Seuraavan sunnuntain iltapuoleksi oli kuulutuksella koottu suuri joukko
pitejän nuorisoa pappilaan. Pyhäpuhtaissaan siellä liehui vilkkaita
poikia ja ujoja tyttöjä sekaisin. Kaikki seisoivat nyt melkein ääneti,
kainostellen, mikä apulaisen työsalissa, mikä eteisessä, osa odotteli
ulkona.
Sisällä koeteltiin ääniä; kuka hyväksyttiin, kuka hyljättiin.
Onnelliset ne, joille kunnian kukko lauloi koetushetkellä. Vieläkin
vilkkuu muistissani heidän iloiset silmänsä. Minä olin silloin
paimenpojan kokoinen, kun sykkivin sydämin odottelin tuota
onnenkoittoa. Tuli sitten minunkin vuoroni. Siinä ensin kirisin ja
pirisin, mutta kun se ei näyttänyt kanttoria tyydyttävän, niin lopulta
kaikesta voimastani huutaa huikautin, että salin katto kimahti. Siitä
purskahtivat toiset tarjokkaat nauramaan, mutta minä kuumenin korviani
myöten. Seurauksena tuosta kuumasta koettelemuksesta oli, ett'ei minua
kelpoitettu. Kanttori sanoi, ett'ei minulla ollut korvaa, vaikka niitä
oli kaksikin. Pikemmin olisin sillä hetkellä uskonut, ett'ei minulla
ollut silmiä, sillä niin pimeni keväinen maailma edessäni.
Kun sitten tuo pimeyden hetki pakeni, näin neiti Heleenan
lohdutusenkelinä edessäni. Hän vakuutti, että minulle kyllä aikaa
voittaen kehittyy korvaa, sen mukaan kuin miehistyn ja käyn muita
kuuntelemassa.
Joll'en olisi kuullut mitä sanottiin, niin olisin todellakin uskonut,
ett'ei minulla muka ollut korvaa. Tuollaiset selitykset minua tietysti
kovin loukkasivat, jonka tähden vetäysin tyytymättömänä toisten taakse.
Sitten astui esille Käkelän Mäkelän Anni, kaino, mustakulmainen ja
punaposkinen tyttö. Juuri hänen tähtensä minä jo silloin kaikista enin
taitamattomuuttani häpesin. Hän onkin nyt vaimoni enkä minä häntä sen
vuoksi tarvitse kiittää, mutta toista oli kuulla hänen lauluansa kuin
minun. Kun hän laulaa keahutti, niin hiipaisi silloin minunkin
sydäntäni -- vaikka se olikin vaan koetuslaulua -- ja molemmat pappilan
neidet häntä silittivät ja taputtelivat.
Sittenkun oli kaikkia koeteltu, piti apulainen puheen laulun
tarpeellisuudesta ja hyödystä. Hän toivotti laulajille ahkeruutta ja
sen palkaksi iloa. Hän ilmoitti pääkaupungista hankittavan uusia
kauniita lauluja. Ja jokaisen mieli täyttyi toivolla ja innolla --
jokaisen, joka kelpasi laulamaan. Meitä korvattomia laulajia lohdutti
hän sillä vakuutuksella, että Jumala oli meille varmaan antanut taikka
antava jotakin muuta laululahjan asemesta, koska "lahjat ovat
moninaiset". Sellainen selitys meitä alkoikin tyydyttää, varsinkin kun
huomasimme, ett'ei apulainenkaan ollut laulumies ja oli kuitenkin kelpo
mies.
Lopuksi lauloivat kanttorin kanssa pappilan neidet vielä kauniin virren
-- minustakin se kuului kauniilta -- sitten jätettiin siksi kertaa
hyvästi. Joka sunnuntai-iltapuoli jatkettiin sittemmin pappilassa
lauluharjoituksia.
