Mutta ei tapahtunut liikkeitä ja muutoksia ainoastaan pitejällä --
tapahtui niitä pappilassakin. Kummia huhuja liikkui kirkonkylässä neiti
Heleenasta. Hänen sanottiin eräänä sunnuntai-iltana lähteneen
kodistaan. Hänen luultiin menneen hartauskokoukseen. Kuitenkaan ei
siellä häntä nähty, vaan myllyn lähellä oli hän kauan istunut korkealla
äyräällä ja käsi poskella kuunnellut kosken kohinaa. Siellä oli hän
sitten kulkenut pitkin joen rannetta, tullut Kruunuhaan kohdalle, jossa
asusti pappilan ruuhi. Siihen sanotaan hänen astuneen ja siitä -- joko
tahallaan tahi vahingossa -- hypänneen veteen. Onneksi -- mistähän lie
siihen saapunut -- liikkui samana iltana kanttorikin rannalla ja ehti
pelastamaan onnettoman. Yhdessä olivat sitten menneet pappilaan. Mutta
kummallisinta tiesi huhu: että tuo neiti vielä samana iltana oli mennyt
apulaisen asuntoon ja istunut siellä pitkän aikaa.
Toiset tiesivät, että neiti Heleena oli joutunut uskonnollisiin
epäilyksiin ja sentähden noin etsi itselleen häviötä ja katoamista.
Toiset taasen vakuuttivat, että hän oli hurjasti rakastunut nuoreen
apulaiseen, jonka rakkautta epäili voittavansa, ja sentähden käveli
tyttö rukka houreissaan, välittämättä elääkö tai kuolla.
Tosiaankin, samana iltana neiti Heleena, kun oli pukeunut kuiviin
vaatteihin, meni vielä pastori Siipisen asumukseen. Kello oli jo yli
kymmenen. Apulainen istui huoneessaan aivan yksin. Kovin joutui hän
hämilleen, kun Heleena kalpeana ja alakuloisena astui aivan
aavistamatta sisään.
-- Elkää hämmästykö, pastori! pyysi tulija. -- En voinut olla etsimättä
tänä iltana teitä. Sydämeni on niin kipeä ja teillä olen usein
huomannut lääkkeitä.
-- Niin, sydämen lääkkeitä. -- Istukaa, neitiseni! Näytätte niin
kalpealta, puhutteli apulainen. -- Todellakin pitäisi papilla oleman
tuollaisia nytteitä, varaseipäitä horjuville sydämille. Mutta voinko
teitäkin tukea, tarvitsetteko tekin sellaista? Olettehan kokeneempi
kuin minä.
-- Oi, kuunnelkaa, pastori, ennenkuin puhutte! Mutta minun on mahdoton
teille sitä sanoa. -- Te nuhtelette minua. -- Oi, elkää vihastuko
minuun! Olenhan ainoastaan nainen, joka tarvitsee tukea; luvatkaa
minulle sitä!
-- Mi -- minä lu -- lupaan, änkytti apulainen. Mutta hänkin oli nyt
joutunut hämille.
-- Oi! Te pelkäätte minua. Te ajatte minut pois, Minä olen onneton!
jatkoi Heleena.
-- Ei, ei! Istukaa ja puhukaa vaan rauhallisesti! Minä kuuntelen,
vakuutti apulainen, koettaen näyttää tyyneltä.
-- No niin. Minä sitten tunnustan asiani. Minä -- --. Voi, kuinka tämä
on vaikeata! Olettehan nuori mies. -- Mutta minun täytyy. -- Niin, minä
olen tehnyt suuren rikoksen, minä olen -- rakastunut!
Nyt oli Heleena astunut vaikeimman askeleen ja iskenyt apulaiseen kuin
ukon nuolen.
-- Rikoksen -- rakastunut! puhkui apulainen ja alkoi tulisesti teiskata
edestakaisin asunnossaan.
-- Olenko tätä alkanut? Olenko tähän syypää? jatkoi hän itsekseen
hykertäen käsiään.
-- Näenhän, että tuskastutte minuun. Ette tahdo minua lohduttaa,
tiukkasi Heleena.
-- Oi, tahdon, tahdon! Mutta enhän voi. Enhän voi teitä -- -- niin,
mitä minä sanoisin?
Heleena tyrmistyi. Hän kohtasi mitä ei ollut odottanut. Hän odotti
lohdutusta, rauhoitusta, mutta kohtasi neuvotonta levottomuutta.
Apulainenkin luuli kohdanneensa odottamatonta.
-- Te ette sano mitään, jupisi neiti. -- Te vaikenette ja minä häviän
yöhön. Te olette sanonut, että luontokin saarnaa ihmisille, mutta
minulle on se yhtä tyly kuin tekin: -- se saarnaa lakia. Myllykoski
tuolla pauhaa kuin sydämeni; tyynempi virta sen yllä oli minut
hukuttaa; vainion tuulet puhaltavat minulle kaikkialla vinhasti
vastaan; tuimina tuikkivat ylläni taivaan tähdet, ja kuu, tuo ennen
niin lempeä kuu, haamoittaa kuin isäni haudankalpeat kasvot, jotka
kuolinvuoteellaan tuomitsevat rakkauteni kuolemaan. Kaikki saarnaavat
lakia eikä teilläkään ole evankeliumia.
-- Särkyneeseen sydämeen syntyy maasta sekä taivaasta ainoastaan
rikkonaisia kuvia -- siinä onnettomuutenne, virkkoi apulainen
levollisemmin.
-- Mitä auttaa sen tietäminen minua? tokaisi neiti.
-- Mikä on ihmisiin loukkautuen särkynyt, se voipi Jumalaan turvautuen
parantua ja vahvistua, lisäsi apulainen.
