Viikon päivät oli jo pitejällä kerrottu, että vanha kirkkoherra oli
hankkeissa tehdä viimeistä lähtöänsä. Kuntalaiset, jotka olivat käyneet
pappilassa, kertoivat, että siellä herrasväki oli näyttänyt niin
alakuloiselta ja surulliselta; eipä edes iloisa Eliinakaan ollut
entisellään. Ylioppilas oli kotoisalla, mutta hänkään ei osoittanut
tavallista reippauttaan. Yöt läpeensä oli viime vuorokausina pappilassa
valvottu.
Oli sitten siihen aikaan kuuma, hauteisesti helteinen elokuun päivä.
Illan tullen alkoivat pilvet yhtyä yhä suurempiin ryhmiin kirkonkylän
taivaalla. Ukkonen uhkasi tulla. Se tulikin ja sen mukana raskas sade,
joka kesti myöhään yöhön. Samalla säihkyi vähän väliä salamat ja
herranvoima jyrisi. Arat piilivät yön sylissä peittojensa alla,
rohkeatkin katselivat ja kuuntelivat ääneti luonnonvoimien
majesteettista menoa. Kaikkialla, paitse ulkona luonnossa, oltiin
hiljaa hiitikaisillaan.
Nousevana aamuna me paimenpojat kaitsimme karjaa pappilan ohi,
laitumelle. Ilma oli raitis, mutta sateen höyry kohosi vielä
hietaiselta kankaalta, jossa kylän karjaan yhtyi pappilan paimenukon
lauma. Aurinko paistoi kirkkaasti, mutta sen säteitä himmensi mainen
sumu. Ei karjan moniäänisten kellojen kaikukaan kajahdellut pappilan
kohdalla yhtä selkeästi kuin kirkkaina pouta-aamuina. Kuitenkin näytti
taivas lupaavaan kaunista päivää.
Mutta kovin näytti vakaiselta pappilan lyhyt, partava paimen.
-- Toiset paimenet tästälähin näillä laitumilla laumoja kaitsee,
ennusti ukko. -- Vanhat väistyvät, uudet astuvat sijaan tapoinensa. Ja
tunnenpa, että paimenen tavat laumahan tarttuu.
Sitten kertoi hän mitä oli tapahtunut pappilassa. Myöhään olivat nuoret
eilen illalla istuneet puutarhassa. Niin paljon oli heillä ollut
kaikenlaista keskustelua, hyvää ja hupaista, ett'eivät huomanneet miten
avaruus pimenemistään pimeni. Vasta sitten kun pitkäinen ilmoihin
isketteli ja taivaan voimat liikutettiin, vasta sitten pakenivat nuoret
puutarhasta niinkuin kärppä pakenee väijyvää koiraa, niinkuin
kananpojat haukkaa, niinkuin lintusetkin piilevät pitkäistä -- niin
hajoelivat mikä minnekin pappilan huoneustoon. Aivan ajattelematta
seurasi Eliina apulaista hänen virkahuoneesensa, yhtä esteettömästi
talutti kanttori Heleenaa ylirakennukseen. Mutta ylioppilas meni
väentupaan, johon kaikki jo olivat töiltään kokoontuneet. Siellä alkoi
hän levollisena pitää puhetta ukkosesta, ukonsyötistä ja jostakin
amerikalaisesta miehestä, joka taisi olla Franklin. Mitä ankarammin
jyrisi ukkonen, sitä innokkaammin Jaakko-herra selitti, että väki
tuskin muistikaan entiseen tapaansa herranvoimaa peljätä.
Mitä lienevät sillä aikaa nuoret parikset keskustelleet, eihän sitä
tiedä. Mutta luento ei vielä ollut lopussa, taivas kaasi edelleen vettä
ja ylimmäisen istuimelta välähteli, jylinää synnyttäen, voiman miekka;
niin tuli sisäpiika kutsumaan Jaakko-herraa kiireisesti ylös
kirkkoherran pateille. Ennemmin oli sinne jo apulainen neiti Eliinan
kanssa kiiruhtanut. Mutta kaikista ensiksi oli sairas tahtonut
puhutella Heleenaa ja kanttoria. Se oli ollut juhlallinen hetki. Hän
oli luopunut kiellostansa, hän oli suostunut nuorten liittoon. Mutta ei
siinä kyllä. Kun toinen sai, niin tahtoi toinenkin. Nuoret ovat niin
pahoja kiihtymään toisistansa, arveli paimenukko. Apulainen ja Eliina
ilmoittivat, että hekin olivat tehneet lähempää tuttavuutta ja että
hekin pyysivät isän suostumusta. Silloin sanotaan vanhan kirkkoherran
kasvojen oikein ilosta kirkastuneen ja hän siunasi vuoteeltaan molemmat
parit. Samallakertaa oli taivaan tulesta koko yö muuttunut niinkuin
päiväksi, jota seurasi väkevän jylinän ääni. Lopuksi oli isä neuvonut
poikaansa ja varoittanut lapsia tukemaan äitiänsä.
Ihmeitä tapahtui myöskin sillä välin apulaisen virkahuoneessa. Kauan
oli siellä seinällä taalalainen kello tanakasti mittaellut aikaa.
Ruotsista oli kirkkoherran isoisä sen aikoinaan tuottanut. Pyhänä
muistona kulki se suvussa perintönä. Kunnioituksella oli kirkkoherra
aina tähystellyt sen viisareita ja luottamuksella noudattanut sen
osoitusta. Mutta senkin ajalle oli tullut loppu. Taivaasta lankesi yön
pimeässä Jumalan tuli; se etsi kellon rattaat ja sulatti ne köntiksi
kuin valajan ahjossa. Kovin vapisivat sillä hetkellä pappilan
perustukset. Kuitenkin säilyi rakennus ja ainoastaan yhdestä kohti
olivat katto ja seinät vahingoittuneet.
Mutta niin merkittiin kuluneen ajan loppu. Ja aamulla oli kellon
isäntäkin käynyt vetonsa loppuun.
Sumu verhoaa nyt aamun silmää, sumu peittää myöskin pappilan. Kuitenkin
nousee usein nuorille päivä silloin kuin vanhoille laskee.
Jotenkin näin kuvaeli laumansa jälkiä asteleva paimenukko tapauksia
pappilasta. Osanotolla kuultiin siihen aikaan surusanoma pitejällä,
mutta kenties suurempaa osanottoa saavutti ilosanoma, joka tiesi kertoa
nuorten lempiliitot.
Sumut hälvenivät. Aamusta valkeni kirkas päivä. Viljavainioilla vilisi
uurasta kansaa, ja vapaana kulki päivänsä väljällä laitumella lauma.
Kaikkia odotti rauhainen ilta.