Veljensä, ylioppilaan, kautta hankkivat pappilan neidet pääkaupungista
lauluihin sanoja sekä nuotteja. Niiden joukosta muistan minä
erittäinkin Maammelaulun sekä Savolaisen laulun. Olihan juuri samana
vuonna ilmestynyt A. Oksasen Säkenet, joissa kansa tunsi oman henkensä
liedestä lähteneitä kypeniä, jotka hehkuvina palasivat saman hengen
sytykkeiksi ja herätteiksi. Minä muistan, miten sydämellisellä
hartaudella nämä kansallisen hengen huomenlaulut silloin omistettiin.
Häähuoneesensa heräävä morsian oli Suomi silloin.
Sittemmin kaikui kirkonmenoissa ylevästi sekaääninen laulu. Kujilta ja
vainioilta hävisi vähittäin siveiden laulujen tieltä rekivirsien
renkutus. Ja kyläkunnissa yhtyivät usein nuoret keskenään
lauluharjoituksiin, joita vanhempi väki mielihyvillään kuunteli. Vielä
samana sunnuntai-iltana, laulukoetuksien jälkeen, meni apulainen
neitien ja kanttorin keralla tutustumaan kyläkunnan hartauskokoukseen.
Kokous oli tällä kertaa pitejän raatarin luona ja väkeä oli siellä
tuvan täydeltä. Pöydän päässä, kynttiläparin himmeässä valossa istui
keski-ikäinen mies Raamatun ja J. Wegeliuksen postillan ääressä ja piti
puhetta. Arvokkaan näköinen oli tämä kunnioitettu pitejän mestari.
Hiljainen, vakava hartaus vallitsi huoneessa. Aluksi joutui kokousväki
hämilleen vierasten tulosta. Olihan apulaisen tulo aivan odottamatonta,
kun ei kirkkoherrakaan koskaan tällaisista kokouksista välittänyt.
Kohteliaasti tarjosi kuitenkin isäntä tulijoille pöydän takana
istuinta.
Paljon keskusteltiin sitten illan kuluessa uskonnollisista asioista.
Lopuksi esitteli apulainen pyhäkoulu-hankkeensa. Hän kysyi tahtoiko
raatari kristillisestä rakkaudesta ruveta kyläkunnassaan sellaisen
koulun opettajaksi. Lapsien kanssa luettaisiin ja tutkisteltaisiin
siellä pyhäpäivän teksti ja lopuksi toimitettaisiin lapsille muutakin
miellyttävää ja hyödyllistä lukemista. Nöyrästi ja vajavuuttansa
valittaen suostui raatari ehdotukseen, varsinkin kun apulainen lupasi
auttaa asian alkuun ja käydä usein koulua katsomassa.
Hartauskokouksen alussa ja lopussa laulettiin joku virren värssy sekä
pidettiin polvirukoukset.
Kokouksen jäsenet iloitsivat apulaisen läsnäolosta ja apulainenkin
lähti kokouksesta tyytyväisenä: hän oli siellä nähnyt koolla joukon
vilpittömiä ihmisiä, jotka näyttivät ainakin suvaitsevan hänenkin
harrastuksiansa.
Niin perusteli apulainen kautta pitejän pyhäkouluja, joihin hankittiin
opettajat kyläkuntien etevimmistä lukumiehistä. Sellaisissa kouluissa
istuttiin tavallisesti joko pöydän ympärillä taikka seiniä vasten
lavitsoilla. Ihanana säilyy muistossani erään sunnuntain iltapuoli,
jolloin nuori apulainen astui ensikerran kouluumme. Hän näytti niin
lempeältä ja rakastavalta. Hän selitti meille luetun sisällystä ja
kyseli meiltä. Lopuksi piti hän rukouksen ja silloin kuulin ensikerran
puhuteltavan Jumalaa isänmaan ja kansan puolesta. Tätä muistellessani
heltyy mieleni useasti vieläkin.
Sen jälkeen noudatti pyhäkoulun opettajammekin rukouksissaan nuoren
pappimme esimerkkiä.
