Eivät suomalaiset historiamme vanhimpina aikoina osanneet hävetä
sukuansa: näkyivät siltä kuin olivat ja olivatkin sellaisia, että
kelpasi näkyä. Ei kukaan herra Inkonen tahi Kirves, ei kukaan herra
Kurki tahi Kortomaa [vanhoja Suomen aatelissukuja] ollut niin
turmeltunut, että olisi suomalaista nimeänsä kainostellut. He osasivat
olla miehiä nimiensä takana.
Hengelliset miehet taas eivät silloin maallisista "liika"-nimistä
välittäneetkään; karistivat ne pois, kuten maallisen takkinsa, ja
pysyivät sitten vaan apostolisesti Tuomaina, Maunuina ja Olavina.
Mutta kun vierassukuinen valtakansa oli vuosisatoina suomalaisuutta
katsellut syrjinkarin, alkoivat täällä etupäässä nöyrämielisemmät --
niitäkin aina on joukossa -- hävetä syntyänsä ja leimasivat arvonsa
muukalaisella nimellä. Poikkeukset muuttuivat tavaksi ja tapa on
sittemmin muuttunut säännöksi, jota suomalainen virkaväki on
luontaisella itsepintaisuudellaan noudattanut. Niinpä pidetään nyt
tuossa väessä vieläkin kansallisten nimien takaisinottamista melkein
rikoksena, joka on rankaistava vähintään ylönkatseella.
Vieras nimi antaa tilaisuuden johtaa sukuakin vieraista juurista. Ja
siihenkin on meidän sivistyneellä herrasväellä tavaton taipumus.
Tahdotaan olla sukuisin, joll'ei juuri Norfolkin, Ayrshirin tahi
Angooran rotuja, niin jotakin rajantakaista perua joko lännestä tahi
etelästä. Joko siten mielistellään germanilaisrodun ylpeyttä tahi omaa
turhamaisuutta -- toista tahi toista.
* * * * *
Mutta meillä on tällä kertaa tekemistä nimenomaan pormestari Leipzig'in
kanssa. Kirjaimesta kirjaimeen oli hän saman niminen kuin Saksanmaan
suuri kirjakaupunki eikä siis mitenkään voinut olla suomalaista
sukujuurta. Niin uskoi pormestari itse sekä hänen lähimmäisensä. Ja
kuka olisikaan uskaltanut toisin uskoa?
Jokainen myönsi, että pormestari oli virkamies, rehellinen aina
partaansa asti -- sitä hän suvaitsikin vain poskilla -- ainoastaan
itsepintaisuudesta häntä joskus moitittiin. Mutta sekään ominaisuus,
joka kyllä suomalaiselle luonteelle omistetaan, ei tarvinnut todistaa
pormestaria suomalaiseksi; sillä olihan esim. Kaarle XII itsepäinen,
vaikka oli ruotsalainen. Ja miks'ei voinut pormestari olla saksalaista
juurta, kuten jo nimikin todisti, sillä vetipä saksalaisen
Wallensteinin itsepäisyys kyllin pormestarillekin vertoja.
Kun näin suuret historialliset henget kilpailivat päästäkseen
pormestarin sukulaisiksi -- mitä osaa oli hänessä sitten enää
suomalaisella lihalla ja verellä!
Muistelikin pormestari isistään kaksi, vaikka tosin hämärätä,
sukujohtoa. Toisen muistelman mukaan olisi suuren Kustaa Adolfin
toimesta heti Leipzigin tappelun jälkeen muuttanut Saksasta Suomeen
eräs sotasankari, jonka jälkeisistä sitten syntyi pormestari Leipzig.
Toinen muistelma tiesi, että pormestarin esi-isät ensin olisivat
jostakin Leipzigin tienoilta muuttaneet Ruotsiin -- tätä tietoa piti
pormestari uskottavampana. Siellä sitten kohosi yksi suvun jäsenistä
kuninkaallisen hovin ylitallimestarin apulaiseksi, joka nai
kuninkaallisen sisäneitsyen. Yksi tämän avion perillisistä siirtyi --
jutun mukaan -- sotapäällikkönä Suomeen. Pormestari päättikin, että
tästä lähteestä alkaen hänen sukunsa veressä on kiehunut jotakin
kuninkaallista. Todellakin sellaista mahtoi olla tuo luja liitto
pormestarin niskan ja selkäpintilän välillä, joka ei suvainnut pään
tekevän mitään käänteitä ilman vartalon myötävaikutusta. Tästä syystä
näyttikin hän liikkeissään ylhäisen komealta, oikein majesteetilta.
