On iso väentupa Kumpulan talossa. Ovesta mennen on perällä oikealla
pitkä puiseva honkapöytä, jonka takana ja päässä, perä- ja sivuseiniä
vasten, seisoo raskastekoiset honkalavitsat. Keveämpi hoikkasäärinen
lavitsa seisoo pöydän edessä. Perällä vasemmalla ja oven pielessä
oikealla sängyt seistä könöttävät. Edellisessä talon haltijapari öisin
asustaa ja jälkimäisessä heidän tyttärensä uneksii ja uinailee.
Ovenpielessä vasemmalla on uunirintainen muuri, jonka hormikattoinen
pankon nurkka muodostaa nokisen takan, jossa puut rattoisina
talvi-iltoina paukkuvat. Tästä sauhu kautta muurin nielevien torvien
ylös kohoaa ja katonpäällisestä tiilituutista ilmoihin tupruaa. Kuu öin
ja aurinko päivin päästävät säteensä tupahan kolmesta kuusruutuisesta
ikkunasta, joita on kaksi oikealla ja yksi vasemmalla sivuseinällä.
Muuta ei näy maalattua tuvassa kuin vasemmalla sängynpäässä kohoava
punainen astiakaappi, jolla paraikaa haamoittavan kuun valossa näemme
puu- ja saviastioita, sorvattuja tammilautasia ja valettuja
tinalautasia sekä kotitekoisia puulusikoita.
Pankolla istui kehräten harmaa kissa, koska metsän kolmihenkinen
pakolaisjoukko puhaltaen astui tupahan. Tunsipa heti kissa tuttavikseen
naiset ja hyrräten lähestyi se heitä, kun pöydän luo lavitsalle
istuivat. Kahden poikkipäin katon alla juoksevan paksun parren
välikohdalla seisahtui Simo leipävartaitten alle, koska hän synkeänä
alkoi saarnansa.
_Simo_. Tässä nyt puhallamme ja tätä aavistin minä. Mustaa surmaa
ennusti se metsän harmaa peikko, jonka kopille mennessäni näin; se
kavala konna, juonikas Ryty-Pauhu, jota viimeksi löylytin. Ansaitsipa
hän kyllä saunansa. Vaan pahoin voipi hän mua takaisin kolhia, ellei
kasvojani kyllin peittänyt tämä isolippuinen lakki, jonka syvälle
päähäni painoin, lähtiessäni miestä hukistelemaan. Voi sinuas
viinakattila, sinä kadotuksen tulta suitseva vaskikirnu! Poispa syöksi
korpi povestansa nämä synnin sikiöt. Itkekää ja parkukaa, te oinaat,
uuhet ja karitsat! Purskukaa katumusta, te isät, äidit ja tyttäret!
Äsken hurjina riemuitsimme -- nyt humalaisten helvetti on meille
auennut!
_Sere_. Minä itken katumuksen verisiä kyyneleitä.
_Reetta_. Minä tuskan katkeruutta kärsin ja surun sameata vettä
silmistäni puserran. Oikeata kalkkivettä puserramme nyt. Vaan missä on
poloinen Jaakko-vanhani, joka korpehen jäi?
_Simo_. Niinpä jäi, vaan eipä hänkään tästä ansasta voi pelastua.
Myöhäinen on nyt katumus, myöhäiset kyyneleet. Rankaisevata kostoa
huutavat meille salot, joita olemme häväisseet. Kauneuttaan vaatii
meiltä muhkea metsä, jonka saastainen viinansauhu on sokaissut.
Raikasta vettänsä anoo meiltä korven kirkas lähde, jonka olemme
myrkyttäneet. Oi te vaskivartiset petäjät ja sorjat hopeakoivut, jotka
pannun alla paloitte, ken herättää teitä viinatulen kidasta!
_Reetta_. Miksi näin rajusti tuomitset tointa, josta äsken riemulla
lauloimme ja hypimme?
_Sere_. Mutta riippuipa karvas murhe sen riemun liepeissä, äitini. Ja
mun piikaisen lapsen päätäni nyt kovin kivistelee.
_Reetta_. Päätäni munkin kipoittaa, vaan ilopa oli sentään iloa.
_Simo_. Hurmoitusta oli ilomme. Laulut ankeriaan ja sammakon ovat
kauniimmat laulujamme. Näinpä kerran käärmeitten tanssin kiima-aikana
kallion kuilussa. Hurjasti vyöryivät he pyöränä -- semmoinen oli
tanssimme!
_Sere_. Kamala kuvaus synnintyöstä, armas Simoni! Vaan ne toki unhoita
ja katsele kuutamoa, silmäile tuota yön vaaleata lyhtyä. Sen vaalea
otsa valoa tarjoaa sun synkeään muotoosi. Aamuhun taluttaa se meitä;
yön synkät haamut unhoitamme silloin.