Apulaisen ehdotuksesta kokosimme sitten vapaaehtoisilla lahjoilla
keskuudessamme rahoja, joilla meille tilattiin senaikuiset
lastenlehdet, Lasten Suometar ja Varpunen. Niitä luettiin pyhäkoulussa
lopputyöksi ja niiden kautta edistyi enin yleinen lukuhalu.
Näihin aikoihin alkoi usea pitejäläisemme tilata kotiinsakin
sanomalehtiä.
Lauluharjoitukset pappilassa edistyivät niin, että Juhannuksena oli
koko lauluseura ensikerran tilaisuudessa laulamaan kirkossa seurakunnan
kuullen.
Samana päivänä päästettiin nuorisoa ensikertaansa Herranehtoolliselle.
Juhlan aamuna kokoontuivat nuoret pyhäpuhtaissaan pappilaan. Siellä
järjesteli heidät kanttori ja nuori herra -- ylioppilas oli nyt kotona
-- pitkäksi riviksi. Laulajat johtajineen asettuivat etupäähän sekä
apulainen niitten edelle. Tyyni juhlainen vakaisuus vallitsi tämän
kukilla koristetun nuorukaissarjan kukkivilla kasvoilla. Kevättä
hengitti koko luonto, kevät hehkui ja säteili myöskin nuorten silmistä.
Sireenien tuoksua lennätti puutarhasta tuuli; siihen yhtyivät laulajain
juhlivat säveleet, samalla kun alkoi reipas astunta kirkkoa kohti. Outo
tunne valtasi silloin kirkkoväen, joka yhtyi tuohon keväiseen seuraan.
Kun laulajain sävelet vaikenivat, jatkoi niitä tornista kajahtelevat
kellot. Niin saapui väkijono temppeliin.
Lehterille, vastapäätä alttaria, asettui laulukunta johtajineen.
Tuskinpa milloinkaan ennen seurakuntamme kirkko oli ollut niin
kauniiksi kukilla ja lehväksillä koristeltu kuin sinä Juhannuksena.
Koko Herran huoneessa lemahteli tuoreet tuoksuiset kasvit ja erittäin
runsaasti seppelöity oli alttari kehineen.
Rippilapset tiesivät apulaisen erittäin hyväilevän kaunista luontoa.
Olihan seurakunta hänen esityksestään tehnyt säännöksi, että jokaisen
nuorukaisen ripille päästyään on istutettava kirkkopihalle joku
lehti- tahi havupuu. Sitten sai hän kuntalaiset päättämään, ett'ei enää
hautausmaalle pystytetä lyhytikäisiä puuristejä, vaan, joll'ei kannata
kustantaa kivi- tahi metallipatsasta, istutetaan kaivatun hautakummulle
joku kasvava puu. Tämän kautta aljettiin pitejällä yleisemmin hyväillä
asuntojenkin ympärillä puistoja ja istutuksia.
