastaan selvä pää,
hyvä tahto ja kaksi vahvaa kättä oli miehellä.
Siinä olikin kylliksi. Olihan ennenkin isien aikoina susi syönyt
karjan, halla riistänyt vuodentulon ja vihollinen polttanut talon.
Kuitenkin oli aina uudelleen elvytty, kun talonväki oli pysynyt
kodilleen uskollisena.
-- Minä tahdon elää vaikka hengestäni! huudahti nuorukainen. Ja koko
isien viisausvarasto täynnä elämän ohjeita kumpueli esille hänen
muistinsa lähteestä. Siinä tunsi hän oman parhaimman itsensä, sille
vannoi hän uskollisuutta.
-- Minä olen nuori ja terve, minä elän ja tahdon ansaita ajopelit sekä
hevosen, tahdon rakentaa kotini entistä uhkeammaksi.