Omituisilta, paljoa pyhemmiltä kuin kaupungissa, tuntuvat pyhäpäivät
maalla. Ihmisten ulkoasukin eroaa silloin niin paljo arkipäiväisestä.
Omituisella tavallaan vaikuttavat jo pyhän aattoiltana kyläkunnan
tupruavat kylpysaunat, joista nuorta ja vanhaa, eri sukupuolia
sekaisin, puhtaina pujahtelee ulos ikäänkuin uudestaan valmistuneina
uuden elämän päivälle. Siivous ja puhtaus asettuu sitten illan tyynessä
perheitten keskeen ja valkopalttinoissaan istahtaa iltaruoalleen
vähäsanainen väki. Tyyneys liikkeissä ja levontunne kasvoilla kuvastuu
kaikkialla. Kun sitten aallehtii iltakellon juhlava ääni yli kylän
vainioiden, kaikuna palaten metsän rinteeltä, on kuin lähettäisi Luoja
kysymyksiä kellon kielin ja luotujen rinnasta vastaukset lennättäisi
kaiku. Tuntuipa minusta lapsena kuin olis pyhäpäivien ilmassa
värehtinyt jotakin pyhempää kuin arkeina.
Sellainen pyhyyksiin ylentävä päivä oli sekin keväinen sunnuntai, jona
kansa oli tulvinaan kokoontunut kirkkoon uutta apulaista kuulemaan.
"Hän on tullut", kuiskittiin jo kirkonmäellä. "Kuuluu olevan nuori,
naimaton mies", tiesi joku. "On siinä jonkun tyttären osa", vakuutti
muuan emäntäihminen. "Tuskin hän rupeaa useamman kuin yhden omaksi",
ivasi eräs laiha suutari. "Eikä tarvinnekaan lähteä merta etemmäksi
kalaan", huomautti samaan seuraan osunut pappilan torppari, sama mies
jonka kirkkoherra kerran oli opettanut rakastumaan viholliseensa.
Mutta silloin kutsuivat kellot temppeliin. Sinne sijoittui ulkona
seisoksinut kansa, minkä mahtui.
Kirkonmenon alku oli pian loppunut ja saarnavirttä veisattiin. Sen
loputtua vallitsi syvä hiljaisuus kirkossa. Pian yleni saarnatuoliin
nuori, keskipituinen, vaalakka mies. Niin nöyrästi juhlallinen, niin
luontevasti nöyrä, niin teeskentelemättä vakainen, niin vakavasti
lempeä, nuorukainen, jonka sydän on rakkaudesta läikehtivä malja ja
joka hengessään tahtoisi voimakkaalla syleilyllä nostaa jok'ainoan
sanankuulijansa täydellisten onnellisuuteen, mutta joka kuitenkin
kaikessa innossaan tuntee oman vajavuutensa, tuntee, että kaiken hyvän
voiman lähde on ainoastaan yksi. Mutta hän rakastaa ja rakkaus on
täydellisyyden side. Hän uskoo Jumalaan ihmiskunnassa ja luottaa
ihmiskuntaan Jumalassa, sentähden hän siirtää vuoria, hän valloittaa
maailman. Hän lausui sanan ja outoja väreitä vierehti läpi kuulijain,
kuten aina, milloin ihmisten tunteet ovat herkästi vireillä. Ja hänen
saarnansa sisällys? Ei hän ruoskinut helvetillä eikä kaupinnut joka
lauseessaan taivasta. Totuus ja rakkaus tekivät hänen saarnansa
ydinsäikeen. Päivä on tullut, alkoi saarnan ensimäinen osa. Eläkäät
rakkaudessa! alkoi sen toinen osa. Vaeltakaat rehellisesti! olivat
päätössanat. Näistä seitsemästä sanasta kasvoi saarna, jolla apulainen
ensikerran avasi sydämensä seurakunnan edessä.
Kaikkien mielet näyttivät pysyneen vireillä. Lieneekö itketty -- ei
ainakaan kuultu tyrskettä. Ainakin lähti seurakunta kirkosta entistä
vakaisempana, useiden kasvoista loisti jotakin jaloa, joko tyytymystä
taikka toivoa. Minäkin muistan kuinka tunsin sisälläni lujempaa tahtoa
sekä voimaa parempaan. "Siinä miehessä on, Jumalan kiitos, kuulemista",
lausuivat vanhukset. "Ja hänen kasvonsa loistivat kuin taivaallinen
aurinko!" liioittelivat jotkut naiset. Pitejän raatarimestarikin, joka
oli vakava pietisti, arveli, että nuoresta apulaisesta voipi toivoa
sangen paljon hyvää. Mutta kaikista enin olivat ihastuksissaan nuoret.
Nuori pappi puhui sydämestänsä ja hänen sanansa löysivät parhaimman
vastineen nuorten sydämissä.
Mutta hänen nimensä? Ja minkä miehen poika? kyseltiin nyt kirkosta
palatessa.
-- Kuuluu olevan nimeltään Siipinen, tiettiin joukossa.
-- Ainoastaan talollisen poika Hämeestä.
-- Sellaisia miehiä voisi tehdä pojistamme koulu.
-- Hän tuntui rakastavan meitä kaikkia, lisäsi muuan keskenkasvuinen
poika.
-- Niinkuin sininen taivas, niinkuin aurinko säteilee jokaiselle,
jatkoi hänen sisarensa.
Niin kulki kautta pitejän, kieleltä kielelle nyt pastori Siipisen nimi
ja maine.
Vanhaan pappilaan palasi hän kirkosta. Kohteliaasti oli hänet otettu
eilenkin taloon tullessa vastaan, mutta nyt pideltiin häntä kokonaan
sydämellisesti. -- Olihan pappilasta jokainen jalkeille kykenevä ollut
kirkossa. Ainoastaan vanha sisäpiika jäi hoitelemaan sairasta
kirkkoherraa. -- Rouva kiitti nuorta pastoria saarnasta, toivottaen
hänelle onnellista jatkoa, ja siihen yhtyivät hänen tyttärensäkin.
Neiti Heleenakin näytti nyt erinomaisen tyyneltä ja rauhalliselta. Hän
ei tiennyt miten parhain olisi osoittanut mielihyväänsä. Hän istahti ja
soitti hartaan kappaleen pianolla. Sill'aikaa hyöri ja pyöri neiti
Eliina äitinsä ja piikojen apuna, puuhaten kirkkopäivällistä pöydälle.
Hänen toimelliset askeleensa näyttivät entistäkin keveämmiltä ja hänen
silmänsä tavallistakin kirkkaammilta. Mikähän ihme hänessä mahtoi
palaa?
Pian oli päivällinen pöydässä. Pian istuttiin ruoalle. Pian kodistui
apulainen ystävällisen perheen keskuuteen. Päivällisen jälkeen sai hän
kuulla sisarusten laulua. Hän ei ollut itse laulaja, mutta hän tunsi
laulun voiman. Nyt ihastutti häntä kuulla sekä katsoa. Hänen mieleensä
lensi uusia ajatuksia.
Mitähän noista lapsista vielä tulee, ajatteli itsekseen kirkkoherran
vanha rouva.