-- Kotoisin Turusta? -- ja nyt asutte Viipurissa ja palvelette
pesijänä?
-- Niin, herraseni, tapahtuuhan semmoista. Tulin sieltä assessori R:n
perheessä Lappeenrantaan. Sitä ennen oltiin Heinolassa ja sitten
Imatralla.
-- Kuljittepa melkein kuin "Halikon kautta Ruotsiin", vaikka vasten
aurinkoa, lännestä itään.
-- Sinne köyhä missä leipä, vaikka on leipää ystävyyskin. Assessori
kulki huviretkillä ja sukulaisissaan, niinkuin rikkaat kulkevat. Rouva
vaati minut tytärtensä seuraneitseeksi. Kun vanhempani myöntyivät, ei
ollut minussakaan vastusta. Lupasihan rouva viedä minut yhtä hyvänä
kotiin kuin oli ottanutkin. Ja sen hän olisikin tehnyt. Erinomaisen
hyviä ihmisiä koko perhe, eikä mitään puutetta. Rouva suojeli minua
kuin nuorinta sisartansa. Ei minua silmän alta etäälle laskettu.
Olinhan silloin vielä niin nuori ja kokematon: vasta yhdenkolmatta.
Nykyiseen aikaan ihmiset tosin kypsyvät ajemminkin.
-- Keksinnöt ovat edistyneet, myönsin minä. -- Kymmenessä minuutissa
valmistetaan nykyaikana elävästä vasikasta kymmentä lajia liharuokaa.
Mutta sellainen pikakypsyminen on mahdollista ainoastaan liike-elämän
polttopisteissä.
-- Niinkö tosiaankin! kummasteli pesijä. Hän jatkoi: -- Sitä paitse
siihen aikaan nuoret miehet eivät voineet jättää sanomatta minua
kauniiksi. Vaikka Jumalan lahjahan kauneuskin on. -- Mutta ajatelkaa,
että siitä on nyt jo yhtä vaille kolmekymmentä vuotta. -- Suuri eroitus
on minun nykyiseni ja silloiseni välillä. Kauneuteni onkin nyt palannut
kotiinsa.
Toden kertojan täytyy kuitenkin sanoa, että vaimon kasvojen piirteet,
tummassa hivuskehässä, osoittivat vieläkin kauneuden jälkiä:
syyskauneuden, jossa kevään ja kesän vaiheet kuvastuvat: tyytyväisen
onni ja kärsineen alakuloisuus.
-- Te varmaankin jouduitte niihin aikoihin nykyisen miehenne kanssa
naimisiin? kysäisin minä.
-- Niin; enkä sitä suinkaan kadu, vakuutti vaimo. -- Jospa vaan
nykyiset ihmiset osaisivat naida yhtä onnellisesti! Me emme vaatineet
toisiltamme niin paljon kuin kumpikin itseltään. Nykyiset puolisot
vaativat toisiltaan kaikkia eivätkä mitään itseltään.
-- Etteköhän sentään laske liikoja? arvelin minä. -- Epäilemättä
tapahtui poikkeuksia teidänkin nuoruudessanne.
-- Niin; tosiaankin eli Turussa siihen aikaan puusepän sälli, joka
ei vertaisiinsa vilahtanut. Hyvin kumma mies. Pää pystyssä, keppi
keikassa teiskaili hän pyhäpäivät hienoimman väen hännässä ja lemahteli
hyvänhajuisilta voiteilta. Niin asteli hänen edellään kerran kaupungin
puutarhassa Ruotsinmaan konsulin tytär. -- Arvaattehan miten
korkea-arvoinen herra on Ruotsinmaan konsuli Turussa. -- "Ah, miten
onnellinen", huokaili puusepän sälli, "miten onnellinen olisin tuon
hienohelman saatuani!" Hän ei aavistanut kuitenkaan konsulin tyttären
sitä kuulleen. Mutta hienohelma kuuli, kääntyikin sällin puoleen ja
kutsui hänet kotiinsa. Nyt aavisti mies jo onnensa auringon koittavan.
Hän haasteli parastaan, kiemaili ja hiemaili, ollakseen oikein makea
lemmitylleen. Ja niin tulivat Ruotsinmaan konsulin palatsille.
