Kehno lapsi ei rakasta kehtoaan eikä äitiään. Aallotkin rantojansa
rakastavat. Pääskykin yhä uudelleen palajaa ensi laulunsa
heräntämaille, räystäälle, jolla syntyi ja kuuli hellimmät supatukset.
Minäkin olen maahani mieltynyt, minäkin leikkieni ja laulujeni lehtoja,
toimieni tannerta, sydämeni toivojen untuvasaarta likinnä lemmin.
Itkujeni ja ilojeni maa, toiveitteni rakkaat rannat, sieluni sisällys,
osa olemisestani, yhtä kuin minä olet sinä. Suomeni luonnon säveleet
soivat minussa, sen olot, lait ja laitokset kuvastuvat minussa. Ja
kaikki minun käsialani ovat Suomen luonnon ja kansan käsialaa; ne
palajavat sinne mistä läksivät kuin lähdekin kostuttaa sitä niittyä,
jolla se silmänsä aukaisi. Jotkut lähteet lähettävät virtoja
loitommaksikin, yli maansa rajojen, silloin kuuluu se heidän luontoonsa
ja tapahtuu oikein. Mutta alkulähteenä on heilläkin kotimaa, sen
sydämen ensi syleilys. Muuttuako pitäisi Suomen muiksi maiksi? Suomen
järviseutujenko Venäjän tasangoiksi? Taikka voipiko Vesijärven lahnat
vaihtua Volgan sampikaloiksi siitä syystä että semmoinen muutto
joitakin kalainsinöörejä miellyttää? Suomen kansanko pitäisi muuttua
joksikin muuksi kansaksi ja outoa kieltä omanansa soinnutella?
Luonnotonta, ikävää ja väkinäistä on jo paljonkin maailmassa, vieläkö
sitä pitäisi lisättämän? Oranssienko pitäisi muuttua omeniksi, taikka
päinvastoin? Kaikkien hedelmäinkö meloneiksi, kun se sattuisi jotakin
puutarhuria miellyttämään? Eikö se ole viljelykselle onneksi ja
rikkaudeksi, että viljoja, hedelmiä ja viinirypäleitä on niin useita
laatuja kuin niitä todella on? Yhtä vähän paraskaan tulppaanien tuttava
tai ruusujen rakastaja tahtonee kaikki kukat mielikukikseen muuttaa.
Mitä erikoismerkitystä olisi hänen kukillaan, jos kaikki kukat niitä
olisivat? Moninaisuudessa on luonnon kyllästyttämätön nautittavaisuus.
Sallittakoon puun pitää luontonsa niinkauan kuin se ei ketään
vahingoita, vaan hedelmillään isäntäänsä ja itseänsä kunnioittaa;
niinkauan kuin se on kasvamaan eikä kuihtumaan päin; niinkauan kuin sen
hedelmät vuosi vuodelta ovat lisääntymään ja parantumaan päin.
Annetaanhan vanhojen ja pilaantuneittenkin puitten luontonsa pitää,
kunnes ne itsekseen riutuvat.
* * * * *
Kuka voipi samassa perheessä eri sisaretkaan valaa toistensa
kaltaisiksi, niin likeisiä sukulaisia kuin ne keskenään ovatkin?
Pidettäisiinpä vääryytenä sitä yrittääkin. Sitä paitsi jokaisella eri
perheellä on jo omituinen, muista eroava perheluonteensa. Ainoastaan
tyly suvaitsemattomuus voipi sitä paheksua. Heimojen eroavaisuudet ovat
vielä huomattavammat, mutta nehän rikastuttavat kansallisluonnetta,
tekevät sen monipuolisemmaksi. Niinpä ovat eri kansatkin sisäruksia
samassa suuressa perheessä, ihmiskunnassa. Jokaisella niillä on
omituinen, muista eroava luonteensa, oma yksilöisyytensä; ne vastaavat
eri viljalaatuja, eri hedelmälajeja, eri puunlaatuja luonnossa. Ne ovat
kuin eri lintusukuja, joilla kullakin on peruslakeina omat elintapansa,
oma säveleensä. Kenen päähän pälkähtäisi ruveta niitä lakeja kumoamaan?
Kuka vaatisi, että kaikki linnut laulaisivat samaa säveltä, vaikka se
olisikin itse satakielen sävel? Ainoastaan omilla sävelillään voipi
kukin lintu oman oikean luonteensa hienoimpia vivahduksia tulkita. Kuka
kutoi eri lintujen luonteet ja keräsi ne tuhansiksi eri säveliksi, hän
kehitteli myöskin eri kansallisuudet, sujutteli niiden kunkin sielusta
omituisen kielen ja sävelen. Kuka näitä sortaa, hän sortaa luonnon
kauniimpia lakeja: monimuotoisuuden rikasta, väsymätöntä,
kyllästymätöntä sääntöä. Kaikki, jolla on elämän aate, tottelevat tätä
lakia. Monimuotoisuus tekee kehityksen mahdolliseksi ja elämämme
kaikkine vaivoineen ja taisteluineen kestettäväksi. Yksimuotoisuus
uuvuttaa ja tappaa, monimuotoisuus herättää, virkistää ja työntää
toimintaan.
