Te ihmettelette, että tässä pitejässä on niin hyvä lukuhalu, niin paljo
sanomalehtiä ja lainakirjasto, niin paljo kouluja ja hyvä maanviljelys;
mutta kaiken siemen kylvettiin oikeastaan pappilassa. Minä en koskaan
unhota sitä ihanaa kevätaikaa enkä sitä nuorta henkeä, jonka aika
pitejällemme lahjoitti. Henki seurasi miestä ja miehen hengestä syttyi
koko pitejä.
Vanhan kirkkoherran minä muistelen nähneeni vaan talviasussaan. Kylän
raittia ajeli hän usein kirkkaina talvi-iltoina edestakaisin. Jokainen
tunsi hänen kulkustensa kolean äänen, vaikk'ei olisikaan nähnyt
supiturkkia ja kuutinnahkaista lakkia, jonka lipun alta lasisilmät
kuutamossa kimmeltelivät. Yhtä pystynä kuin reenperällä herra, istui
ajolaudallaan kutsari. Ääneti istuivat molemmat. Turhaan vaivasi moni
päätään, arvatakseen, mitä he ajattelivat.
Kenties johtivat talvi-illan tähdet ajajien mieleen jotakin kaukaista,
iankaikkista. Taikka ajatteli vanha kirkkoherra noita tähtiä, jotka
hänen henkensä silmiin kimmeltelivät uuden ajan taivaalta, noita
heräävän kansanhengen ilmiöitä. Olihan hänen ainoa poikansa nuori
ylioppilas, joka kotiin palatessaan aina toi pääkaupungista milloin
minkin uuden kirjatuotteen. Olivathan jo Kalevalan ja Kalentelettaren
kauneudet ilmestyneet maailman ihmetellä. Ja vast'ikään oli
historiankin alalla julaistu suomeksi ensimäinen suurenlaisempi teos,
Nuijasota.
Vaikk'ei kirkkoherra ollut mikään uutishankkeiden ystävä, tuntui
hänestä tuollaisten kansanhenkisten teosten ilmestyminen niin perin
kotoiselta, että hän niitä piteli niinkuin vanhoja sukulaisiaan, jotka
kauan unhotettuina kuitenkin viimein ovat palanneet omaistensa iloksi
kotiin. Eikä ollut kokonaan jäänyt syrjäinen pappilakaan vapaaksi ajan
hengen liikkeistä. Olihan A. I. Arwidssonin salaman iskuja seurannut
J. V. Snellmanin ukkosen jyrinä, joka syvimpäänkin uneen kylvi
levottomuutta. Sellaista tuskin jäi kirkkoherrakaan tuntematta, vaikka
hänen henkensä oli liian vanha kylliksi elpymään. Vast'ikään oli hän
Nuijasotaa lukiessaan ihastunut sanaan "pilkoittaa", joka hänestä
tuntui ihmeen osaavasti vastaavan tarkoitustaan. "Tosiaankin", arveli
hän, "uusi päivä pilkoittaa Suomen kansalle!"
Ehkäpä mieltyikin kirkkoherra näihin kirjateoksiin rakkaudesta
entisyyteen. Niin suuri entisyyden ystävä hän oli, ett'ei edes
suvainnut seurakuntansa rakentavan uutta pappilaa, vaikka vanha uhkasi
asukkaita kuin lyyhistynyt rita: hän vaan pelkäsi, ett'ei uusi rakennus
tuntuisi niin asutulta ja kotoiselta kuin vanha. Luultavasti samoista
syistä piti hän niin vanhuuden kiiltävää papintakkiakin, että sen
läikkeessä sanotaan naisväen joskus salavihkaa itseään peilaelleen. Ei
siis ollut kumma, ett'ei hän hyväillyt noita uudenaikaisia
sanomalehtiä, jotka muka neuvoivat kansan turhia viisastelemaan.
Piispan käskystä toimitettiin sentään seurakuntaan kiertokouluja, joita
kirkkoherrakin piti tarpeellisina, "kun niissä opetettiin sisälukua ja
katekismusta". Kummeksia ei myöskään tarvitse, että kirkkoherra oli
luonnonvoimien tapaisesti itsepintainen. Semmoiseksi muodostuu helposti
ihminen ja virkamies, joka elinikänsä asustaa "kukkona linnassa":
viisaana tuhmien keskellä. Mitä vähätietoisempi kansa, sitä
kaikkivaltiaampi virkamies, poikkeuksia lukematta. Eikä sellainen vika
-- jos sitä viaksi suvaitaan sanoa -- aina väisty oikeaoppisen kirkon
paimentakaan. Niinpä esitteli kirkkoherra aina asiat kirkonkokouksiin
edeltäpäätettyinä ja vaati niihin seurakunnalta ainoastaan ehdotonta
suostumusta, jonka hän melkein aina voittikin. Onneksi olivatkin nämä
päätökset useammiten viisaita ja hyvin harkittuja. Pappilan lähimmät
alamaiset tuskin milloinkaan tohtivat isäntäänsä vastustaa. Kerran
osuivat pappilan karjapiika ja nuori torppari sanasotasille ja tuon
metelin sattui kirkkoherra kuulemaan. Silloin päätti hän tehdä
sotivaiset onnellisiksi. Hän arveli, että heidän olisi kauniimpi
rakastaa toisiaan kuin vihata. Hän kutsui nuoret luokseen ja esitteli
heille asian. He ensin hämmästyivät, sitten vähän vastustelivat, mutta
lopulta suostuivat. Näyttihän muu mahdottomalta. Ensin heidät
kuulutettiin ja sitten piti kirkkoherra omilla varoillaan heille häät.
