Osa pitemmästä.
Muutamat kirjailijat sanovat, että runomittaisen runouden aika on
mennyt; toiset taasen, että näytelmän ja teaatterin aika on ohi
menossa. Nyt olisi elämisen oikeus ainoastaan suoranaisella runoudella
ja musiikilla. Tuollaiset väitteet sisältävät samaa kuin että luonnon
muotoja synnyttävä voima muutamilla tahoilla olisi kokonaan väsynyt ja
tyrehtynyt, että luonnon sääntöperäiset aaltoilut eli rytmit etupäässä
ihmisessä, mutta miksei muuallakin luonnossa, olisivat aivan
taukoamaisillaan -- ihmiskunnan väsymisen oireita. Sillä eihän ole
kysymys jonkun tarpeettomaksi käyneen elimen kuihtumisesta, vaan
häviävästä luonnonvoimasta. Eikö ihminen enää nauttisi rytmillisestä
tanssista enemmän kuin rytmillisestä runoudestakaan? Vanhuuden merkkiä.
Näytelmätaiteesta puhuaksemme, ihmisestä sammuisi ilo ja halu luoda
näyttelemisen muodossa kuvia luonnosta ja elämästä sekä kutoa aatteita
ja käsitteitä näiden kuvien kehiin. Ihmisluonto lakkaisi näitä
viljelyksen kukkia tuottamasta ja toiset väsyisivät niitä ihailemaan.
Yleisön silmä tekisi tässä suhteessa työlakon, ettei yhdessä korvan
kanssa enää vastaanottaisi tuollaisia vaikutuksia. Korva antautuisi
yksinomaan musiikille ja silmä sirkkusnäytännöille; parhaimmassa
tapauksessa varieteelle.
Kun joskus on pitemmän aikaa oikein tyyntä, niin on turha luulla, ettei
sitte enää koskaan tuulisi tai aaltoilisi. Jos ihmiset hetkeksi ovat
pelkkää korvaa, ei se todista sentään, että he olisivat lakanneet sen
jälkeen kerrassaan silmää käyttämästä ja päin vastoin. Mikä nyt on
ylinnä, se voipi likimmässä tulevaisuudessa painua ales ja alin kohta
ylenee. Kaikki on ohi menevää, mutta myöskin aina uusissa muodoissa
palajavaa. Se on luonnon ja elämän väsymätöntä menoa.
Mutta meillä on nyt taantumisen aika: uskonnollisen ja valtiollisen
ahdasmielisyyden, sotilasvallan ja sirkkustaiteen, musiikin ja
kuvaavien taiteitten aika. Ei mitään epävapaissa oloissa ahtaammin
kuurnita kuin julkista sanaa, kirjallisuus ja näyttämö siihen
luettuina. Kirkot ja hallitsijat kilvoittelevat sanaa kuristaessaan. Ja
nuo suuren joukon paimenet rientävät tuomitsemaan jokaisen uuden
kirjallisen ilmiön jumalattomaksi. Lauma pelkää tätä auktoriteettiensa
tuomiota ja kääntää vanhurskaan selkänsä kaikelle taiteen sanalle.
Silloin vielä kuvaavat taiteet, joista vaan pieni sivistynyt yleisö
näihin asti on voinut nauttia, nostavat edistyksen ja henkisen vireyden
viiriä. Samalla aikaa sulaa kahlittu sana tunteen ahjossa rajattomiksi
sävelvirroiksi, jotka musiikissa kuohuvat ihmiskunnan tarkoitusperiä ja
ihanteita kohti. Sitä paremmin ne pääsevät julki mitä vähemmän
niissäkin on vapaata ja elinvoimaista sanaa.
Mutta miten ajat vaihtelevatkin, ei toki henkiseen työhön heränneessä
kansassa sanantaiteenkaan työpajoissa kokonaan tuli sammu. Aina sieltä
sentään säkenet säihkyvät ja vasaran pauketta kuuluu. Ja tähän maahan
kerran istutettu taiteen laji ei voi enää arinoitaan myöten hävitä,
vaikkapa kylmät viimat ja katovuodet sen kohoamista hidastuttavatkin.
