Sen jälkeen minä muistan apulaisen niin onnellisena. Minä näin hänet
hänen häittensä jälkeisenä päivänä. Hän istui silloin nuoren Eliinansa
rinnalla. Päivä heloitti hellimmillään. Hän lausui armaansa nimen. Minä
en unhoita miten ihanasti se sointui: lempivän huulilta lemmityn nimi.
He yhdessä olivat kuin ylevät sanat ja ihana, onnistunut sävel:
Siipinen sanat ja Eliina sävel.
Kanttorikin ja Heleena tekivät yhdessä sopusoinnun, jossa sanat olivat
yksinkertaisemmat, mutta sävel syvä ja vakava, vaikka hiukan
surumielinen.
Lastensa onnesta iloitsi ja oli onnellinen myöskin miestänsä kaipaileva
leski. Miehensä jälkeen sai hän kaksi armovuotta. Sillä ajalla toimitti
pastori Siipinen kirkkoherran virkaa ja oli tilaisuudessa jatkamaan
aljettua työtänsä, josta nousi yhä uusia hedelmiä. Kun edistys oli
päässyt vauhtiinsa, vaati yksi askel ottamaan toisen. Mutta ensi askel
on vaikein ja sen ottaminen on apulaisen ansio.
Kun pastori Siipinen armovuosien kuluttua jätti seurakuntamme, itkivät
häntä nuoret ja surivat vanhat. Hän oli tosiaankin päästänyt laumansa,
seurakuntansa, ahtaasta aitauksesta ja avannut sille avaramman ja
rikkaamman laitumen raikasten lähteitten liepeillä. Tunnustettiin, että
hän ei etsinyt omaansa, vaan totuuden valtaa.