Vanhat kuuset, korkeat koivut ja haavat kohosivat kankaalla vanhan
pappilan puutarhassa. Haaraili siellä myöskin usea rivi marjapensaita
sekä yleni joukko omena- ja kirsikkapuita, seurustellen pensailevien
sireenien keralla. Puutarhasta alempana aukeni pappilan vihanta
viljapelto, jonka alla harmaa joki kiiruhti yhtymistänsä läheiseen
valtavirtaan. Kautta kankaan yläosan, kivenheitolla pappilasta, kulki
pohjasta etelään maantie ohi kanttorin puustellin ja pappilan torppien,
sivu vanhan puukirkon ja kirkkomaan alas kirkonkylään. Kaikkialla
aukeni laaja vainio, jota sekapuinen metsä etäisyydessä kehysti;
ainoastaan lännessä oli härkinmännikkö lähempänä pappilaa.
Pappilan pihalla yleni paitse suurempaa päärakennusta toinen
pienempikin. Se sisälsi useita väensuojia sekä toisessa päässään
virkahuoneen ja kaksi kammaria, joissa nuori apulainen asusteli.
Mutta tällä kertaa istui hän puutarhan keväisessä luonnossa. Kuusien ja
lehtipuiden vaiheella siellä sijaitsi pöytä lavitsojen välissä. Pöydän
ääressä tutkaili siellä nuori pappi tulevan saarnansa aineksia. Hän oli
päättänyt puhua kauneudesta ja vapaudesta -- harvinainen saarnan aine
siihen aikaan. Hänellä oli kaksi johtolausetta, joiden pätevyyttä hän
nyt punnitsi.
"Etsikäät ennen kaikkea sisällistä hengen kauneutta, joka teissä kukkii
rakkauden töiden kautta ja hedelmöitsee niiden seurauksissa!"
Täytyneehän tämän pitää ryhtinsä. Rakkaus on kauneuden henki ja kauneus
rakkauden ruumis, toista ei ilman toista. Mutta sisällinen on
ulkonaisen perustus ja perustus on ensin laskettava.
Kauniisti hymyilee kukka, kauniisti tuikkaa tähti, kauniisti livertää
lintu, kauneutta säteilee koko luotu maailma sentähden, että siitä
huokuu, hengittää, hehkuu Jumalan rakkaus. Eivätkö samat iankaikkisen
säteet voisi ilmestyä tuhatkauneuksina ihmishengessä, tuossa luodun
maailman kuvastimessa? Niin, miksi eivät voisi, kun kuvastin vaan on
valmis hiottavaksi ja puhdistettavaksi. Mutta toinen osa:
"Etsikäät sisällistä vapautta totuuden palveluksessa, niin vapauden
ulkonaiset esteet raukeavat kuin poltetut nuorat", jatkoi apulainen.
"Jospa koko kansani tätä tottelis! Vapaus on tarpeellinen määrä
raitista ilmaa. Raitis ilma lisää voimia ja eloisuutta. Mutta totuus on
raitista ilmaa hengenmaailmassa. Joka vaeltaa totuudessa, sitä ei
kahlehdi kuolemakaan ja elämä on hänelle voittoretki kuolemattomuuteen.
Sisällinen vapaus kukistaa ulkonaisetkin kahleet. Totuuden tulessa
palaa vääryyden ansat."
Tällaisissa aatosten pinteissä haaveksi nuori pappi puutarhassa kun
yht'äkkiä alkoi läheisellä oksalla livertää peippo ja samaan aikaan
kohosi vainiolta taivaan kupua kohden leivo. Sinne kallistui nyt nuoren
miehen korva ja hänen henkensä taivaalla leijui outoja aavistuksia,
semmoisia kuin ainoastaan kevät herättää nuoren keväisessä hengessä.
Hiirenkorvalle oli jo puhjennut puissa ja pensaissa lehti, ja helakan
vihreänä nousi ruohontutkain nurmesta. Niin tuntui kuin olisi tohissut
luonnon kohoelevassa rinnassa elämän voima. Kevät huokui kuin onnestaan
uneksinut, heräämään herttova impi, jonka silmiä aamunsäteet aukovat
kiiruhtaen nukkunutta pukeumaan morsiameksi.