Mutta kovin ihastunut ja innostunut oli seurakunta Juhannuksena
palatessaan kirkosta. Ei ainoastaan sanan, vaan sävelenkin voima
nostatti siellä nyt enemmin henkeä, kohotti mieltä pyhempiin
ilmanaloihin. Entistä hartaammin harjoitettiin sittemmin laulua ja yhä
suurempaa luottamusta voittivat apulaisen toimet ja harrastukset
pitejäläisiltä. Kuitenkin kuului siellä täällä vanhempien kuntalaisten
kesken nurinatakin apulaisen toimia ja harrastuksia vastaan. Puhumatta
pitejän virkaväestä, joka ei voinut suvaita apulaista, kun hänen
vaikutuksestaan oli pappilassa aljettu haastaa samaa kieltä kuin
kansakin ja palvelusväki, eivät jaksaneet useat hartaat pietistitkään
kaikissa apulaisen käytöstä hyväksyä. Näyttihän kuin olisi ruvennut
maailmassa kristityllekin paistamaan päivä entistä iloisemmin. Ja
kuitenkin elettiin murheen laaksossa! Tuota oli vanhemman väen vaikea
käsittää. Tosin kävi apulainen myöskin tarvittaessa lohduttamassa
sairaita ja murheellisia ja sanottiin, ett'ei kukaan sitä olisi
toimittanut paremmin kuin hän. Mutta kuinka taisi hän kuitenkin
toisinaan istua hääsalissa, kuulla viulun soivan ja nähdä nuorison
tanssivan: taisi iloita iloisten kanssa -- sellainen kristillisyys ei
tuntunut mahtuvan vanhan väen uskonkaavoihin. Niin kyllä nuristiin,
mutta ei kukaan apulaista suusta suuhun parjannut. Tarvitaanhan paljon
-- ainakin tarvittiin niinä aikoina -- ennenkuin kansa pappiansa
parjaa. Ja varsinkin on Etelä-Hämeen kansa tavallista taipuisampi
ajanmukaisiin yrityksiin. Sitä paitse olihan apulainen elämässään
moitteettomasti nuhteeton, vaikk'ei hän tosin pyytänyt näkyä
pyhimyksenä ihmisten silmissä. Kaikki uutispuuhansa esitti hän
kuntalaisilleen suopealla ihmisrakkaudella ja maltilla, jota kansan,
jolla tavallisesti on sydän etupäässä, oli mahdoton vastustaa.
Rakkaudensanan voimalla vaikutti hän senkin, että kussakin kylässä
kinkeri-lukujen lopulla, entisen aprakan ajon sijaan, toimitettiin
vapaehtoinen rahankeräys pitejän lainakirjaston hyväksi. Niin perusti
hän täällä ensimäisen lainakirjaston -- nyt on meillä sellaisia
useammassa kyläkunnassa, sillä kirjallisuus on tullut ihmisten
elintarpeeksi.
Pappilasta lähtivät ensimäiset luennotkin, joita näillä tienoin
pidettiin. Kansalliset liikkeet pääkaupungissa, nuo henkisen
kevättuulen eloisat puhallukset, olivat omituisesti tenhonneet pappilan
Jaakko-herran, tuon ennen tunnetun nuoren ylioppilaan. Palattuansa
kotiinsa kesäluvalle, tapasi hän apulaisen toimimassa samaan suuntaan
kuin hän oli ainoastaan uneksinut. Hänen luottamuksensa löysi tukea,
hänen innostuksensa vahvistui. Hän käveli eräänä lämpimänä päivänä
sisartensa seurassa puutarhan polkuja, poimien sieltä täältä kevään
esikoiskukkia. Palavana virtana uhkui elämä hänen suonissaan. Mitä
tuntee lempivä nuorukainen keväällä, sitä tunsi nyt hänkin, mutta hänen
lemmittynsä oli Suomen kansa.
-- Nyt tunnen minä täydellisesti kevään, puhkesi hän sanoiksi. -- Olen
nuori ylioppilas. Lyyrani on kunniani. Olen ihmeesti vapaa. Tuntuu niin
hyvältä, kun ajattelen eroitusta koulupojan ja ylioppilaan välillä!
Silloin elämä suljettu hautakammio, sanat kuolleita muumioita,
kirjaimet ikäviä hieroglyfejä -- nyt avoinna edessäni maailma, sanat
puhaltelevat henkeä, kirjaimet tulkitsevat totuuksia. Nyt elän ja
nautitsen elämästä. Mutta nyt onkin minulla kansa, jota silloin en
käsittänyt omakseni; elävä isänmaa, joka silloin oli ainoastaan kuollut
leipäpala. Nyt, latina ja matematiikka, te riitaiset suurivallat, nyt
ette hallitse minua, vaan minä teitä. Tunnen itseni niin keveäksi.
Ottaako jalkanikaan maahan? Ennen nuokkui päänikin sinne. Ja tämä
kaikki tapahtuu keväällä. On niin lämmin. Yötkin valkenevat.