Vaikka luonnonsuhteet ovatkin kolkot, niin ainahan toki sydämien
maaperä viljelyksen ja kovan työn kautta vähittäin lämpiää ja taiteen
kautta taiteelle pehmiää. Sitä uskomme suomalaisen näytelmätaiteenkin
pääpesästä, suomalaisesta teaatterista.
Jos nyt se luonnottomuus olisikin totta, että näytelmätaide vanhoissa
sivistysmaissa olisi vanhettunut, niin ei mikään taide voi olla meidän
nuoressa kansassa lakannut. Mehän emme ole vielä eläneet niitä jaksoja
läpi, joiden jälkeen vanhetutaan. Jokaisella pyrintöuralla ja siis
taiteessakin täytyy meillä elämän lakien välttämättömyydellä ilmestyä
nuoruutta, tuoreutta ja avomielisyyttä. Se on nuorukaisluonnetta. Mikä
on tälle vierasta, se ilmaisee poikkeuksellista väsähtymistä tai
sairasta ahdas-uskoisuutta, joka liikkuu kulkutautina ja synnyttää
pikkuvanhoja, kutistaen ihmiset kääpiöiksi. Päinvastoin kuin heidän
pitäisi laajeta ja kasvaa.
Suomalainen teaatteri, semmoisena kuin se nykyisen johtajansa ja
perustajansa hoidossa on työskellyt, on kaiken aikaa jaloimmalla
tavalla pyrkinyt suomalaisessa kansallishengessä kehittämään koko
ihmistä. Sitä varten on se näyttämöltänsä tulkinnut maailman
kirjallisuuden parhaita mestareita sekä entiseltä että nykyajalta.
Sillä tavoin on se edes osapuilleen onnistunut häätämään sitä
ahdassieluisuutta, jota pienet ja ahtaat olot pyrkivät kasvattamaan.
Samalla kuin se on avannut meille ihmiskunnan rikkaan aatemaailman
sisällystä, on se taikasauvallaan puhkaissut meille lähteitä, jotka
kostuttavat kansallista viljelystyötämme. Taidehan auttaa meitä
laajenemaan elinkeinoilijoista ihmisiksi.
Eikä siinä kyllin, vaan suomenkieli, koko kansallisen olemisen
välttämätön ehto, on tarvinnut ja tarvitsee eteenkin päin suomalaisen
teaatterin hoitoa ja viljelystä. Paitsi että teaatteri kehittää
käytännöllistä seurakieltä, on sillä vielä suurempi ja vielä
pysyväisempi merkitys näytelmäkirjallisuuden kehoittavana kasvattajana
ja kotina. Siten auttaa se meitä tuntemaan kansallista sisällystämme --
ja itsetunteminen on samalla itsekasvatusta -- vieläpä ehkä jättämään
ihmiskunnalle ja jälkimaailmallekin pysyväisiä kuvia omasta
olemuksestamme.
Mutta yhä suuremmille joukoille tulee teaatteri vastedes tärkeäksi
kehittäjäksi ja kasvattajaksi samalla kuin se on tarjoava heille
ylevämpää huvia ja virkistystä. Työ on tasattava mitä laajimmalle
alalle ja sivistyksen hedelmät samoin. Sen mukaan kuin ruumiillisen
työn arvo ja työkansan sivistys kohoaa, kaipaavat myöskin suuret joukot
taiteen tarjoamia nautintoja. Liian vähän on heillä aikaa paksujen
kirjojen lukemiseen, mutta joku iltahetki voipi joutaa teaatterille,
jollei pääsymaksu sinne ole heidän varoihinsa nähden liian kallis. Sitä
ovat kyllin suomalaisen teaatterin kansannäytännöt osoittaneet. Mutta
sitä varten olisi tulevaisuudessa pyrittävä siihen, että teaatterit
olisivat sirkkusten suuruisia, että ne alhaisillakin hinnoilla
antaisivat riittävän tulon. Ja niiden yleisö olisi ehkä vähemmän
huikentelevaakin silloin kuin nyt, sillä ruumiillisen työn tekijä
tyytyy pienempäänkin ruokalajien valikoimaan.