-- Mutta jos loukkauskivi on kiintynyt kirveltämään vammaa? pitkitti
neiti.
-- Iankaikkisen rakkaus puhdistaa ja parantaa kaikki vammat sitä
terveemmiksi, mitä syvemmin niiden kivut tunnemme, jatkoi apulainen.
-- Ja isäni vihan -- pyyhkiikö Jumala senkin pois?
-- Isänne vihan! Mistä olisi hän vihastunut teihin? -- sairas, kuoleva
vanhus.
-- Voi! Ette vieläkään minua käsitä. Olenhan rakastunut, kuten jo
sanoin ja -- luvattomasti --
-- Luvattomasti! huudahti apulainen melkein kauhistuneena.
-- Niin, jatkoi Heleena vuodattaen kyyneliä, -- ja olen sen tunnustanut
isälleni.
-- Sairaalle, kuolevalle isällenne! Minä en ymmärrä teitä, kummasteli
pappi.
-- Isäni joutui raivoon. Hän, joka ei kuukausiin ole jaksanut kohota
vuoteeltaan, nousi kun tenhottu seisalleen, huutaen: "ei koskaan, ei
koskaan saa kanttori tytärtäni!" Sitten vaipui hän hervakkana, melkein
tainnoksissa tilalleen.
Kanttorin mainitseminen päästi apulaisen pälkähästä. Hän käsitti nyt
koko pulman. Hän asettui tyyntyneenä pöytänsä ääreen ja jatkoi:
-- Isänne ei siis suostu antamaan teitä kanttorille?
-- Ei. Ja kuitenkin minä rakastan häntä, olen jo kauan rakastanut. Ja
rakkauteni on nyt rikos -- sitä en ennen käsittänyt.
-- Epäilemättä nytkin käsitätte isäänne väärin. Rakkautta ei hän voi
kieltää enemmin kuin kukan puhjentaa tahi luonnon heräämistä keväällä.
Varmaankin tarkoittaa hänen kieltonsa jotakin muuta.
-- Tiedän kyllä isäni syyt, selitti Heleena. -- Sellainen "muuta" on
juuri säätyeroitus, jota isäni kannattaa, mutta jota minä en voi
käsittää tarpeelliseksi. Kun olen käynyt hartauskokouksissa ja
lähestynyt siellä yhdessä Jumalaa, ei ole koskaan johtunut mieleeni,
että olisin parempi kuin muut ihmiset. Mutta mihin minulla ei ole
oikeutta Jumalan edessä, sitä vaatisin väärin ihmistenkin kesken, sillä
olenhan joka hetki, yhtä hyvin kuin rukoushetkinä, Jumalan nähtävissä.
-- Te puhelette ihmeesti oikein, vakuutti apulainen. -- Jumalakin
rakastaa veljeyttä. Sentähden tahtoo hän kaikkia ihmisiä kaltaisikseen,
yhtä täydellisiksi kuin täydellisten esikoinen. Kaikki olemme yhtä
ylhäistä sukua, sentähden pitää kaikkien kohota Jumalan pojiksi ja
tyttäriksi. Jumala tahtoo valaa olentonsa täydellisyyden ihmisiin, että
ihmiset Hänen kanssansa voisivat nauttia samaa onnea, kunniaa ja
valtaa. Mutta temppeliin, josta tahdotaan tuolla saavuttaa huippu,
pitää täällä laskettaman perustus. Ja veljeys tuolla ylhäällä
saavutetaan nöyryyden ja veljellisen rakkauden kautta täällä alhaalla,
jossa kaikki olemme keskenkasvuisia, vaikka kaikkien velvollisuus on
pyrkiä täyttämään mittaa.
-- Te voitte olla oikeassa ja varmaan olettekin. Mutta isäni mielestä
pitäisi minun ylkäni oleman vähintään hänen virkaisensa mies. Muuten
hän ei suostu.
-- Varmaankin tekee hän vakuutuksensa mukaan, arveli apulainen, ja
sentähden emme voi häntä tuomita. Hän on entisyyden mies. Mutta
myöhäistä on haudan reunalla repiä hänen käsitteidensä perustuksia.
Hänen entisyydestään rakentuu hänen tulevaisuutensa. Ainoastaan
kärsivällisyys elättää teissä toivon, joka johtaa asianne kunnialliseen
päätökseen. Onhan usein nähty suven ja talven taistelua; onhan monesti
näyttänyt kevään tulo epäiltävältä. Mutta kenen puolella on elämä, se
voittaa.
-- Arvasinhan, että voitte minua lohduttaa! iloitsi Heleena. -- Mutta
lupaatteko puhua puolestani isällenikin?
-- Sen lupaan, vakuutti apulainen.
-- Voi, kuinka teille olen kiitollinen!
Heleena aikoi jo nousta ja lähteä, mutta hänen mieleensä johtui vielä
jotakin.
-- Sanokaa minulle vieläkin, onko rakkauteni teidän mielestänne
oikeutettua vai eikö? kysyi hän.
-- Se on luonnollista -- se on oikeutettua, vakuutti apulainen. --
Kukinta keväällä ja rakkaus nuoruudessa, lakastuminen syksyllä ja
kuolema vanhuudessa, ovathan ne luonnollisia.
Kuu oli ehtinyt juuri ikkunan kohdalle ja valaisi haaveksivan immen
kasvot. Sen huomattuaan Heleena ensin vavahti. -- Hän muisti isäänsä.
-- Mutta samalla välähti toivon tuli hänen silmissään -- näyttihän kuu
nyt niin lempeältä. Heltyneenä, äänetönnä likisti hän apulaisen kättä,
ja sitten he erosivat.