Eikä kukaan voi heitä sanoa onnettomiksi, vaikka he aina vieläkin
joskus ovat sanasotasilla, mutta lopuksi seuraa aina sulo sovinto.
Kuitenkin oli koko pappilan perhe oikeata kansanväkeä. Kirkkoherran
rouva oli pitejän emäntien parhain ystävä ja neuvonantaja, varsinkin
sairauksissa, vieläpä taloudenkin askareissa. Mutta kyllä osasivat
emännätkin pitää kyökin kautta mielessään rouvan. Sinne singahti
milloin pyöreä voipytty, milloin neliskolkkainen kehäjuusto tahi
kolmikas lampaanjalka, -- ei pakosta, vaan rakkaudesta. Eikä
pitejäläisen tarvinnut pappilasta asialta palata tyhjin suin. Sieltä
tarjottiin milloin isännille ryyppy, milloin emännille kahvikuppi ja
lapsille voileipä. Sentähden sieltä jokainen mesimielin palasi kuin
lämpimän lieden luota. Ja kuitenkin sanotaan kirkkoherralle nousseen
tavallista runsaammin varoja.
Hänen tyttärensä, kaksi vaaleanveristä, pitkänsolakkaa neittä, olivat
pappilan kukoistus ja pitejän ilo. Usein vierailivat he pitejällä ja
paljo hyvää kuulivat ja oppivat heiltä talollisten tyttäret, joita he
kohtelivat kuin sisariaan. Vanhin, noin kahdenkolmatta vuotias neiti
Heleena, näytti useammiten miettivältä ja alakuloiselta. Joskus
sanottiin hänen, vasten isänsä tahtoa, seurustelleen pietistien
kokouksissa ja palanneen sieltä entistäkin synkempänä. Usein kävi hän
lohduttelemassa sairaita ja oli aina sieltä palatessaan tyytyväisempi.
Nuorin sisar, yhdeksäntoistavuotias Eliina, oli isosilmäinen ja
korkorintainen neiti, enimmiten tyynesti iloinen kuin päivänpaiste.
Hänen alati askaroivaa henkeänsä seurasi harvoin ikävyys. Molemmat
sisaret olivat laululahjaisia, vaikka heitä kuultiin ainoastaan
iltahetkin kotoisalla, kun kirkkoherra väsyneenä oli palannut
ilta-ajoltaan. Kalottipäin istui silloin laiha herra nojatuolissaan
vastapäätä paiskeata ja hyvänvointista emäntäänsä. Ainoastaan koulun
lupa-aikoina tavattiin tässä seurassa nuori kiharatukkainen ylioppilas.
Laulujen lomat täytettiin silloin kaikenlaisilla keskusteluilla suuren
maailman asioista. Niin elettiin tavallisesti vanhassa pappilassa. Ei
pidetty siellä kemuja, joihin ei pitejän etevimpien talollistenkin
perheitä ollut kutsuttu. Viimemainitut vaan harvoin kutsua tottelivat,
milloin tottelivatkin, palasivat he nuristen ja valittaen olleensa
"härkinä vieraassa karjassa", sillä vierashan oli silloin virkaväen
kieli. Mutta yhä enemmin ja enemmin väsyi vanhojen päivien mies. Yhä
harvemmin kuuli kirkonkylä enää kevättalven iltoina tuttujen kulkusten
koleaa ääntä. Lopulta vaikenivat ne kokonaan. Kirkkoherra oli vaipunut
vuoteen omaksi.
Kauan olikin jo huhu tietänyt, että konsistorista lähetetään
kirkkoherralle apulainen. Ensin odotti sitä uteliaisuus, sen avuksi
tuli sitten tosi tarve. Oikein kiihkeäksi haluksi paisui odotus
lopulta. Mielissä kuvaeltiin sitä ilon sunnuntaita, jolloin nuori pappi
-- sillä nuoreksi tulokas ajateltiin -- julistaisi elämän sanaa
temppelin pyhältä tilalta. Nuorelta odotetaan aina jotakin uutta. Onhan
siihen oikeus niinkauan kuin kaivataan edistymistä. Sentähden sanoo
Almqvist aivan mielevästi, että "vanhat katsovat nuoriin kuin
pappeihinsa". Odoteltiin uutta ja tuon uuden kuvaili kukin oman
luonteensa ja sisällyksensä vaatimusten mukaan.
Tuota uutta odoteltiin vanhassa pappilassakin. Kaipion syitä kyti
sielläkin vanhoissa sekä nuorissa.