Loistavat peilisalit aukenivat heille. Mutta puusepän sälli tunsi
taivaansa auenneen ja ylienkeliksi muuttui hänen silmissään konsulin
tytär. Hän menetti malttinsa. Keskellä peilisalia lankesi hän avosylin
hienohelman edessä polvilleen. "Minä olen teidän, iankaikkisesti
teidän!" huudahti hän. Mutta ylhäinen neiti neuvoi häntä malttiin,
olihan heidän muka likemmin tutustuminen toisiinsa. Puuseppä tyytyi ja
odotti aikaansa. Hän vietiin hienosti asuttuun kammariin ja hänen
sydämensä tykytti kahta nopeammin. Sitten nosti neiti viinipullon
pöytään ja käski palvelijaneitsyensä kaatamaan siitä koruttomaan
arkipikariin ja tarjoamaan vieraalle. Sen tehtyä otti neiti isänsä
kaapista oikein korean juhlapikarin, jonka pohjalle salassa tilkautti
jotakin ja sitten täytti samalla viinillä kuin palvelijakin. Omalla
kädellään tarjosi hän sen onnesta ihastuneelle puusepälle. Sitten
kysyi, kumpi paremmalta maistui. Ja vaikka koreasta pikarista maistui
jotakin katkeraa, myönsi mies kummankin maistuneen yhtä hyvältä:
täytettiinhän molemmat samasta pullosta.
"Nyt olet, mies, kokenut", huomautti hieno neiti, "että yksinkertainen
kuori voipi tallentaa yhtä maukkaan sisällyksen kuin koristeltukin,
usein puhtaammankin. Sinä olet pettynyt; sillä koreaan juhlapikariin
oli sekoitettu myrkkyä."
Kauhistui ja hämmästyi nyt nuori puuseppä. Ja kummasti tunsi hän
aivojansa painostavan. Äsken auenneesta taivaasta aavisti hän nyt
vaipuvansa iankaikkiseen syvyyteen. Ja kuoleman enkelinä seisoi hänen
edessään hieno neiti. "Armoa, armollinen armo!" huusi hän kauhusta
kähisevin äänin. Mutta hän ei ehtinyt kauan huutaa ennenkuin oli
vaipunut raskaaseen uneen.
Eihän se mitään väkeväta myrkkyä sentään ollutkaan, oli vaan univiinaa.
Konsulin palvelijat korjasivat sitten miehen, ja seuraavana aamuna
löysi hän itsensä jostakin, jossa oli hyvin paljon pahnoja.
Se seikka häntä kovin pahasti suututti ja hävetti. Olihan syytäkin.
Olisi luullut hänen sitten noista viinilaseista viisastuneen ja
lähteneen kosimaan tuota palvelijaneitsyttä, mutta harva täällä
tuhmuuksistaan viisastuu. Hän rakasti edelleenkin jotakin ihmeen hienoa
ja tahtoi sellaista voittaa millä hinnalla tahansa. Hän ei voinut paeta
itseään ja omaa luonnettaan, arvaattehan, ja sentähden piti käydä
niinkuin sittemmin kävi.
-- Hän varmaankin löysi omansa? keskeytin minä!
-- Ainahan mies löytää naisia, kun ei heiltä muuta vaadi kuin hienoja
helmoja, tokaisi kertojani. -- Ei kauan aikaa kulunut ennenkuin
puuseppä meni naimisiin. Hänen vaimonsa oli rikkaasti kasvatettu
köyhyys, joka osasi soittaa laveria ja lavertaa kuutta, seitsemää
kieltä -- kaikkia yhtä hyvästi -- mutta ei kutoa sukkaa, eikä ommella
paitoja, ei laittaa ruokaa eikä pestä astioita. Kuka oppinut nainen
niitä osaisi? Mutta vaimon soittaessa laveria, höyläsi puuseppä hopeita
ja veisti leipää, jota perheen palvelushenget valmistivat.
Kului vuosi, syntyi lapsi; kului toinen, syntyi taasen ja niin edelleen
kolmaskin. Palvelusväkeä lisättiin, mutta leipä väheni ja vei
laverinkin -- kielet vaikenivat. Lapsen itku vaan kuului eikä äiti
vielä lakannut laulamasta. Eräänä aamuna itki hänkin. "Mieheni,
mieheni! Missä on mieheni!" uikutti vaimo. Mutta sinä aamuna oli
lähtenyt Turun rannasta länteen laiva -- siinä katosi mies.
Ihmisten armoilla on sittemmin elänyt vaimo lapsineen.
Minä tunnustan, ett'en kyennyt sanallakaan puoltamaan puuseppä parkaa,
jota sopii sanoa yhtä hyvin kelvottomaksi kuin onnettomaksi. Koetin
sentähden kääntää kertomusta toiselle uralle.
