Minä muistelen lukeneeni kirjailijalooshissa päätetyksi, että jokaisen
kirjailijan, joka teostaan valmistaessaan, varsinkin viimeistellessään,
käyttää hyväksensä jonkun ystävänsä neuvoja ja huomautuksia, on se
erikseen julkisuudessa mainittava, voidakseen ansaita rehellisen miehen
nimeä.
Miksei sitten pitäisi myöskin mainita itse aatteen ja aineksien
lähdettä. Eikö pitäisi kirjan esipuheessa sanoa, että se ja se luonnon
kohta, tai yhteiskunnallinen seikka, se ja se seuratila,
yhteiskeskustelu tai jonkun ystävän yksityinen lause antoi tälle
teokselle ilmestymisen aiheen? Eikö tämä alkusyy ole yhtä tärkeä kuin
viimeistelykin? Onpa tärkeämpikin, koska koko teoksen sisällinen arvo
perustuu juuri siihen.
Sanotaan, että Italiassa Michelangelon ja Vittoria Colonnan aikana
kirjailijat ja taiteilijat pitivät hyvin vilkasta ja toisiinsa
vaikuttavaa seurustelua keskenään: vaikuttivat toistensa teosten sekä
aatteihin että muotoonkin; näyttivät teoksiaan toisillensa sekä ottivat
vastaan huomautuksiakin toisiltaan. Eivätkä ne lie sen ajan kirjailijat
ja taiteilijat olleet vähemmän itsenäisiä kuin nykyisetkään. Mutta
huomauttajain ja muistuttajain nimiä eivät he teoksiensa esilauseissa
ole mainineet.
Nykyajasta muistuu mieleeni se tapa millä eri maitten taiteilijat
Roomassa ja Pariisissakin kasvattavat toisiansa: he käyvät toistensa
atelieereissa, keskustelevat työn alla olevista teoksista, huomauttavat
niissä tätä tai tuota kohtaa itse viimeistelyssäkin. Usein selviää
tällaisen keskustelun kautta tekijän tajunnassa joku kohta nopeammin
kuin olisi ilman sitä selvinnyt. Mutta itsenäinen taiteilija käyttää
huomautuksia hyväkseen ainoastaan sen mukaan kuin ne vastaavat hänen
omaa vakaumustansa ja soveltuvat teoksen kokonaiskäsitykseen, joka on
hänen omansa. Niinkuin olot, tapaukset ja yhteiskunnassa toimivat
henkilöt itsetiedottomasti vaikuttavat taiteilijan teoksen syntymiseen
ja valmistumiseen, niin hänen taiteilijatoverinsakin häntä auttavat,
vaikka itsetietoisesti, sen mukaan kuin heidän erikois-ajatuksensa ovat
osia taiteilijan teoksen kokonaisajatuksesta. Oikea huomautus vaan
ilmaisee, että huomauttaja on käsittänyt teosta, vaan ei ollenkaan
todista, että hän pystyisi sitä luomaan taikka edes täydentämään.
Ystävällinen huomautus on myötätuntoisuuden osoitus, jota jokaisen
sivistystä palvelevan työn sopii asiaa ymmärtäviltä ja siihen
mieltyneiltä odottaa. Mutta teoksen päätekijän pitäisi jossakin
esi- tai päällekirjoituksessa ilmaista näiden nimet. Ja tekisikin hän
siinä ylenmäärin rehellisesti.
Niinpä pitäisi maalarin kirjoittaa taulunsa ylipuolelle, kuka hänet
opasti sopivan mallin luo, kuka sitte istui hänellä mallina -- sillä
myötätyöskelyä sekin on -- mitä sanoivat hänen atelieeriystävänsä siitä
ja siitä kohdasta taulussa, kuinka hän vaimonsa huomautusta sai kiittää
siitä, että, kuvaa viimeistellessä, hameen helmat tekivät luonnollisia
poimuja j.n.e. Vielä suurempi syy olisi kuvanveistäjällä ilmoittaa
jälkimaailmalle, kuka siivosi hänelle raaka-aineen ja suoritti
karkeamman meisselityön; kuka tuossa naisen rintakuvassa nakutti kaulan
ympäri pitsikauluksen, että hänelle jäi vaan sielun antaminen kivelle.
Mutta eivät maalarit enemmän kuin kuvanveistäjätkään ilmoita
teoksissaan näiden apulaistensa nimiä.
Sellaisia apulaisia on kirjailijoillakin. Jotkut naineet kirjailijat
viimeistelevät teoksiaan vaimonsa taikka miehensä avulla. -- Toisilla
on joku muu uskottu, usein sekin taiteilija, jolta pyytävät
huomautuksia. Eräästä runosepästä kerrotaan, että hän viimeistelyssä
luki runonsa palvelijalleen ja pyysi hänen lausuntoaan, jonka mukaan
usein teki korjauksiakin. Mutta teoksiensa alla enemmän kuin päälläkään
nämä kirjailijat eivät julkaise puolisojensa ja ystäviensä enemmän kuin
palvelijansakaan nimiä.
Ainoastaan silloin kuin toinen antaa teokselle tapaukset haahmoineen,
mutta toinen luopi niihin verevät lihakset ja sielun; taikka silloin
kuin toinen kyllä luopi valmiiksi ja eläviksi esim. teoksen pään ja
keskuksen, mutta tarvitsee kokonaisuudelle yhtä välttämättömiä jäseniä
kuin käsiä ja jalkoja luodessa toisen luomatyötä -- ainoastaan näissä
tapauksissa ovat kumpikin teoksen oikeita vanhempia ja julkisesti
nimitettäköön niiksi. Sellaisia yhtiökirjailijoita mahtoivat olla
novellistit Erckmann-Chatrian, ehkäpä myöskin "Charleyn tädin"
kirjoittaja Brandon & Thomas.
Mutta älköön peloitettako kehityksen alaista kirjailijaa ja taiteilijaa
käyttämästä hyväkseen sitä sivistystä ja älyä, joka luonnollisesti
hänelle ympäristöstä tarjoutuu ja jota hän itsekin teoksillaan tahtoo
palvella. Vaikka tunnustettakoonkin, että omantakeisin työ kantaa
itsenäisimmät hedelmät, niin tuskin löytänee maailmassa sitä mestaria,
joka olisi saavuttanut etevyytensä ilman moninaisten syrjävoimain
myötävaikutusta. Sillä kasvattajamme on juuri se yhteiskunta, jota me
olemme syntyneet kasvattamaan.
1895.