Nuorten hengessä itävät totuudet parhain. He eivät ole ehtineet pinttyä
kuiviin muotoihin, kasvaa ahtaihin kaavoihin, kuten useinkin vanhempi
väki, vaan heidän henkensä on avoinna kaikelle millä on eloisuutta ja
voimaa. Nuoret ovat aamunlapsia, jotka huokuen raikasta ilmaa
hengittävät vilkkaasti; heidän otsallaan säteilee luontainen kirkkaus
-- siinä syy heidän hengenelämänsä iloisuuteen, jota ei syksyinen
iltaikä käsitä. Sentähden tapasivat etupäässä nuoret nuoren papin
opetuksista hengellensä tyydytystä ja sopusointua. Vanhoistakaan eivät
hänen sanansa palanneet tyhjinä, vaikka heihin heräsi paljon sisällistä
taistelua ja ristiriitaisuutta, kuten ainakin, kun uudet aatteet
pyrkivät mielissä voitolle vanhojen peruskäsitteiden rinnalla. Nuorille
avasi apulainen sylinsä ja he juoksivat häntä vastaan. Vanhoja
nostaaksensa kohotti hänen kätensä usein turhaan: he eivät kyenneet
siihen tarttumaan taikka tarttuivat epäillen. Ne iällisemmät, jotka
apulaista seurasivat, olisivat tarvinneet hänen melkein alituista
taluttamistansa, sillä entisyys tahtoi voittaa heidät. Sentähden
kokoontui sekä viikon varrella että varsinkin lauantaina joukottain
vanhoja vaimoja ja miehiäkin apulaisen luo, mikä milläkin kysymyksillä.
-- Paljon tietysti oli joukossa myöskin tyhjän huokailijoita. --
Kaikkien kysymyksissä oli jotakin yhteistä, mutta jokaisen hengessä oli
myöskin joku erityisongelma, joka kaipasi erikoisselitystä,
erikoisparanteita. Yhtä moninaiset kuin ihmiset olivat ulkomuodoltaan,
olivat heidän henkensäkin elämänilmiöt. Ulkomuodon moninaisuus
huomautti sisällyksen moninaisuutta. Kaikkia piti kuulla, kaikille piti
vastata. Apulainen tunsi joutuvansa pääsemättömiin. Hänen
ihmisvoimansa, vaikka nuoretkin, eivät tahtoneet kestää. Sitä paitse
näytti seurakunnan yleishoito yksityispaimentelun kautta kärsivän
tappioita. Kuitenkin piti toista muistaa eikä toistakaan unhoittaa.
Mutta apulainen tunsi apukeinon. Hän toimitti apua tarvitseville
kotirohtolan: hän levitteli seurakuntaan halpahintaisia raamatuita.
Raamatulta neuvoi hän ensitilassa apua etsimään ja erittäin
noudattamaan suurinta lääkäriä, Kristusta. Missä joutuivat ymmälle,
siinä piti kysyä lähintä ymmärtäväistä, että niin seurakunnan jäsenet
olisivat toistensa rakennukseksi. Viime sijassa oli etsittävä pappia.
Välttääksensä yksipuolista ja ahdasmielistä uskonnollisuutta, joka
kammoi kaikkea edistystä, ohjasi hän raamatun ohessa viljelemään
muutakin kirjallisuutta sekä ottamaan osaa kaikenlaisiin
yhteiskunnallisen ja kansallisen elämän rehellisiin pyrinnöihin. Joka
kerta oli hänen loppuvaroituksensa: "Elkäät toisianne tuomitko, vaan
säilyttäkäät keskinäinen rakkaus, vilpittömyys ja rehellisyys."
Apulaisen mielestä teki jokainen perhe oman seurakuntansa, jossa
henkisesti vanhin oli pappina; jossa jokaisella jäsenellä oli oikeus
palvella Jumalaa sisimmän vakuutuksensa mukaan. Ainoastaan etsittynä ja
missä kotipappeutta tunnettiin puuttuvan, piti virallisen papiston apu
oleman saatavissa. Hän ajatteli, hän vertaili: kieliopillisin kieli ei
ole elävin kieli, puustavillisin tuomari ei ole parhain tuomari, niinpä
ei kirkollisin uskonnollisuuskaan usein ole elävin uskonnollisuus.