Sellainen ryhti anastaa väkisinkin kunnioitusta, kun sen lisäksi tukee
askeleitaan niin paksulla, valtikanmoisella sauvalla kuin herra
pormestarin oli tapana. Joskus sai tämä sauva kunnian kohota
järjestämään kaupungin kulkuneuvoja. Kun pormestarin liikkeet
olivat enimmäkseen jotenkin suoraviivaisia, osui useinkin hänen
tiellensä raatihuoneen edessä tahi katujen risteyksissä milloin
mikin palkka-ajuri. Tällaista ajurien asentoa nimitti pormestari
hävyttömyydeksi, jota hänen oli mahdoton sulattaa, hänen joka oli
kaupungin oikeus ja totuus. Hetkisen piti jäykkä herra kovaa purpatusta
ja mutinaa; vaan, joll'ei siitä ajuri hievahtanut, kohosi oikeuden
valtikka -- mutta se ainoastaan kohosi, sillä laki oli kirjoitettu
pormestarin sydämeen, joka kielsi omankäden oikeudesta. Hän laski siis
sauvansa alas. Loukattu oikeudentunto pani tosin ajurinkin puolestansa
mutisemaan, mutta pitihän esivaltaa totella: -- hän väistyi.
Ensimäisenä päivänä maaliskuun kuoltua, luki pormestari kaupungin
senaikuisessa sanomalehdessä oudon uutisen, joka hänet pani sekä
ihmeihinsä että suuttumukseen. Ilmoitettiin, että sinä iltana näytetään
kaupungin teaatterissa läpikuultava ulkomaan ihminen, jonka
sielunelämää ei tarvinnut yksistään silmästä tutkia. Koko ruumis oli
niin läpihohtava, että helposti voi nähdä sydämen ja suonten tykkinän
sekä veren heleän helmivirran ja aivojen ihmeellisen toiminnon. Mutta
tämän lisäksi nähtiin kuinka mielenkuvitukset muodostuivat sydämessä
somiksi monenvärisiksi kupliksi, täynnä lämpimiä tunteita. Nämä sitten
suoniteitä vaeltaessaan kutistuivat ja kärsivät kaikenlaista ahdinkoa,
jotkut joutuivat raajarikoiksi, jotkut kuolivatkin. Mutta osa saapui
aivojen tuomioistuimen eteen, jossa ne punnittiin ja tuomittiin, minkä
kivi kaulaan, minkä siivet selkään. Ihmeellistä oli nähdä miten nuo
kipeniksi muuttuneet kuplat yhdistettiin aivoissa ajatusrihmoilla ja
järjestettiin säännöllisiin riveihin, tarvittaessa kielelle
anniskeltaviksi.
Jotenkin tällainen oli päivän uutinen. Mahdotonta on enää tesmälleen
muistaa mitä tässä on liiaksi, mitä liian vähän.
Kun kansa ei tiennyt oliko nähtävänä ihme nainen vaiko mies, tulvasi
kumpiakin sitä uteliaammin katsomaan. Naiset tahtoivat kerrankin oikein
tunkeutua miehen mielen syvyyksiin, miehet osastaan yhtä halukkaasti
pyrkivät omin silmin näkemään mitä naisen sydämessä oikeastaan
piileksii. Totuus vaatii tunnustamaan, että muita uteliaammat olivat
nuoret naiset sekä nuoret miehet.
Edellä sanottiin, että uutinen pormestaria ei ainoassaan ihmetyttänyt,
vaan myöskin suututti. Ei hän vielä ehtinyt muuta lukea, kuin että
teaatterissa jotakin näytetään, kun hän jo pysähtyi.
Mitä! -- hyljätty teaatteri, jonka insinööri on tuominnut
parannuksille, sielläkö jotain näytetään? Sinnekö vietellään ihmisiä
satimeen?
Nämä kaksi asiaa: ihmiskunta ja laittomuus, ne ovat aina antaneet
huolta hallitsijoille ja sitä liikeni nyt pormestarillekin. Viisi
vuotta sitten oli insinööri sanonut, että teaatterin katto voipi pian
pudota. Siitä lähtien oli tämä huone ollut suljettu: katto tosin pysyi
vieläkin entisellä tasallaan, mutta voisihan se jonakin hetkenä pudota,
koska insinööri niin oli sanonut. Ja insinööriä uskottiin kaupungissa
enempi kuin kaikkia uskonkappaleita yhteensä.
Tässä uskossa ei sopinut pormestariakaan lukea epäilijöihin. Sentähden
riensi hän pelastamaan ihmiskuntaa. Ensi kiipaleessa kiiruhti hän
kaupungin poliisimestaria hätyyttämään. Kenties oli tämä luvannut
teaatterin käytettäväksi. Niin, hän se on, juuri hän. -- Sitä
rohkeutta!
