Minä oikeastaan olen kotoisin Pellonpään kylästä Jauhovakan talosta.
Kotini nimestä juuri pistikin päähäni ajatus ruveta leipuriksi, kun
vanhin veljeni peri maan ja minä nuorin seitsemästä huomasin olevani
liika murena isäni Jauhovakassa. Minä otin jalat alleni ja ne toivat
minut tänne Viipuriin, jossa nyt vaimoni Hetaleenan rinnalla syön omaa
leipääni. Mutta näin pitkälle ei ole vähällä päästy. Siinä on nähty
monta tuulta ja tuiskua. Kuitenkin tahdon kertoa ainoastaan pääasiat ja
nekin lyhyesti.
Kun kysytte mikä minut juuri Viipuriin toi, niin tietäkää, ett'en
tahtonutkaan tulla tavalliseksi leipojaksi. Sitä en tahtonut. Jo
lapsena opin markkinoilla tuntemaan Viipurin rinkelin. Sen maku ja
maine ei haihtunut mielestäni. Jotakin semmoista tahdoin oppia
leipomaan ja sentähden tulin Viipuriin. Täällä sitten rupesin leipojan
oppiin. Oppikontrahti tehtiin valmiiksi ja viideksi vuodeksi olin minä
sidottu mestarini taikinapyttyyn. Viisi vuotta, arvatkaa!
Mutta kovasti erhetyin minä: ajattelin, että jokainen leipoja täällä
osaa laittaa Viipurin rinkeliä. Kuitenkin oli mestarini ainoastaan
tavallinen leipuri.
Viisi vuotta kului jauhotuiskussa. Monta kertaa kisällit opettavaisesti
haiveltivat päätäni. Monta kertaa painettiin pääni jauhosäkin
syvyyteen, josta sitten valaistuna nousin ja muille nauruksi itkin.
Mutta eihän kukaan tiennyt, että leivoksissa oli kyyneliä. Kun
mestarilleni valitin, ajoi hän leipämelalla viisautta päähäni. Näytänkö
nyt teistä hyvin viisaalta? Jos siltä en näytä, niin oli ainakin
mestarini hyvin viisas.
Kun viisi vuotta kului, olin minä vapaa. Voin sanoa, että minä sitten
aloin huilata niinkuin muutkin vapaat huilasivat. Maailma tuntui niin
rajattomalta, että siihen näkyi mahtuvan sekä poikin että pitkin. Minä
käytinkin tilaisuutta ja ojentelin jäseniäni kaikille maailman
tuulille.
Niihin aikoihin alkoi maineeseeni niinkuin takkihinikin ilmestyä reikiä
ja likapilkkuja.
Eräänä aamuna tapasin itseni tähtiä tutkivassa asennossa Myllymäen
rinteeltä. Mylly muistutti jauhoista, jauhot leivästä, leipä Viipurin
rinkelistä. Minä muistin elämäni tarkoituksen ja ojensin itseni
korkeuteen. Hetkisen seisoin siinä kuin tuomittu. Ja kosket, hyöryävät
kosket kohisivat aivoissani.
Minun piti oppia leipomaan Viipurin rinkeliä. Mutta miten? Työllä,
vaivalla ja rahalla ei sitä taitoa voiteta. Se on salaisuus, jonka
omistajat uskovat ainoastaan sille, jolle elämänsäkin. Ja senaikuiselle
minulle ei kukaan hupsu elämäänsä uskonut. Minä katsoin silloin
pyöreään taskupeiliini enkä ole unohtanut sittemmin kuvaani: veriset
viirut koristivat kasvojani, joita tappuraisena varjosti tumpura
tukkani liereän patahatun alta. Ovathan silmäni nyt selkeät, mutta
sameina kuin sotketut lähteet haamoittelivat ne silloin. Töin tuskin
peitti repaleet ihoani.
Muutamat penningit taskussani, laskeuin Myllymäeltä alas ja -- päätin
ostaa Viipurin rinkelin. Mutta tiedättekö keltä sen aioin ostaa? Asia
on minulle niin painava, että soisin jokaisen siitä tietävän.
Silloin, niinkuin nytkin, oli Punaisenlähteen korvalla pieni lautakoju.
Mutta silloin ei siinä kaupinnut vanha akka eikä likainen ukko paksua
vehnäleipää. Ei. Jalompaa oli leipä ja kauniimpi oli kauppias. Häveten
ja allapäin lähestyin minä lautakojua. Minä rumuus, hän kauneus. Minä
katkera ja nälkäinen, hän suloinen makeanleivän haltijatar. Salaa
kulmieni alta vaan rohkenin katsoa hänen ruskeita, mustakulmaisia
silmiään. Voi niitä ruskoposkia, voi sitä mustaa tukkaa! Minä unohdin
ostettavan rinkelin, sillä oikea Viipurin rinkeli seisoi nyt edessäni.
Semmoisen, juuri semmoisen sopiikin leipoa sekä myödä semmoista leipää!
Mutta millä ostin, millä ansaitsin minä semmoisen?
Minä väistyin pois. Sellaisena kuin olin en ollut mahdollinen häntä
lähestymään. Minä söin huonompaa leipää. Sitten pääsin entiselle
isännälleni työhön. Kuukaus kului. Kasvojeni arvet olivat parantuneet
Jo olivat vaatteenikin ehjät ja puhtaat. Mutta ei väistynyt mielestäni
Punaisenlähteen elävä rinkeli. Olinhan sitä paitse päättänyt oppia
leipomaan Viipurin rinkeliä.
En enää huilannut. Työssä sain miehuutta ja rohkeutta. Eräänä päivänä
lähenin lautakojua, ja nyt ostin kun ostinkin rinkelin. Se oli
semmoinen syötävä rinkeli. Mutta tiedättekö mitä sille tein?
Jaoin rinkelin kahtia ja sanoin tytölle: "Ell'ette ota tätä puolikasta,
en osta teiltä koskaan rinkeliä." Ja siinä olikin hetki, joka ratkaisi
tulevaisuuteni kohtalon. Tyttö ei hyljännyt. Hän vastusti, mutta otti
kuitenkin. Hän katsoi minuun ja minä katsoin häneen. Sillä kertaa emme
paljon jutelleet.
Mutta se rinkelin puolikas oli tavattoman makea!
Sitten minä tapasin hänet kahden viikon kuluttua ja sitten viikon
kuluttua ja puolen viikon kuluttua siksi, että minä nimitin häntä
Hetaleenakseni ja hän minua Juhanantikseen.
Se oli ihana aikakaus.
Johan tästä on selvää, että meistä tuli pari. Sitten oli minun helppo
oppia Viipurin rinkelin leipojaksi. Mutta ajatelkaapas, että juuri
Viipurin rinkeli teki minusta miehen!