_Simo_. Unhoitanpa kaikki enkä toiste tallustele näitä pimeyden
polkuja, minä hurja. Oi, sinä nouseva päivä, säteile saloillemme!
Unheesen upotamme silloin pimeyden työt.
_Sere_. Ne unhoita, armaani, vaan Sere-kultaasi muista.
_Simo_. Niin, sua muistaisin, vaan missä on nyt tulevain päiviemme
toivo? Häpeä ja hävitys uhkaa tätä taloa, jota viinansakolla raskaasti
rangaistaan. Mahdotonta on elämämme silloin, sillä köyhinä ja
nälkäisinä emme jaksa iloita. Muistatko miten lauloi nälkävuonna
vaeltava kanteleen soittaja?
Kuun valo, päivän paiste
Ei meitä ravitse,
Yön kastehelmen loiste
Ei mannaa taritse.
Ja kyyneleet ei meitä
Janosta sammuta,
On valitusten leipä
Myös karvas, katkera.
Näin lauloi hän; ja niinpä on viinakin meidät syöstänyt onnesta
onnettomuuteen, riemun valosta synkkään suruhun.
_Reetta_. Ahaa! Paha sisälles on astunut, Simo! Petoksen polttavia
sanoja viskaat sä tyttö-raiskan silmille. Mutta kavahda itseäs
Jaakolta! Kuuletko jytyä, kuuletko astuntaa ulkona?
Silloinpa sisälle astui ankara, jykevä Jaakko ja Simo lavitsalle seinän
viereen istahti.
_Jaakko_. Täälläkö piilette, te kehnot kanakopin vartijat! Ruunun
haukan kynsissä on nyt musta kukkomme. Oi teitä, te kehnot karjapiiat!
Suden suuhun päästitte parhaan lypsylehmän. Voi sitä Mustikki parkaa!
Voi teitä, te pakenevaiset paimenet.
_Reetta_. Älähän, rakas Jaakkoseni, noin vihan kyllyyttäsi vuodata!
Ethän itsekään paikaltasi hievahtanut, kun mies viinapannun kumosi ja
lennätti kuin pyryilmassa pois.
_Jaakko_. Sinä vaimon leuka kuin kannat liprakkata kielen lehteä!
Näitkö miten jyrinänä ja paukauksena ilmestyi tämä tuulispää? Jokaisen
jäseneni seivästi ja pönkitti se. Ei kieltä, ei sanaa noussut
huulilleni, kunnes sydäntäni vihiäsi, koska vaskikattila, isäni
perintö, korpehen katosi.
_Reetta_. Ja väristen mykkänä ja rampana lyyhistyin minä kuusen
juurelle.
_Sere_. Ah! Minäpä värisin kuin puhurin pojan kynsissä!
_Simo_. Minunpa poikasen sylissä sinä, Sere, tutisit ja putisit kuin
pakkasessa keritty lammas! Siellä näreen juurella kyyristelimme, kunnes
kolmessa tulla tömistimme tänne, jotta kangas kumisi kuin tyhjän
tynnyrin kupeet.
_Jaakko_. Kas se oli kilpajuoksua! Voi teitä pelkurit emävarikset!
_Simo_. Sinnepä katosi kunnia, rikkaus ja onni. Rikottu on mun kauppani
nyt, rikottu on mun kauppani Jaakko Härkäpään ja teidän kaikkein
kanssa.
_Jaakko_. Simo, Simo! Äläpäs liukastele, sinä vilpin vesa, sinä
Juutaksen sikiö! Lipsahtipa äsken lukkohon liitto, joka ei ratkea.
Liittonne on vahva ja eron-avaimet eivät sun kättäsi lämmitä.
_Reetta_. Kas siinä oli pulma Simolle!
_Sere_. Se naulanväkä pitää!
_Simo_.
Pois on kulta kukkarosta
Kullan käsi kainalosta,
laulan minä, enkä viinanpoltosta sakoitettua appea suvaitse!
_Jaakko_. Enkä minä.
_Simo_. Teitäpä viinanpoltosta sakoitetaan.
_Jaakko_. Sakoitetaanko mua viinanpoltosta?
_Simo_. Sala-viinanpoltosta sakoitetaan teitä.
_Jaakko_. Luulispa sitä toisesta pojasta. Mutta eivätpä ylety ruunun
kynnet tämän Jaakon niskaan. Ijankaikkinen suolatynnyri ennen hartiani
rusentakoon kuin se häpeän tahra. Ei sakoiteta Jaakko Härkäpäätä, sanon
minä!
Kovin nämä sanat painoivat tuumihinsa Simon ja levotonna alkoi hän
permantoa astella.
_Reetta_. Kuinka, rakas Härkäpäiseni, kuinka voit pelastua tästä
paulasta?