-- Mutta teidän oman elämänne kertomus keskeytyi, huomautin minä.
-- Niin, siinä ei olekaan mitään merkillistä, sillä minä en ole
tarvinnut olla onnettomassa naimisessa. Mieheni ei etsinyt hametta,
vaan naista, enkä minäkään rakastanut hänessä muuta kuin miestä.
Niinkuin kuulitte, jouduin minä assessorin perheen seurassa
Lappeenrantaan. -- Sinne oli silloin Turusta pitempi matka kuin nyt
rautateisin. Siellä olin minä ihmeissä, kun nuoret herrat seisahtelivat
katujen kolkkiin ja vähän väliä huoahtelivat: "Ah, miten kaunis! Hän
varmaan ei ole tästä kaupungista, mistähän lieneekin." Ja sitten nuo
vallattomat kysymään mistä minä olin. "Sieltä mistä tällainen tyttö on
poissa", vastasin minä. Toisinaan en ollut kuulevinani heitä.
Menin sitten eräänä aamuna Lappeenrannan torille ruokaostoksille, niin
lyöttäysi seurahani partava mies, joka sanoi olevansa viipurilaisen
kauppaneuvos T:n liikkeessä apulaisena. Hän sanoi kyllä tietävänsä
parhaat ostopaikat ja lupasi minua neuvoa torikaupoissa. Ja sen hän
osasikin tehdä, enkä minä arvannut häntä vähääkään varoa, niin
vakaiselta ja luotettavalta hän näytti. Sittemmin seurasi hän minua
useammankin kerran torille, ett'en voinut olla lopulta mieltymättä
hänen miehevään käytökseensä, vaikk'en tietysti rakastamista
ajatellutkaan, kun pidin häntä naineena miehenä.
Mutta eräänä iltana sain tuolta partasuulta kirjeen, jossa hän --
arvatkaa sitä -- kosi minua vaimoksensa ja vaati pikaista vastausta.
Minä ensiksi hämmästyin, se on tietty. Mutta sitten se ilta muuttui
minulle aamuksi ja yö levottomaksi rukouspäiväksi, joka selitti elämäni
arvoituksen. Hämärä mieltymykseni kirkastui rakkaudeksi. Nyt käsitin,
mitä rouva niin monesti oli sanonut, että rakkauden valossa
tulevaisuuden mustat pimennot ja pilvet punastuvat toivon sinisellä
taivaalla. En tuntenut silloin mitään onnellisempaa kuin nojata
luotettavaan mieheen. -- Myöhemmin tunnusti mieheni, että hänestäkin
tuntui yhtä onnelliselta olla naisensa tukena.
Aamulla ilmoitin päätökseni rouvalle ja pyysin häntä puolestani
kirjoittamaan tuolle partasuulle vastausta, kun osasin itse
huononlaisesti kirjoittaa. Mutta hän moitti minua uskottomaksi
itselleen ja vanhemmilleni. Hän oli luvannut ja tahtoi minut viedä
sellaisena takaisin kuin oli tuonutkin. Minä vakuutin, ett'en enää
ollut sellainen kuin kotoa lähtiessä, koska olin jo rakastunut enkä
sentähden enää kelvannut emäntäni sanaa toteuttamaan. Siitä kiivastui
hän uhemmin ja sanoi sopimattomaksi, että minunlaiseni tyttö menee
suomalaiselle miehelle.
Silloin tunsin minä tulisen piston, joka ei suinkaan ollut rakkautta.
Olinhan minäkin suomalainen, vaikka osasinkin ruotsia, ja olivathan
vanhempani rehellisiä, vaikka köyhiä suomalaisia. Minäkö olisin
tarvinnut hävetä ottaa suomalaista miestä? En käsittänyt miten olisi
mahdollista kenenkään tytön sitä hävetä. -- Siitä alkaen en voinut
emäntääni kunnioittaa niinkuin ennen.
Minä koetin tulla omin neuvoin toimeen: hankin paperia, jolle muodostin
muutamia harakan-varpaita kosijalleni vastineeksi. "Minä suostun
tulemaan sinulle elämän kumppaliksi niinkuin olet pyytänyt", kirjoitin
minä yksinkertaisesti, "jos sinulla on rehellinen aikomus. Mutta laita
niin, että olet vapaa kaikista esteistä, sillä minä olen kokematon,
viaton tyttö."
Enempätä ei tarvittu. Pian sovittiin asioista suutasuin. Kolmen viikon
kuluttua oli toimitettu vanhempieni suostumus ja muuttokirjani Turusta
Viipuriin.
