Viinassa totuus, sanoivat vanhat. Ja voipihan siinä ollakkin tuollainen
syvä, juhlapäiväinen totuus. Se siis ilmaisisi miehen semmoisena kuin
hän todella on. Olisi tärkeä koetuskivi kehityksen-alaiselle ihmiselle;
mittapuu, joka osoittaa onko pysäytty, taannuttu vaiko edistytty
luonteen vaikeassa kasvatuksessa.
Tätä ainakin johtavat mieleen setä Iisakin kokemukset.
Hän oli sivistynyt ja eteenpäin menevä mies. Vieläpä sanottiin häntä
uskovaiseksikin mielenlaadultaan. Mutta hän ei kuulunutkaan
raittiusseuraan, vaan noudatti omia perusteitaan väkevien juomien
painavassa kysymyksessä.
Tahdotteko tietää hänen perusteensa? Ensiksi uskonnollis-siveellinen
peruste: että kun ihminen on joskus päissään, niin hän sen jälkeen on
nöyrempi herransa edessä eikä ajan pitkään pääse paisumaan ja
ylvästelemään, niinkuin, paha kyllä, hengellisesti ylpeät ja tekopyhät
usein pöyhistelevät.
Toiseksi historiallinen peruste: että ihminen vasta oluet, viinat
juotuaan on voinut suuriin tekoihin innostua, uusia uria ja maita
valloittaa, vieläpä tohtinut ruveta tätäkin pakkasen pesää Suomea
sivistykselle viljelemään.
Tällä kohtaa tahtoi setä Iisakkia hänen vaimonsa keskeyttää
vastaväitteellään, mutta Iisakki tokaisi, että:
Tekin naiset jos olisitte viinan arvon ajoissa ymmärtäneet, olis
nais-asia tänäkin päivänä edistyneemmällä kannalla kuin se nyt on!
Hän huomautti, miten Intiassa ja Kiinassa on edistys pysähtynyt, kun
siellä ei viinoja ymmärretä. -- Tietysti täytyi vaimon vaieta. Ja
Iisakki jatkoi.
Kolmanneksi luonnontieteellinen peruste: että kun ihminen on maapallo
pienoismuodossa ja sisältää siis samoja aineksia kuin maakin, niin
tarvitsee hän elämäksensä kaikkia maan antimia. Tarvitsee yhtä hyvin
niin sanottuja myrkyllisiä kuin myrkyttömiäkin. Tarvitsee sitäkin
suuremmalla syyllä, kun ei mitään ehdottomasti myrkyllistä tai
myrkytöntä olekaan, vaikka sitä niin sanotaan. Yhtä vähän kuin
ehdottomasti kylmää tai lämmintä. Kaikki tuntuu ja vaikuttaa meihin
ruumiimme tilan mukaan, mitä ja miten paljon milloinkin siedämme.
Yhdeltäkö on lääkäri kieltänyt leivän taikka lihan taikka maidon taikka
perunat senvuoksi, että ne häneen vaikuttavat myrkyllisesti. Toisinaan
on vesikin kovasti vaarallinen. Sitä vastoin määrää lääkäri usein
nikotiinia, nuuskan tai savun muodossa; toisinaan arsenikkia,
syankaalia, belladonnaa, torajyvää, opiumia, morfiinia tai muuta hyvän
nimistä. Vielä suuremmalla syyllä käsketään nauttimaan punssia, viiniä
tai konjakkia, joilla niin moni on henkensä pelastanut. Mutta kaikilla
voi ihminen tappaakin itsensä. Miksi ei voisi konjakilla tai
häränlihalla tai vedelläkin? Onhan kaikkia tapahtunut. Vielä useammat
kuolevat, kun eivät mitään nauti. On siis nautittava oikealla ajalla ja
oikealla tavalla. Mutta siihen ei kukaan totu muuten kuin
harjoituksella. Ihmiset kun eivät synny valmiina, vaan ovat kaiken
ikänsä tekeillä.
Siitä seuraakin neljänneksi tutkivien kokeitten peruste: että, joka
paljon kokee, se paljon elää ja nauttii sekä viisastuu elämästä. Sillä
onhan tutkiminen kokeilla kyselemistä, mikä on oikein? mikä on totta?
Niinpä pitää kysellä myöskin viinalta, mitä se ilmaisee itsestänsä,
sekä meidän luonteestamme. Sillä setä Iisakki sanoi, että niinkuin se,
joka ei ole koskaan ollut naimisissa, ei tunne kuin puolet ihmiskuntaa
ja pysyy ikänsä kaiken puoli narrina, niin hän, jos lisäksi ei ole
koskaan ollut väkevissä, tuntee ainoastaan puolet ihmiskunnasta ja
jääpi iäkseen koko narriksi.