_Jaakko_. Pykälä on mun päässäni, selvä lainpykälä, joka avaa
pelastuksen portit.
_Simo_. Aiotteko mun syypäänä sysätä lain kynsittäväksi? Älkääpäs! Se
kakkulankeppi lipsahtaa renkaasta!
_Jaakko_. Mun päässäni lainpykälä on, joka pelastaa.
_Reetta_. Älä murehdi, Sere, lainpykälä on isäsi päässä!
_Sere_. Mun isäni päässä!
_Simo_. Lausukaahan selvillä puheenparsilla tarkoituksenne,
sillä -- -- --
_Jaakko_. En vaadi ketään uskomaan, mutta lainpykälä on selvä.
Ylen oli jo tuskastunut Simo, sillä pahan saksiin arveli hän
joutuvansa.
_Simo_. En tahdo minä riitaa, vaan sovintoa hieron. Mutta sanokaahan,
appeni, sen pykälän syvyys ja viisaus!
_Jaakko_. Ahaa! Osaatko jälleen sanoa apeksi? En suvaitse minäkään
pitkiä puheita, mutta se pykälä ratkoo rautasalvat mun tieltäni.
Tunnet, Simo parka, tässä miehessä Jaakko Härkäpään!
Ylen kuumeni Simo ja päätänsä ravistellen asteli hän yhä permantoa.
_Reetta_. Kuninkaallinen Jaakko Härkäpää olet, rakas mieheni.
_Jaakko_. Puhu suoraan ja koristelematta, Reetta! Enpä ole enää
juopunut ja höyry-otsainen kuningas, vaan selväpäinen Jaakko.
_Sere_. Selkeä on nyt isäni kuin sauna lauantai-iltana.
_Reetta_. Siitä saunasta kyllä lähtee Simolle löylyä. Onpa isälläsi
viisas kuin härän pää.
Heti tuon kuultuansa heilahti tyttö Simon nenän alle ja hätäisesti
sanoa tokaisi:
_Sere_. Tiedä, Simo, että isälläni on viisas härän pää!
Noin lausuttuaan tytön heilake taasen äitinsä viereen istahti.
_Simo_. Kuulkaahan, appeni, poikanne sanoja! Rakastanpa minä
sydämestäni Sereä. Sopikaamme pois turhista jutuista ja keräjistä.
Peskäämme molemmat suumme puhtaiksi solvaus- ja riitasanoista!
_Jaakko_. Vapaan tahdon annan minä, mutta siitä pykälästä en -- -- --
_Reetta_. Hän sydämestänsä rakastaa Sereä, sopikaamme!
_Sere_. Sopikaamme, isä! Simo sydämestänsä mua rakastaa.
_Jaakko_. Jos tahtoo hän, en pakoita.
_Simo_. Tahdonpa rakastaa Sereä, ja sovinnolla nain minä tyttärenne
Seren.
_Jaakko_. En tahdo minäkään katkeraa sydäntä rinnassani kantaa, vaan
jos tahdot!
_Simo_. Sere on kultani ja liittomme on vahva.
_Jaakko_. No, olkoonpa vaan vahva liittonne, vahva kuin nuijalla lyöty.
Vaan muistakaa, etten teitä pakoittanut!
_Reetta_. Vapaasta rakkaudesta liittyvät nuoret yhdeksi, mieheksi ja
vaimoksi.
_Simo_. Nyt, appeni, selvittäkää ja ratkokaa se uhkaava lainpykälä!
_Jaakko_. Niinpä kuulkaa sanani!
Heti heristyivät kaikkein korvat, koska Jaakko, tanakasti seisten,
painavia sanoja lausui.
_Jaakko_. Tällä hetkellä teen minä kunniallinen Jaakko Härkäpää teille
mun rakkaille lapsilleni kalliin testamentin!
_Simo_. Meillekö testamentin!
_Jaakko_. Maani ja mantuni, taloni ja tavarani -- kaikki jätän minä
allekirjoittanut vävyni Simon ja tyttäreni Seren haltuun ja huomaan.
_Simo_. Ah! sitä isän sydäntä!
_Sere_. Oi, armas isän sydänkerä!
_Reetta_. Älähän, Jaakkoseni, laske leipää polviltasi! Millä elämme me
vanhat harmaita päiviämme?
_Jaakko_. Murheesi poista! Häänsä kun viettävät riemulla nuoret, he
ynnä voimakkaasti hallitsevat taloa. Isäntänä peuhaa mies ja vaimo
emäntänä pauhaa. Kilvan tarttuvat he maankamaraan, sitä vääntämään ja
kääntämään nurin. Siitä nousee vilja ja vuoden runsaus aitat täyttää.