Näin jupisten pormestari astui tavallista pönäkämmin ja painoi
sauvaansa katuun entistä rotevammin. Jo etäältä väistyivät hänen
tieltänsä ajurit. Hän näki kuinka väkeä meni teaatteriin ja tuli
teaatterista. Toiset hymyilivät, toiset näyttivät olevan ähmissään.
Tuossa kohtasi hän jo menomatkalla poliisimestarinkin. Arvoisat
vanhukset, oikeus ja järjestys, tapasivat siinä toisiaan. Hämillään
tähystivät he aluksi toisiinsa.
Sitten alkoi näiden ikäveljien välillä jotenkin epäveljellinen jupina
ja kinastus, jota kesti teaatterille asti. Kumpikin syytti toistansa,
mutta kumpikin pesi puolensa puhtaaksi. Pormestari vakuutti nostavansa
asiasta kanteen ja poliisimestari sanoi opettavansa asianomaiset
tietämään huutia. Lopulta yhtyivät he syyttämään koko vallattomuudesta
teaatterin vahtimestaria. Hänellähän oli teaatterin avaimet.
-- Se junkkari! murisi poliisimestari, ramistaen sapelia vyöllään.
Samalla riipaisi pormestari teaatterin ovea, mutta -- se oli lukossa.
Heti ilmestyi kuvehuoneesta vahtimestari.
-- Aprillia! jos saan luvan arvata, huudahti hän, kumartaen nöyrästi.
Mutta hän ei tohtinut esivallalle nauraa.
-- Aprillia! äännähti myöskin yht'aikaa oikeus sekä järjestys ja
kumpikin painoi kämmenensä otsaan. Sitten kääntyivät he tyytymättömällä
murinalla kotiinsa.
-- Sellaisia okaita ja piikkejä sikiää painovapaudesta, arvelivat
vanhukset. -- Oikeus ja järjestys pidetään narrina; petos ja valhe
vallan saa. Jospa voisi lukita sanomalehtien suut yhtä hyvin kuin
raajarikkoisen teaatterin ovet!
Mutta sitten he muistivat, ett'ei painovapautta maassamme vielä
oikeastaan ollutkaan.
-- Niin, voipihan sentään olla hyvä, että vuodessa on yksi valheitten
juhla. Ihmiset voivat purkaa silloin pahan sisästänsä ja elää sitten
kaiken vuotta rehellisesti.
Näillä puhein he erotessaan toisiaan lohduttivat. Mutta siitä päivästä
menetti pormestari kaiken uskonsa kaupungin insinööriin. Miksi ei
teaatterin katto ollutkaan pudonnut alas, vaikka sitä jo viisi vuotta
sitten ennustettiin? Jos se olisi tapahtunut taikka jos teaatteri olisi
pysynyt entisellään, vapaana käytännölle, ei olisi nyt ollut kellään
tilaisuutta sanoa, että pormestari juoksi aprillia. Sellaista tapahtuu,
kun insinöörit pyrkivät profetoiksi!
Tapahtui sitten, että insinööri taas, kun hänelle osui hyvää aikaa,
teki uuden esityksen kaupungin hallitukselle. Kuten tuhansien järvien
maassa sopii, tunkeusi kaupungin keskustaan useita lahden poukamia,
joita insinöörin taiteellinen silmä suositteli. Mutta vuosi vuodelta
alkoivat ne mannertua ja näytti kuin olisivat toivoneet syliinsä
nostettavan jonkun kauniin kartanon, varsinkin kun erään lahden
pohjukka aivan sivusi katua. Tältä kannalta käsittelikin pormestari
asiata. Mutta insinööri esitteli, että varsinkin tuo eräs lahti, niin
nimitetty Kultapohja, kaupungin kaunisteeksi syvennettäisiin. Siitä
olisi muka käytännöllistäkin hyötyä -- tämä puoli esityksestä vetikin
enemmin kaupunkilaisten huomiota kuin kauneusoppi -- koska siten
autettaisiin kalavenheet syvemmälle kaupungin keskeen sekä avattaisiin
kesäiselle höyryliikkeelle avarampaa tilaa y.m., jota ei edeltä voitu
aavistaakaan. Näitä paitse veti insinööri jaloja esimerkkejä Euroopan
suurista kaupungeista, joihin suurella vaivalla oli kanaviakin kaivettu
ja niin tehty kaupungit paratiisin yrttitarhoiksi.