Ja kaiketi setä Iisakki sen tiesi, sillä olihan hän ollut sekä
naimisissa että väkevissä. Hänen vaimonsa tosin väitti tuollaista
väkevien puoltamista saksalaisten olutviisasteluksi, sillä hän kannatti
raittiusliikettä. Mutta ei hänkään väitteen alkupuolta vastustanut.
Tähän lisäsi Iisakki päättävästi: Koko ihminen nauttii koko elämästä ja
koko maailmasta, koko sydämellä ja koko järjellä, koko ruumiilla ja
koko sielulla. Sitte hän vaikeni. Ja vaimokin vaikeni.
* * * * *
Niinkuin kaikesta näkyy, ei setä Iisakki ollut varsinainen
raittiusmies, mutta ei mikään kohtuudenkaan ystävä, sillä ei hän
välittänyt ruokaryypyistä eikä tyhjentänyt edes joka ilta totilasiaan.
Yhtä vähän voipi häntä juomariksi sanoa, koska ei mikään himo ajanut
häntä väkeviin eikä hän koskaan yksin ryyppinyt. Ei, vaan vanhain
klassikkojen lausetta kunnioittaen, hän piti viinaa koetuskivenä, joka
auttoi häntä luonteensa kehittymistä tutkimaan, löytämään itsestänsä
totuutta. Harvoin, viikkojen ja kuukausien päästä koetti hän ystäviensä
seurassa päästä puheen alkuun. Ja silloin pantiin todiksi -- tuuttinkia
piti hän lapsellisena. Mitä enemmän seura häntä huvitti ja keskustelun
aine hauskutti, sitä useamman lasin hän tyhjensi ja sitä enemmän
puhetta, älyä ja intoa hän säkenöitsi. Ja seurakin syttyi hänestä.
Edistys, vapaus, isänmaa, ajan ja hetken parhaat pyrinnöt kiehuivat
silloin pyhinä virtoina suonissa, eikä missään kysymyksessä jääty
neuvottomiksi. Jokainen uusi lasillinen tuntui lisäävän mielen
herkkyyttä ja terävyyttä. Sanat ja ajatukset kuppelehtivat setä Iisakin
huulilta leveän pehmeinä ja kimalteisina kuin päivän valaisema vaahto,
joka kosken pyörteissä vyöryltä vyörylle heittelehtii ja partaillekin
parskahtelee. Mutta osasivat ne Iisakin sanat muuksikin muuttua, jos
hänen mielestään oikea asia vääryyttä kärsi, jos syytöntä sorrettiin,
jos viatonta poljettiin: onneton uskalti silloin häntä leikilläänkään
vastustaa! Kirpeitä sirkaleita, oikein suolankiteitä, singahteli
silloin setä Iisakin kieleltä vastustajain vaivaksi. Ja totuus tempasi
hänet kuin hurmatun sankarin, joka vastuksista raivostuneena iskettelee
hurjasti oikealle ja vasemmalle, kunnes itse nääntyneenä tanterelle
tuuskahtaa ja hurme sydän-alasta hyrskii.
Nuorempana, kun häntä tällainen sankarinpuuska kohtasi, särki hän
laseja, pulloja, tuoleja ja pöytiä ja nautti siitä mielessään
tavattomasti, syöksyi ulos kadulle ja rikkoi syyttömien ikkunoita ja
tunsi siitä hiipaisevaa mielihyvää, tarttui kiinni kadulla johonkin
viattomaan astujaan ja yritti laahata hänet kaivoon, järveen tai edes
vesialtaasen. Tavallisesti joutui joku tovereista väliin. Joskus
väijyvä poliisi osui paikalle ja vaati väkivallan tekijän ankaralle
tilille.
Näin korkealle innostuksen asteelle oli hän illan kuluessa kohonnut
lasi lasilta. Ensi lasi viritti sävyisän, mutta vilkkaan keskustelun;
toinen jo nosti kirkasta intoilua; kolmas sytytti kiivauden kohtauksia;
neljäs tulisti puheet kiihkoisiksi; viides leimahutteli vimman
ilmauksia, ja kuudennesta lasista alkaen remahteli raivon merkit.
Sitten myöhemmin lakkasivat kaikki merkit näkymästä. Mutta päätöstä ei
Iisakki muistanut; hän muisti ihanteellisuuden alkupään, mutta ei
loppupäätä.
Seuraavana päivänä oli hän väsynyt ja hervakka, mutta sitähän vaikuttaa
kaikki innostus, olkoon se sitte taiteen tai muun hyvän asian vuoksi.
Eikö sitten pitäisi mistään koskaan innostua?
Hänen vaimonsa päivitteli: sitä vahinkoa, sitä vahinkoa ja häpeätä! Ja
mitä hurjuuksia sinä taas eilen teit?
Siihen ei setä Iisakki vastannut halaistua sanaa. Hän oli nöyrä
herransa edessä, maksoi kaikki vahingot tyynesti ja kesti kaikki häpeän
näköjään kylmäverisesti. Ei puhunut eikä pukahtanut pitkiin aikoihin
sitä ei tätä.