Ainoastaan silloin on joku oleminen todellista, kun se on myöskin
elämistä. Näillä perusteilla toimi apulainen. Ja hänen mielestään oli
yksiuskoisuus ja uskonyhteys siinä, että kaikissa asui sama, rakkauden
ja totuuden täydellisyyteen vilpittömästi pyrkivä henki.
Mutta kaikkein kipeimmin koski apulaista se vastarinta, jota hänen
aatteensa ja pyrintönsä alusta alkaen kohtasivat vanhalta
kappalaiselta. Pastori Gammelberg oli yli viidenkymmenen miehiä,
erinomaisen kohtelias ja kokkapuheinen kotonaan. Tuo tummaverinen ukko
oli enemmän mieltynyt maanviljelykseen kuin jumaluusoppiin. Talous- ja
maanviljelystavat osasikin hän paremmin kuin saarnansa, joita hänen
sanotaan tallentaneen jyväaitassaan nelikossa, kuten muutakin viljaa.
Edellisiä tutki hän kaiken viikkoa seuratessaan työväkeänsä, mutta
saarnansa luki hän ainoastaan pyhinä saarnavuorollaan. Silloin häntä
aina vähän väliä yskitti, jota tehdessään hän otti ahkerasti nuuskaa.
Kuitenkin olivat apulaisen opetukset ja toimet kovin silmäänpistäviä,
kovin uudenaikaisia, verraten siihen mihin oli totuttu, ett'ei
kappalainenkaan voinut olla niitä huomaamatta. Eikä ollut suinkaan
hänen huomionsa asiaanmieltymistä. Päinvastoin halusi hän henkisellä
alalla, että ennen kaikkea pysyttiin entisellään. Ja kun hän oli
suorapuheinen, teeskentelemätön mies, tunnusti hän peittelemättä
sopivissa tiloissa syynsäkin: "Oppinut kansa", arveli hän, "ei usko
pappiinsa. Mutta joka luopuu papista, se eksyy Jumalasta, ja niin
hukkuu seurakunta kuin lampaat, joilla ei paimenta ole." Tätä teroitti
hän usein apulaiselle, ja mahdoton oli nuoren papin parhaimmillakaan
todisteilla luovuttaa vanhaa vakuutuksestansa. Täytyykin tunnustaa,
että vanhemmassa polvessa useampi hyväili kappalaisen käsityskantaa
kuin apulaisen. Heidän henkensä oli juurtunut kuluneesen aikaan. Ja
kullakin ajalla on omat lemmittynsä.
Pahimmin loukkautui kappalainen, kun hänen nuori virkaveljensä jonkun
kerran johtui saarnassaan lähimmäisen-rakkaudesta isänmaan-rakkauteen.
Edellinen oli vanhuksen mielestä kylläkin oikeata ja luvallista kaiken
maailman tavaraa, josta voipi hyvinkin kauniisti puhella; mutta
isänmaallisuus, selitti hän, tuntui kovin likeiseltä, luonnolliselta ja
maalliselta.
Apulainen huomautti, ett'ei Jumala vaadikaan ihmisiltä mitään
luonnotonta; että rakkaus vanhempiin, sukulaisiin ja yleensä
lähimmäisiin myöskin oli luonnollista. Ja kuitenkin Jumala niitä vaati.
Helppo oli hänen raamatullakin todistaa väitöksensä oikeaksi. Mutta
niin tulisissaan oli kappalainen, että hän uhkasi asiasta valittaa
hiippakunnan konsistorille, vaikka se jäi kuitenkin tekemättä, kun
kiireet maanviljelystoimet ehtivät hänen ensikiivautensa laimentaa.
Edelleenkin noudatti apulainen kaikissa toimissaan sisintä
vakuutustansa. Valoa tahtoi hän etupäässä levittää, valossa uskoi hän
Jumalan vainioiden parhain kukoistavan ja hedelmöivän.
Ei kulunut kauan ennenkuin hänen vaikutuksestaan myötiin pitejän
lainajyvästöstä viljaa kansakoulun peruskassaa varten.
Mutta työn ja taistelun mies kaipaa myöskin kodin lepoa ja suloutta.
Sellaista kaipiota tunsi pastori Siipinenkin yhä enemmin rinnassaan.
Jumal'ilmoissakin liikkuva tuntee usein hetkiä, jolloin ihmissydän
ikävöipi ihmissydäntä. Ikuistakin kotia tavoitteleva kaipaa kumppalia
matkalleen. Apulainen oli pappi, mutta hän oli ennen kaikkea ihminen.