Uneliaisuutta, väsymystä -- niitä tuskin on maailmassa. Maa ja puut
kaikki heräävät, valvovat, nousevat taivasta kohti, puhkeavat lehtiin
ja sitten kukkiin. Hedelmää ei kukaan odota keväältä. Ruusuilla tanssia
kevään soittaessa -- se sopii nuorelle ylioppilaalle, ainakin minulle.
Osasinpa syntyä hyvään aikaan: minulla kevät, luonnossa kevät,
kansallani kevät. Jumala syleilee maailmaa! Ja minäkin syleilen -- niin
minä tahtoisin syleillä koko Suomen kansaa!
-- Oikein, veljeni! huudahti Eliina. -- Sinä laulat oikeata
ylioppilaslaulua, vaikka ilman säkeitä, ilman mittaa.
-- Elämä tuntuu minusta niin väljältä, ett'en voi laulaa
noita mitattuja virsiä -- paitse silloin kun yhdyn teidän
lauluharjoituksiinne, lausui ylioppilas.
-- Tämän elämän virret ovat kaikki mitattuja, huomautti Heleena.
-- Niinpä niinkin, mutta en tahdo sitoutua kaikkiin tämän elämän
mittoihin. Henkeni on mittaamaton ja sen sävelet samoin.
-- Mutta täällä sinun pitää tottua, ennenkuin tuolla voit laulaa,
liittyi keskusteluun apulainen, jonka työpöydän luo, puitten varjoon,
sisarukset olivat saapuneet. -- Ja täällä ei ole laulut ainoastaan
sanoja ja säveliä -- ne ovat myöskin työtä.
-- Minäkin yhdyn pastoriin, kiiruhti Eliina lausumaan.
-- Sinun kyllä sopiikin yhtyä pastoriin, ivasi ylioppilas, enkä kieltäy
minäkään yhtymästä hänen mielipiteihinsä, vaikka joudun ymmälle siitä,
mihin työhön minun kaltaiseni mies oikeastaan kykenisi. -- Jotakin
johtuu kuitenkin mieleeni. -- Minä tahdon. -- Minä koetan.
-- Ihminen on puu, joka kukkii, jos kasvaa, kasvaa, jos hedelmöipi,
lisäsi apulainen.
Keskustelu päättyi sillä kertaa siihen. Neidet ilmoittivat tulleensa
kutsumaan pastoria päivälliselle. Mutta sittemmin alkoi Jaakko-herra
pitää lupa-aikoinaan kansalle luentoja, milloin kirkkohistoriasta,
milloin kotimaan ja yleisestä historiasta sekä luonnontieteellisistä
aineista. Näiden kautta kiihtyi kansan tiedonhalu ja äsken perustettua
lainakirjastoa aljettiin sitä innokkaammin viljellä.
Sama ylioppilas pani täällä toimeen ensimäisen seuranäytelmän, jossa
esitettiin "Riita-asia". Kammoen lähestyi sitä monikin ensin katsomaan.
Olihan ennen saarnattu teaatteria pirun kirkoksi, paholaisen pajaksi
y.m. -- ja nyt pyrki sellainen laitos kristikuntaan.
Apulainen neuvoi: "Koetelkaat ja omistakaat, mitä tunnette hyväksi.
Jokainen ei jaksa sulattaa joka ruokaa. Ainoastaan elkäät tuomitko
toisianne."
Seurauksena oli, että ne jotka sitä ennen olivat teaatteria parjanneet,
vaikenivat. Useampi olisi halunut nähdä toistekin sellaista. Ja onhan
sitä sittemmin nähtykin.
Monta ruokalajia, joita ennen pidettiin myrkkyinä, on ihmisellinen
käytäntö todistanut terveellisiksi ja edistyvä sivistys tehnyt
välttämättömiksi. Eiköhän lie sama henkistenkin elintarpeitten laita?