Sillä välin soittelivat kielikellot: mikä ei olisi suonut minua
hänelle, mikä taas ei häntä minulle. Sentähden kerrottiin meistä
ilkeintä ja kummallisinta. Jumala nähköön! onhan kateus rakkauden
vihollinen ja siitä kaikki tuo vaino, joka on niin tavallista.
Kauan suljin minä uskottomana korvani. Mutta arvatkaapa, mitä lopulla
kuulin! "Hän on kreikkalainen, hän on venäjänuskoinen, sinä olet
onneton!" huusi assessorin rouva.
Kauheata! Minä olinkin silloin onneton -- vaikk'ei semmoisista nykyiset
tytöt välitä. -- Minä itkin yksinäisyydessäni ja rukoilin pelastusta.
Sitten juoksin pastorin puheille pappilaan. Hän sanottiin perin
viisaaksi mieheksi. Hän lohdutti minua. Hän nojasi oikean kyynärpäänsä
pöytään ja käden poskeansa vasten ja oli ensin hetkisen ääneti; sitten
näytti puhuvan kuin itsekseen. Minä kuuntelin tarkkuudella jok'ainoan
sanan.
"Tosin voivat eri uskokuntien kirkolliset kaavat ihmisten omiatuntoja
kahlita, siellä enemmin, täällä vähemmin," sanoi hän. "Nämä kaavat ovat
kirkollisia astioita, joissa hengellisen elämän aarteita tallennetaan",
sanoi hän. "Mutta ihmiskunnan viinamäen työstä kasvaa vuosisatoina
hengellisen aartehiston rikkaus monipuolisemmaksi, joten kaavat
tuntuvat ahtailta ja ihmishenki vaikeroipi orjuuttaan", sanoi hän.
"Silloin on aika kaavoja laventaa taikka uudistaa. Mutta" -- tässä
kääntyi hän terävällä katseella minuun -- "sitäkin ennen voipi jo moni
henki, ulkomenoihin kompastumatta, kohota niitä ylemmäksi. Sillä onhan
Jumala kuitenkin kaikkien uskokuntien Jumala, joka ei katso uskontojen
enemmin kuin ihmistenkään ulkomuotoa, vaan kuulee kaikkia, kun vaan
Häntä hengessä ja totuudessa lähestytään", sanoi pastori.
Tuntui kuin olisin niellyt hänen sanansa, vaikka en niistä juuri
ymmärtänyt kuin viimeisen lauseen, joka minua tosin vähän lohdutti.
Mutta tiellä johtui mieleeni, että sulhoni kuitenkin oli kieleltään
suomalainen, että hän oli Suomessa syntynyt ja kasvanut. Olkoon
kreikanuskoinen, ajattelin minä, kunhan vaan on suomalainen. Onhan
meillä sitten maailmassa jotakin yhteistä. Kuitenkin olin vielä
tulisissani, kun kauppaneuvos T. tuli tiellä vastaani ja onnitteli
minua kihlaumiseni johdosta.
"Enpä iloitse koko onnesta", sanoa tokaisin minä tuhma. "Miksi petti
hän minut eikä ilmoittanut, että onkin kreikanuskoinen -- en suinkaan
olisi suostunut!"
"No, no! maltahan mielesi!" neuvoi kauppaneuvos: "tuleva miehesi ei
olekaan kreikan-, vaan lutherinuskoinen -- ainoastaan minä olen
kreikanuskoinen."
Minä häpesin ja ihastuin; luulenpa, että punastuinkin. Mutta raskas
kivi putosi silloin sydämeltäni enkä sen jälkeen enää uskonut mokomia
juoruja.
Mutta niinkuin jo sanoin, ei ole minun elämässäni mitään merkillistä.
Kauppaneuvos tarjosi meille sitten hyväntahtoisesti omat vaununsa,
joissa tultiin Viipuriin, että petäjänummi jytisi. Porttien pielissä ja
katujen varsilla katselivat ihmiset silloin ihmeissään meitä. "Minä
tunnen olevani rikas", sanoi ylkäni. "Niin minäkin", sanoin minä. Ja
olihan meillä silloin muitakin varoja kuin rakkautta. Terveyden lisäksi
oli miehelläni hyvänlainen palkka, jota kauppaneuvos heti vihkimisen
jälkeen lisäsi. -- Häät pidettiin kohta Viipuriin tultua. Minunkin
käteni sekä osasivat että halusivat työtä tehdä. Kun Jumala siunasi
meille varoja yli jokapäiväisen tarpeen, yhdistyttiin osakkaiksi
kauppaneuvoksen liikkeesen. Mieheni oli teoissaan luotettava ja
rehellinen, niinkuin oikea suomalainen. Sentähden kauppaneuvos piti
hänestä niin paljon. Kaikki menestyi paremmin kuin sopi odottaa. Niin
lisääntyi perhekin -- meillä on nyt seitsemän lasta, arvatkaa!