-- Oi tätä temppeliä, jossa iankaikkisesti uutena sointuu iankaikkisen
sana! lausahti haltioissaan innostunut pappi. -- Mitä on saarnani sen
rinnalla mitä opetetaan luonnon suuressa temppelissä, jonka
jumalallisia aarteita ihmiskunnan suurin mestarikin on meille
tulkinnut! Mutta ihmisten sydämet ovat suljetut. Sentähden onkin asiani
avata sokeain silmiä ja kuurojen korvia näkemään ja kuulemaan Jumalan
ihmeitä luonnossa, ihmiselämässä ja taiteessa. Taiteessa! Sanoinko
taiteessa? Kuinka moni tunnustaa sitä? Ja kuitenkin, kuinka yleviä
hetkiä olen nauttinut taiteen temppelissä. Mutta onhan ihmisiä, jotka
eivät voi eroittaa jalokiveä hiekanjyvien seasta. Toiset tuomitsevat
viinit yleensä sentähden, että niihin joskus on sekoitettu sopimattomia
aineksia. Sitten olisi koko kirkkokin hyljättävä sentähden, että sen
oppiin aikoinaan oli ja vieläkin on sekoitettu ääretön joukko
väärennyksiä. Ei! Minä kieltäisin sisällykseni totuuden, jos en
tunnustaisi, että Jumalan kasvot loistavat ja Hänen kielensä puhuu
rehellisille sydämille yhtä usein taiteen ja luonnon temppelissä kuin
rukoushuoneessakin. Silloin kajahti vainiolta kyntömiehen laulu:
Toivon riemu ja autuuden aika
Suruani harvoin lievittää.
Sydämellinen, vaikka ontuva ja särkynyt, oli laulajan sävel. Se oli
kuitenkin kylliksi herättämään pastorin huomiota.
-- Ei ainoastaan luonto herää, ei ainoastaan linnut laula -- kansakin
huutaa kaipauksella toivonhetkeänsä. Kuuluu kuin olisi se jo huutanut
äänensä sorroksiin. Mutta sen hetki on tullut. Suomen kevätpäivä jo
sarastaa. Kansa on Jumalan lauma, jota ei saa sulkea ahtaihin
aitauksiin, vaan pitää se paimennettaman raikkahille lähtehille,
laajemmille laitumille. -- Jouduta askeleitasi, kevät!
Ikäänkuin kutsuttuina saapuivat nyt pappilan neidet puutarhaan, vanhin
kantaen kahvia, nuorin kahvileipää.
-- Toivotin juuri joutumaan kevättä; tekö sen tuotte? kysyi apulainen
leikillään, tasaten silmäyksensä kummallekin tulijalle.
-- Teidän seurassanne tuli meille lintuineen kevät, kukkineen kesä,
ennätti sanomaan nuorempi neiti, Eliina.
-- Ei tee yksi lintu kesää eikä poista yksi vilukukka talvea. Vaan
teidän laulunne kanssa liitossa voisi kenties vaikuttaa jotain minunkin
sanani. -- Ehkä suvaitsette istua saman pöydän ympärille!
Neidet istuivat.
-- Te sitten kukkuisitte kevätkäkenä meidän livertäessä lintuina,
pilpatti Eliina.
-- Luulenpa, että liittyisi myöskin lauluumme moni kylän varpunen ja
vainion västäräkki, arveli Heleena.
-- Ei olisi kuitenkaan oikein hyväksyä lauluseuraamme kaarneita ja
vareksia, varoitti Eliina leikillisesti.
-- Ne voisivat kuunnella syrjässä ja kasvattaa korviaan; tarvitsemmehan
kuulijoitakin, neuvoi apulainen.
Uudelleen lennätti tuuli vainiolta kyntömiehen säveliä:
Rintani on kuin järven jää,
Kukapa sen viimeinkin lämmittää?
-- Kuuletteko miten karahtelee kevättä kaipaavan kansan rinnassa kirsi!
Sulina lainehtii jo järvemme, mutta monen rikkaan sydämen syvyyttä
peittää routainen jää; niin ei siellä kuvastu ehjänä isänmaamme rannat
kukkineen, taivas tähtineen, huomautti apulainen.
-- Oi, Heleena! Miten voisimme sulattaa ja lämmittää tätä kansaa?
emmehän ole mitään koettaneetkaan! huudahti Eliina.
-- Minä tunnen tässä kansassa suliakin syvyyksiä, todisti Heleena
vakavasti.
