Tietysti ei pysynyt kirkkoherran rouvalta salassa nuorten lemmelliset
keskuudet. Mutta hän oli käytännöllisen elämän ihminen. Hän ei
käsittänyt kanttorin asemassa mitään ala-arvoista, koska hänellä oli
virka, joka voipi tyydyttävästi elättää perheen. Niinikään oli
kanttori, varsinkin viime aikoina, ilmestynyt sekä virassaan että
seuraelämässä kykenevänä ja kunnon miehenä. Olipa hän sitä paitse
komea, isokasvuinen mies, oli käynyt koulut ja kymnaasit, vaikka
varattomuus oli keskeyttänyt opinnot ja laululahja johtanut hänet
nykyiseen virkaansa. Rouva oli siis myötätuntoinen nuorten
luonnolliselle taipumukselle. Sitten kun asia oli tullut sairaan
kirkkoherran tiettäviin, koki hän puoltaa tytärtä itsepintaisen isän
edessä, vaikka näyttikin turhalta koettaa taivuttaa häntä
suostumukseen. Samalla aikaa koetti hän tyttärellensä selittää isän
kieltämisoikeutta ja neuvoa häntä kärsivällisesti toivomaan otollista
hetkeä.
Heleenan viimeaikuinen alakuloisuus ja sairasmielisyys alkoi kuitenkin
entistä enemmin äitiä murheuttaa. Varsinkin edellä kerrotun illan
harhailun jälkeen kohteli äiti tytärtänsä säälitellen ja tavallista
hellemmin. Eliinakin teki parastansa hankkiessa perheesen sopusointua
ja jos mahdollista iloisuuttakin, vaikka näytti ikäänkuin häneenkin
olisi tarttunut jotakin sisaren alakuloisuudesta. Taikka tuprutti sitä
savua hänen oman sydämensä lieska. Ainoastaan nuori ylioppilas jäi
noista kotimurheista osattomaksi. Näinä aikoina kuljeksi hän viikon
varret pitejällä tutkiellen paikkakunnan tapoja ja kielimurretta. Sen
ohessa hän kylvi kansaan niinä aikoina ilmestyneitä pikku-kirjasia ja
piti pyhäiltoina kyläkunnissa luentoja.
Kirkkoherra oli vakavasti käskenyt tytärtensä varomaan kanttorin
seurustelua. Mutta äidistä tuntui kuin olisi joku korkeampi ääni
neuvonut toisin: äiti halusi sitoa särjettyä sydäntä ja osoittaa
kiitollisuutta sille, joka oli tyttären pelastamalla estänyt perheestä
kamalan onnettomuuden, josta sairaalla isällä ei ollut mitään vihiä.
Päivää jälkeen kerrotun harharetken kutsuttiin kanttori pappilaan. Hän
sai vapaasti seurustella neiti Heleenan kanssa. Heillä näytti olevan
niin paljon ja tärkeätä haastelua. Kauan kävelivät he puutarhassa;
väliin istahtivat milloin milläkin pientareella. Heleena kertoi
illallisesta kohtauksesta apulaisen luona. Sitten jatkoi hän:
-- Aioin etsiä vanhalta kappalaiselta, mitä sitten löysin nuorelta
apulaiseltamme -- papillista lohdutusta. Sentähden tavoitin mennä
ruuhella kappalaisen puoleiselle rannalle.
-- Eikö kenen tahansa hurskaan miehen lohdutus olisi ollut yhtä
luotettava kuin papin? kysyi kanttori.
-- Sitä en epäile; mutta se ei johtunut mieleeni. Johtaahan niin usein
tottumus tekojamme, myönsi neiti.
-- En häpeä tunnustaa, että olen kerran nauttinut lohdutusta ja
ohjausta samalta räätäliltä, joka nyt pitää kylässämme pyhäkoulua.
Tiedäthän, Leenani, että minäkin olin silloin vaarallisella
harharetkellä, lausui nuori mies likistäen lujemmin kainalossaan
lemmittynsä kättä.