Ihmiset sanovat miestäni tuliseksi ja äksyksi -- voipi niin toisinaan
olla. Mutta minä olen koettanut sammuttaa tuimuutta rakkaudella --
onhan se kumppalin velvollisuus -- ja olenkin aina onnistunut, sillä
mieheni osaa ajatella: hän malttaa mielensä.
-- Miten vaihtui sitten tuo onnellinen asemanne nykyiseen? kysyin minä.
-- Kuulisitteko sitäkin? jatkoi vaimo. -- Tiedän nuoria, kokemattomia
ihmisiä, jotka ainoastaan pakosta kuuntelevat vakavia asioita. Sitten
tietäkää, ett'ei onni aina pakene ihmistä samalla kertaa kuin menestys.
Särkyy reki, kuolee hevonen, mutta ei riku toivo. Niin kävi meillekin.
Ajat huonontuivat ja puuliikekin huonontui -- niinkuin se on monesti
sen jälkeenkin huonontunut -- ja lopulta pysähtyi kokonaan. Toinen
kauppahuone toisensa jälkeen luovutti omaisuutensa velkojille. Kauan
kyllä kesti kauppaneuvos ja paljon työtä levitti hänen liikkeensä
maahan, mutta loppuun piti hänenkin ehtiä ja tuhannet ihmiset jäivät
työttömiksi. -- Sääli niin hyvää isäntää! -- Siinä hukkui miehenikin
varat ja loppui hänen palveluksensa. Köyhä oli hän nyt omaa kauppaansa
aloittamaan ja liian vanha kelvatakseen uusille isännille, varsinkin
huonona aikana. Mutta me olimme kumpikin tottuneet työhön. Ja tekevällä
on aina työtä.
Raskahin koettelemus oli jo kauan aikaa perhettämme painanut: vanhin
tyttäremme -- hän on nyt jo yhdenkolmatta -- sallittiin raajarikoksi.
Hän on vieläkin kuin lapsi eikä voi liikkua liikuttamatta. Lääkäri on
hänet jo aikoja sitten hyljännyt. Kun oltiin hyvissä varoissa, oli
helpompi kärsiä, mutta sittemmin -- minä tunnustan, että aloin väsyä.
Onneksi osasi mieheni nytkin ajatella ja hän lohdutti minua: "Eihän ole
perhe-elämä ainoastaan lasten, vaan vanhempienkin kasvatusta varten",
sanoi hän. "Luultavasti sentähden annetaan useinkin vanhemmille lapsi
vaan vähäksi aikaa ja sitten otetaan pois", sanoi hän. "Ja varmaankaan
ei muuten niin usein onnellisen syntymisen iloa seuraisi vaivaloisen
elämän murheet", sanoi hän. "Mutta kaikella elämällähän on tarkoitus,
lyhyelläkin. Me tarvitsemme puhdistusta; paljon on meissä vielä vikoja
ja likoja. Mutta maailma on suuri kylpylaitos, jossa lopullista
puhtautta ja terveyttä varten on monenlaisia kylpyjä: kuumia, haaleita
ja kylmiä; höyrykylpyjä ja ruiskukylpyjä", lisäsi hän. "Toisinaan antaa
ylilääkäri katkeria kylpyryyppyjä", sanoi hän. "Kaikki tapahtuu
niinkuin tarvitaan, kun vaan emme tahallamme pala tahi vilustu. Ja
onhan meillä virvoittavaakin: kuusi tervettä lasta, joista toivomme
ihmisiä. Ja toivommehan lopulta muutakin", lisäsi mieheni ja tarttui
käteeni. Minulle lisääntyi voimia ja minä tunsin uudelleen olevani
tuettu enkä ole sittemmin enää valittanut. Mieheni pilkkoo puita ja
minä, niinkuin tiedätte, olen pesijänä -- liikeneehän tässä maailmassa
pesemistä. Mutta minä uskon, että onni pysyy meillä niinkauan kuin
rakkaus ja toivo. -- Kunhan vaan Jumala siunaisi lapsia! lisäsi
pesuvaimo, ja siihen hänen tarinansa loppui.