-- Sinä tarkoitat noita synkkämielisiä lahkolaisia, jotka näkevät
ainoastaan ylös ja alas, mutta eivät ympärillensä. Oi, pastori! Minusta
he muistuttavat sellaista salomaan yksinäistä järveä kuin Runeberg
kuvaa löytäneensä Saarijärven metsässä: taivas yllä, taivas alla, mutta
rannan jylhät hongat ja kuuset peittävät kaiken muun näköalan.
-- Kuitenkin sellaisessa järvessä kuvastuu aina taivas ja asuu aina
rauha, muistutti Heleena.
-- Vaikka jylhäkin, lisäsi apulainen.
-- Mutta minä rakastan sellaisia järviä, joiden ympärillä vaihtelee
puistot, kylät, viljavainiot ja kaupungit, jatkoi Eliina. -- Taikka
oikeastaan minä rakastan virtaa, joka yhä vilisee eteenpäin, näkee,
kuulee ja oppii yhä uutta; kuljettaa laivoja, pyörittää tehtaita ja
ainoastaan suvannoissa pysähtyy, kooten uusia kuvia taivaasta ja maasta
-- viettää niin lepopäivää tahi rukoushetkeä -- rientääkseen sitä
voimallisemmin merta kohti.
-- Minua miellyttää, neiti Eliina, teidän kuvauksenne, säesti pappi. --
Tosiaankin ihmishengen elämänilmiöt usein muistuttavat niistä
seuduista, joissa asustellaan. Niinpä herää jylhän luonnon keskessä
asuvassa kansassa synkkä ja jylhä uskonnollisuus sekä päinvastoin
kansassa, joka elää valoisemmissa keskuksissa. Jumala näyttää yleensä
suvaitsevan, oikeinpa suosivan erilaisia muotoja, kunhan vaan on
rehellinen ja vilpitön sisällys.
-- Miten sitte selitätte sisareni ja minun hengenilmiöt -- niin
eriluonteiset ja kuitenkin saman luonnon lapset? huomautti Heleena.
-- Usein kohoaa vakava kuusi tai petäjä iloisen lehtimetsän keskessä.
Vaikka Etelä-Suomen vainion kasvatti, olette te hengittäneet salomaan
jylhän syvää ilmaa noissa seuroissa, joissa kuulutte käyvän.
Sitävastoin on neiti Eliina luullakseni kasvanut vapaampana
syrjävaikutuksista, ainoastaan kodin ja luonnon helmassa -- siinä
kenties syy erilaisuuteenne.
-- Eipä niinkään! Vaan olen minäkin kansan keskessä elänyt, intti
Eliina. -- Mutta minä olen sellainen paha lapsi, joka ei voi elää
niinkuin Heleena. Ja kuitenkin mahtaa Jumala sitä vaatia. Oi, pastori!
sanokaa, vaatiiko Jumala ihmistä luonnottomaksi? Enkö saisi katsella
elämää ja luotua maailmaa ympärilläni? Pitääkö kulkea yönä päivällä,
varjona valon keskellä, syksynä keväällä -- sitä en voi! Mutta eihän
piile taivaskaan aina pilvessä eikä ole kevättaivas syystaivas. --
Selittäkää, pastori!
Neiti Heleena näytti tulevan sisarensa puheesta levottomaksi, ja hänen
vakavissa silmissään ilmestyi jotakin haaveellista.
-- Minua ihastuttaa teidän innostuksenne, neiti Eliina, jatkoi
apulainen. -- Te vastaatte kysymyksiinne oikein. Jumala tahtoo
toteuttaa itseään ihmisessä niinkuin hän toteuttaa luonnossa heräävän
kevään, kukkivan kesän ja hedelmöitsevän syksyn. Meillä vaan on vapaus
kieltää tahi suostua siinä missä luonnon täytyy. Kaikki tapahtuu
luonnollisesti, vaikka ihmeelle näyttää se, mitä ei ole ehditty
käsittämään. Mutta se mikä on luonnollista yhdessä, ei ole kaikissa
luonnollista. Metsälammen äänetön tyyneys ei aina ole luonnollista
vainion halki vilisevässä virrassa. Samoin mestarille on luonnollista
mikä oppilaalle näyttää ihmeeltä. Sentähden ei sovi tuomita samalla
mitalla kaikkia. Fredrik Cygnaeus sanoo, että kauneus ilmestyy
tuhansissa muodoissa -- vieläkin useammissa tuhansissa muodoissa
puhkeaa elämään iankaikkinen totuus. Kaikelle totuuden elämälle
yhteinen on ainoastaan rakkaus, jota ilmaisee itsensä uhraava työ
elämän velvollisuuksien täyttämisessä. Ainoastaan se sitoo erimuotoiset
käsitteet saman pään alamaisuuteen.