Sitte alkoi hän vähitellen lohduttaa itseänsä: Vaikk'en muistaisi muuta
mitään koko illasta, niin muistan ainakin sen, että jalot kysymykset
ovat kuumana virtana sähisseet suonissani ja pyhittäneet vereni niin
kuin ainoastaan suuri juhlahetki tuolle kansanjoukolle tekee.
Mutta sitä hän ei voinut itseltään kieltää, että viina oli ilmaissut
hänestä rumankin totuuden. Hän istui tuomiota mielessään ja tunnusti
itsessään löytyvän kovin kesyttömiäkin puolia. Mutta lujasti päätti hän
ne voittaa, ne piti masentaa. Nytpä hän tiesi mitä oli tehtävä, kun
kerran viina voi ilmaista totuuden. Mitä tietävät nuo absolutistit
kaikesta tästä? Heissä sisäinen raakuus vaan kietoo yllensä
tekopyhyyden siistin manttelin, jolla kopeilee ja tuomitsee toisin
ajattelevia, tuumaili setä Iisakki, omaa kantaansa pönkittäen.
Hän päätti vakavasti edelleenkin aina väliaikojen kuluttua tutkia oman
luonteensa kehittymistä. Hän tahtoi päästä selville eteenkö vai taakse,
hyväänkö vai pahaan päin oli matkalla. Sitä varten hän aika ajoin yhtyi
ystävien seuraan lasien luona. Ja ilokseen huomasi Iisakin vaimo
miehensä olevan menolla eteenpäin. Huomasi hänen luonteensa vuosi
vuodelta korjautuvan, sävystyvän, vaikkei ollutkaan luopunut
iltapidoista. Vanhat viat rupesivat hänestä murenemaan kuin
haprastuneet syylät, joita tinktuurilla voidellaan.
Ensimäisnä järjestyksessä hävisi viimeinen hänen vikojaan: hän ei
tarttunut enää kadulla ihmisten viattomien niskaan eikä yrittänyt heitä
upottaa.
Kului taas aikoja vähäsen, niin ei hän enää rikkonutkaan syyttömäin
ihmisten ikkunoita.
Taaskin vierähti vuosia, niin jo jäi pöydät ja tuolitkin särkemättä.
Viimeksi nautti hän pullojen, juomalasien ja pikarien särkemisestä.
Mutta yhtä paljon kuin hän niitä pirstotessaan iloitsi, yhtä suuresti
se teko häntä jälestäpain suretti: hän tahtoi päästä siitä viasta,
sillä Iisakissa valvoi aina herkkä parannuksen ajatus.
Ei kauan aikaa kulunutkaan kuin hän jo oli pelastunut viimeisestäkin
virmastansa. Senkin jälkeen hän tosin vielä jonkun aikaa kilistäessä
kosketti tavallista rajummin toisten lasia, että tuntui kuin se vanha
mies olisi väkisinkin pyrkinyt hänessä vielä reutomaan. Mutta parempi
Iisakki voitti huonomman, ja nyt on hän aivan oma herransa.
Siksipä hän joskus vieläkin tyhjentää lasinsa.
Hänen vaimonsa arvelee, että jokohan Iisakki nyt vanhenee ja veri
jäähtyy, koska niin isosti on muuttunut.
Mutta miksi sitte toiset vanhetessaan väkevistä vaan yhä enemmän
hullaantuvat? kysyy hän itseltään.
Ja setä Iisakki itse tuumii, että mikä ikä tämä nyt on miehellä
neljäkymmentä ja niillä paikoin? -- Voimallisin ikä! Silloin sitä vasta
alkaa päästä omaan tajuunsa ja ruveta tietämään mitä tahtoo, mitä ei,
mitä tekee ja minkä jättää.
Kyllä sinä olet ainakin miehistynyt, arvelee vaimo.
No sitä ei Iisakkikaan kiellä. Samalla vakuuttaa hän kuitenkin, että
parannus-aatteen herätti viina.
Tästä he usein vielä keskenään kiistelevät, mutta silloin kutsuu vaimo
tavallisesti jonkun raittiusmiehen avuksensa, ja -- kyllähän ne osaavat
puoliaan pitää.
* * * * *
Eihän tätä setä Iisakin raittiuskantaa nyt enään uskalla puoltaa
kukaan, joka vähänkin tahtoo oman aikansa miehestä mennä. Sen vuoksi
olemmekin antaneet hänen itse pitää puoliaan, ettei ketään tutkimatta
tuomittaisi. Olkoon tämä raittiusliikkeen aikakirjoissa laatuaan
viimeinen asiapaperi, joka kuvaa voitettua kantaa sille sukupolvelle,
joka ehdottoman raittiuden on sekä allekirjoittanut että elämässään
toteuttanut. Ehkä siitä edes osapuilleen selviää, että pyrkivät ne
vanhatkin vakaumuksessaan tekojansa tukemaan.