-- Onhan se unhoitettua; miksi siitä muistuttaisit? huomautti Heleena.
-- Niin -- se sikseen. Myönnän myöskin, että on helpompi löytää
oppineita kuin hurskaita miehiä. Mutta pääasiana pidän, että sinä olet
pelastettu, olet lohdutettu ja että voimme vieläkin toivoa.
-- Pelastumiseni on kokonaan sinun ansiosi. Voi, kuinka olen sinulle
kiitollinen! Ja joll'en olisi sinua ennen rakastanut, pitäisi minun
ainakin nyt rakastaa. Luulenpa, että Jumala sinut lähetti avukseni.
-- Samaa ajattelen minäkin pelastajastani, joka minut nosti elämän
hukuttavasta pyörteestä -- minä hänet ainoastaan tyynestä joesta. Minä
muistan vieläkin erästä untani. Olin yksin olevinani kirkossa, jossa
kauhistava hirviö alkoi minua vainota. Pako tuntui mahdottomalta. Minä
hikoilin tuskasta, minä rukoilin. Mutta silloin ilmestyit sinä
temppeliin, niin ihanana, niin ylevänä kuin itse puhtaus ja samassa
kajahti korvissani: Jumalan rauha! Hirviö oli kadonnut ja minä heräsin.
-- Temppeli oli varmaan oma sydämeni, hirviö pahat taipumukseni, jotka
sinun rakkautesi kukisti. -- Eikö selitys tyydytä?
-- Oi, Ville! puhutteli neiti kanttoria. -- Minusta tuntuu kuin
haastaisit syntiä. Sillä ainoastaan Jumalan rakkaus voipi pahat
taipumukset kukistaa.
-- Niinpä niinkin, myönsi kanttori, mutta luulenpa että Hänen
rakkautensa usein säteilee ihmisten kautta.
-- Sen voin minäkin tunnustaa, yhtyi Heleena. -- Kuitenkin sanoit
äsken, että raatari sinua lohdutti ja ohjasi.
-- Niinkuin apulainen sinua, sitten kun jo olit nostettu joesta,
estetty hukkumasta, selitti kanttori.
-- Me siis olemme velkaa toisillemme, huomautti neiti.
-- Niin, rakkautta, tunnusti ylkä.
-- Me tarvitsemme toisiamme.
-- Niin, rakastaa.
-- Se tuntuu niin keveältä.
-- Se sitoo meidät toisiimme.
-- Mutta meitä eroittaa vielä epätieto, epävarmuus, valitti Heleena.
-- Joka on alkanut, voipi myöskin päättää. Me voimme elää toivossa,
vakuutti kanttori.
-- Todellakin, rakkaus, joka on voinut pelastaa minut kuolemasta --
-- Ja minut kadotuksesta, keskeytti kanttori.
-- Voipi kärsiä, toivoa, kestää ja viimein voittaakin vastukset. Eikö
niin, Villeni?
-- Sinä näytät nyt niin ihanalta, Leenani.
-- Ja sinä kohoat silmissäni niin ylevänä.
Samalla kertaa astui apulainen käsikkäin Eliinan kanssa puutarhaan.
-- Mitä sanomme noista kahdesta? huomautti Heleena.
-- Jos he sydämillään säestävät toisiaan yhtä hyvin kuin sanoillaan,
valmistavat he vielä kauniin sopusoinnun, arveli kanttori.
Jotenkin tähän tapaan olivat nuoret kuherrelleet puutarhassa kahden.
Lemmen lekottaessa hälveni heidän sydämistään eilispäivän epätoivoiset
usvat. Niille hyvilleen jääkööt nyt nuoret vastaiseksi. Sillä välin kun
kotoiset asiat kypsyvät, sopii oppia tuntemaan mitä oireita ja oraita
apulaisen seurakunnallisesta työstä alkoi kohota.