-- Minä sulan teidän sanoistanne! huudahti Eliina.
-- Te haastatte ajateltavia asioita, myönsi Heleena miettiväisesti.
-- Mutta me naiset voimme niin vähän todistaa työllä rakkauttamme,
valitti Eliina.
-- Jokaisella on tilaisuus perheessään ja kansassaan palvella
lähimmäistänsä, väitti apulainen. -- Tuolta vainiolta kuului äsken
kansan kutsuva ääni. Kansan henki hartoo lämmintä ja valoa. Niin monta
ihanaa hetkeä luovat pappilan neidet säveleillään kotinsa suloksi --
miksi eivät koko pitejän suloksi?
-- Emmehän toki lähtene pitejälle laulelemaan? kysyi pilallisesti
Eliina.
-- Ei juuri niin. Mutta pitejän nuoriso kokoontuu säännöllisesti pyhien
iltapuolina pappilaan, kun on päästy kirkosta. Te viritätte heihin
laulun hengen, joka sitten kautta pitejän kylä kylältä elää ja hehkuu,
synnyttäen yhä uutta intoa, yhä uusia yrityksiä.
-- Oivallista! riemuitsi Eliina palavin silmin. -- Me perustamme
pitejän nuorisosta lauluseuran. Ja kanttori saapi yhtyä leikkiin.
-- Niin, kanttori! lisäsi Heleena hieman punastuneena.
-- Hän on nuori mies ja tekee sen luultavasti halulla, jatkoi
apulainen. -- Ja te, neiti Heleena -- neiti Heleena punehtui
entistä enemmän -- varmaan olette hyvä ja opastatte minut noihin
hartausseuroihin?
-- Sen teen mielelläni, suostui hämiltään selvinnyt neiti.
-- Ettekö ottaisi silloin minuakin seuraanne? kysyi Eliina.
-- Vaikka ainaiseksi, myönsi apulainen. -- Haluaisin toimittaa
kyläkuntiin pyhäkouluja ja niihin ehkä löytyisi parhain opettajia
noista hartausseuroista. Niin avaisimme vähittäin alaa metsälammen
rannalla uutisviljelykselle, samalla kun ammentaisimme "sulista
syvyyksistä" elinvoimia nuorison hengelle. Niin liittyisivät
seurakunnan jäsenet toistensa elämäksi toisiinsa.
Mutta pappilan rouva tuli kutsumaan tyttäriään sisälle. Heitä muka
tarvittiin askareille. Apulainen jäi taas puutarhaan yksinään. Hän
rupesi muistelemaan asioita, joista oli keskustellut. Hän muisti viime
sanansa Eliinalle. -- Sanoinko "ainaiseksi?" Mitä hän mahtoikaan
ajatella? Enköhän ollut kovin varomaton? -- teinpä sen melkein
ajattelematta! Miksi pitikin luistaman tuon sanan huuliltani? Olisinko
todellakin niin onnellinen, että voittaisin hänet elämäni kumppaliksi!
Mutta sellaisia houreita herättää ainoastaan kevät. Hän sanoi
"sulavansa" minun sanoistani. Minähän sulan kuin vaha hänen henkensä
liekissä! Hänen sanansa kaikuvat kuin soitelma korvissani. Pakene,
luvaton soitelma! Ei! Kaiu, iäti kaiu! -- Mutta onhan hän liiaksi minun
kaltaiseni, hän ei sovi minulle. Paremmin sopii papille yksivakainen
Heleena. Häneen pitää minun tutustua.
Hän nojasi päänsä käsiänsä vastaan.
Taasen pilpatti oksalla peippo. Taasen liverteli kevättaivaalla leivo.
Ja lempeitä tuulelmia huokui vainion rinta.
Mutta sekaäänisten kellojen kaikuessa humahti pappilan pihalle
hääjoukko, vihittävä pari. Apulaista tarvittiin virkahuoneessa.