Vaikka Suomi onkin minulle maista rakkain, se kun sytytti sieluni
pohjasäveleen, en sentään toivoisi, että kaikki maat olisivat Suomen
muotoisia, että niissä olisi aivan samallaiset olot ja laitokset kuin
meillä. Yhtä hyvinhän voisin vaatia, että kaikki talot omassa maassani
olisivat minun kotimökkini muotoisia. Pitäköön kukin maa omat lakinsa
ja laitoksensa, kun niillä ei muita häiritse, ja kukin talo omat
tupansa ja tapansa, kun niillä ei naapuria vahingoita. Eihän
parhaallakaan tahdolla voida kaikkia maita samallaisiksi laittaa; ei
ole helppo tekaista Volgavirtaa tai Uraalivuorta Suomeen eikä luoda
Saimaa ja Imatran koskea tai Suomenselkää Venäjän puolelle. Ja
kuitenkin on maan luonnollakin suuri vaikutus kansan luonteeseen.
Maantiet ja rautatiet, höyry ja sähkö, laivat ja lentokoneet välittävät
liikettä, likentävät eri maita ja kansoja toisiinsa, opettavat heitä
toisiansa oikein ymmärtämään ja suvaitsemaan; ne tekevät heistä
yhteisten etujen kautta ystäviä, jopa luotettavia liittolaisiakin.
Mutta eri maitten luonto ja historialliset olot, eri kansallisuuksien
peritty yksilöisyys, joka ilmenee kansan kielessä, laissa ja
sivistyslaitoksissa, nekin vaativat oikeuksiensa tunnustamista
luonnonlakien voimalla ja ihmisyyden pyhässä nimessä.
Yleinen sivistys tarvitsee omaluonteisia yksilöitä, myöskin
kansayksilöitä, semmoisia, jotka ovat osoittaneet pystyvänsä
omantakeisella työllään sivistystä palvelemaan. Ja onhan Suomenkin
kansa osoittainut sekä sivistyshaluiseksi että sivistyskykyiseksi,
vieläpä omantakeiseksi rauhan työkansaksi. Onhan helppo huomata, että
suomalaisella kansanlaululla, kansanrunoudella, taiderunoudella ja
kaikella Suomen taiteella ja teollisuudellakin on omituinen kansallinen
luonteensa samalla kuin se on yleisihmisellistä.
Senhän pitäisi ihmisystäviä ihastuttaa. -- Ne kaikki pyrkivät
kehittymään mahdolliseen täydellisyyteensä, palvellaksensa ihmiskunnan
sivistystä. Millekkä sivistyskansalle olisi kunniaksi tätä
omaluontoista sivistystyötä polkea ja riistää siltä kehittymisen ehdot:
perustuslaeilla turvatun kotirauhan ja sisällisen itsehallinnon? Näiden
ehtojen tarpeellisuus selviää siitäkin, että suomalaiset heimot Venäjän
puolella rajaa ovat jääneet melkein luonnontilaansa, vaikka heillä
luonnon edut ovatkin yhtä hyvät, sill'aikaa kuin Suomen kansan
ahkeruus, toimellisuus, varallisuus ja sivistys ovat vuosi vuodelta
kasvaneet ja herättäneet itse keisarikunnan tunnustusta.
Ja mitä olisimme rikkoneet, ettemme olisi ansainneet perustuslaillista
vapauttamme?
Olemme aina olleet uskollisia, tehneet väsymätöntä työtä karussa
maanlaadussa ja kylmässä ilmanalassa, perataksemme uusia aloja
viljelykselle -- vieläkö tätä meiltä kadehditaan! Tätä samaa työtä
pyydämme edelleen perittyjemme lakien suojassa häiritsemättä jatkaa --
lakien, joita me erittäin siitä syystä pidämme pyhinä, että ne ovat
laillisella tavalla, hallitsijan ja kansan myötävaikutuksella,
syntyneet ja kehittyneet.
Tai senkö vuoksi, että olemme pieni kansa, ei kannattaisi meistä
välittää? Tanskan ja Norjan kansat ovat pienemmät kuin Suomen, mutta
kuka olisi niin röyhkeä, että halveksisi näiden kansojen omantakeista
viljelys- ja sivistystyötä? Ja jokainen tietää, ettei historia puutu
aikaisempiakaan esimerkkejä pienten kansojen merkityksestä sivistyksen
palveluksessa.
Taikka emmekö kelpaa Venäjän yhteyteen uskollisina, vääristämättöminä
suomalaisina? Muuksi muutettuina -- jos se itsetuntoonsa heränneessä
kansassa olisi mahdollista -- tulisi meistä teeskeleviä valheolentoja.
Ainoastaan kansan kehnoimmat siihen alistuisivat.
Meitä voidaan ahdistaa ja kiusata, ja siten edistystämme hidastuttaa,
mutta siten meitä myöskin lujistetaan ja karaistaan. Suomen kansa ei
ole enää hävitettävissä, sillä siinä asuu voimakas kevät täynnä elämän
ihanteita ja tulevaisuuden siemeniä.
Ihmisyyden ja sivistyksen oikeuden täytyy etäisessä pohjolassakin
voittaa.
1899.