Tällainen esitys oli niin viehättävää laatua, että se väkisinkin vaati
suosiollista kumarrusta. Euroopan kaupunkien kunnia ja paratiisin
yrttitarha -- kuka niitä ei tahtoisi omalle kaupungilleen?
Ainoastaan pormestari Leipzig ei tahtonut. Hän väitti, että Suomessa on
kyllin kaivamattakin järviä ja lahtia, koska niistä on kannattanut
oikein laulujakin lasketella. Mutta eipä ole vielä yksikään laulanut
Suomen suurista kaupungeista. Sentähden on laitettava niin, että voivat
kerran niistäkin laulaa. Sitä vaatii kaupungin käytännöllinen etu, että
katuvieret kartanoituu. Jos lahta kaivettaisiin, pitäisi sitä iäti
kaivaa, koska maa Suomessa yhä nousee ja vedet väistyvät, kuten
Kultapohjakin on osoittanut. Siis, päätti hän, ennen rahat kaupunkia
nostamaan kuin laskemaan.
Näitä lausuessaan näytti pormestari tavallista juhlallisemmalta.
Kahdella päällä seisoi nyt kaupungin hallitus, sillä kovin painava oli
oikeuden päämiehen sana. Mutta täysin luopuivat mielet insinöörin
mietteistä, kun pormestari vakuutti olevansa ensimäinen kohottamaan
kartanonsa Kultapohjan sylistä.
Muutamat moittivat herra Leipzigiä itsekkäiseksi ja ahneeksi, mutta
oikeastaan he taisivat tarkoittaa, että hän oli itsepäinen ja
säästeliäs. Ainakin oli hänellä varoja ja tahtoa pysyä sanassaan.
Kenties oli hän kumpiakin perinyt.
Miten olikaan, mutta kaupungin ihmeeksi kohosi Kultapohjan mudasta
ensin perustus, sitten kivijalka ja vihdoin jykevät seinät. Kesäisen
iltaruskon hohteessa nähtiin usein pormestarin seisovan rakennuksensa
muurilla. Oikosena kuin maistraatin pöydällä kynttilä tähysteli hän
siinä toivosta palavin silmin. Mielensä kuvastimesta katseli hän
vuosien taakse ja ihaeli kaupungin tulevaa suuruutta. Kultapohjan
lahdessa näki hän aaltojen asemilla kartanoita, joille hänen sanansa
oli laskenut perustuksen.
Kesken näitä kuvia läheni keskeneräistä rakennusta koukkuselkäinen
vanhus sauvansa nojassa. Hän nosti hattuansa ja kumarsi pormestaria.
Hän näytti jotakin odottavan, mutta ääneti.
-- Mitä kaipaat, mies? kysyi pormestari tylysti.
-- Näette, armollinen herra, mitä tarvitsen.
-- Mutta kotosi? kysyi edelleen ankara herra.
-- Kotoni on teille yhtä tietty kuin puutteeni. Mutta unhoitettua voipi
uudistaa. Niin, sitä voipi. Ette enää muista nuorta paria, ette muista
Hilaarius Kukkoa ja Agaatta Kanaa, joiden vihkiäisissä nuorena
ylioppilaana tanssia heilasitte. Kukoisti silloin Agaatta, nyt on hän
mullassa, minä tässä. Hymyilitte meille silloin, nyt sitä ette voi.
Kyllä tunsi minut arvoisa isänne, pitejämme senaikuinen pastori, hän
minut ja minä hänet. Niin, miksi ei tuntenut? hänpä juuri vihkikin
meidät! Eli silloin vielä isoisännekin. Kaukaisia meriä kynti hän.
Voimallinen mies ja rohkea laivuri oli Ananiias Leipäsäkki. Mutta
koulussa muuttui hänen poikansa nimi -- paljon muuttaa koulu.
Sellaisia ihmeitä lauleli Hilaarius Kukko.
-- Ananiias Leipäsäkki! lausuivat toinen toisensa jälkeen
rakennusmiehet. Puolenpäivän rinnassa painuukin helposti Leipäsäkki
mieleen. Ja nyt tiesivät he pormestarin sukuisän.
Mutta pormestari seisoi ääneti kuin ukkosen iskemä. Hän vaaleni ja
punastui ja taas vaaleni. Koneentapaisesti kaivoi hän kukkaroansa. Mitä
sormiin osui, heitti hän kerjäläiselle, joka kumarsi ja läksi tiehensä.
Niin piiritti totuus rehellisen pormestarin eikä luetellut hän enää
siitä päivin sukujohtojaan. Jumalan ja ihmisten edessä vaelsi hän nyt
suomalaisena. Kartanot Kultapohjassa kunnioittavat hänen muistoansa.