Siunaus näin nousee maasta ja poikinut karja maitoa antaa. Lehtien
syöjä lammaslauma kasvaa pehmeän villan, suopi talveksi lämpimän
turkin. Näetpä kesä-illoin kotihin käyvän ammovan karjan ja määkyvät
lampaat kilkkavin kelloin. Siunaus näin nousee maasta ja avion kylvö
hedelmän kantaa. Saat ilon hoitaa, heijata lastesi lapsia, laulaen
"tupakkarullaa".
_Sere_.
Tuu, tuu, tupakkarulla,
Mistäs tiesit tänne tulla?
Niinpä lauloi muinen äitini mulle.
_Jaakko_. Niin nähdä saat sinä, Reetta, hedelmän lastesi töistä.
Leipää, särvintä jakavat he kanssasi; suojaa, vaatteita suovat sulle,
kunnes väsyneenä vaipuu pääsi ja tomuinen maailma jää.
_Reetta_. Syvästi ja painavasti lausut, Jaakkoni, vaan enpä ymmärrä
sua. Aiotko kerrassaan jättää tämän näkyväisen majan, tämän luolan?
Yhä syvemmin tunnostui vanha Jaakko ja edelleen lausui.
_Jaakko_. Jättää täytyy mun teidät kaikki; häpeällistä viinanpolton
sakkoa en voi hartioillani kantaa. Jääkää hyvästi, humisevat kuuset ja
korven lakkapäät petäjät, te harmaat naavaparrat! Hyvästi närekuuset,
härkinmännyt ja äkäpiikkiset katajat! Oi suopea sammal, kartuinen
kanerva ja te mansikkain vanaiset varret! Hyvästi jyskyväiset kalliot!
Hyvästi, kirkas viinalähde, joka valut vuoren soraisesta
ruosterinnasta! Lain pykälän jylisevä paukaus on iskenyt mun
rintakarsinaani, iskenyt kuin vanhan hongan rintaan. Jättää täytyy mun
teidät. Hyvästi jää, sinä vainioin viljava rinta, jonka nisät vuoden
lihavuutta tiukkuu! Hyvästi kotinurmen punamarjainen pihlaja,
riippaoksaiset koivut ja sakea kaksoiskuusi! Jääkää myös taloni
multahirret, te mustat multahirret! Jääkää seinät, lattia ja katto!
Jättää täytyy mun teidät. Jää hyvästi, lämmin takka ja rauhainen vuode!
-- Pankolla öisin uinahti kissa kiiluvasilmä, koska vuoteen hupussa
venyimme. -- Kaikki, kaikki jäätte!
_Reetta_. Rauhainen vuode! Voi, siunattu Jaakkoni, kuin sua suren!
Illat itken, yöt valvon ja valitan. Aamu kun muut nostaa virkkuina
vuoteiltaan, mun se nääntyneenä näkee ylös kipuavan. Vaan missä on
silloin mieheni, joka kodin hulpiloista katosi?
_Jaakko_. Kauas, kauas täytyy mun paeta tämän taloni syntymämetsiä.
Kauan vieras korpi mua jylhistössään kätkee, kunnes jälleen joukkoonne
vapaana palajan. Hengitän taas seurassanne kotisalojen raitista tuulen
löyhkää. Semmoinen lainpykälän tuli ja kirous!
_Simo_. Ankara ja liikuttava on appeni lähtö.
_Reetta_. Piile jo pilvien louhikkoon, sinä kalpea kuu; sammu ja mustu,
yön vaalea soihtu, synkisty ja itke, kesäyön taivas -- mun huoleni
hetki on tullut!
_Sere_. Vilahtakaa meihin, te kiiluvat tähdet, tässä kamalassa surun ja
ilon yössä!
_Jaakko_. Vaietkoon nyt surun valittava ääni. Heti valjastamme ruunan.
Kirju, elämäni kuva, olkoon matkatoverini. Evästä laittakaa, vaatteeni
kootkaa. Kiireesti mun lähteä täytyy, sillä kohtapa nousee päivä, jonka
tuomitsevata silmää pakenen.
Äänetön toimi nyt alkoi. Vaan itkeä nyyhkytti toimiessaan suruinen
Reetta, ja Sere kummasti milloin hymyili, milloin murheiseksi muuttuen
hänkin huoahti. Hetken mentyä seisoi pihalla valjaissa ruskean, mustan
ja valkean luomikas Kirju. Paiskean lihava oli tämä lehmänkarvainen
juhta, jonka rattailla nyt heinien alla kaksi ruissäkkiä vierekkäin
lepäsi. Punaisena painoi kuorman keskellä neliskolkkainen eväskirstu,
jonka kannelle kohosi Jaakko kyynelsilmin. Äänetön juhlallisuus
vallitsi, koska länteen vaipuva kuu näki talon jykevän isännän
kotikunnailtaan pakenevan, ja syvästi vavahteli lähtökättelyssä äänet,
lausuttaessa "hyvästi". Enempätä ei tunteitten kuohu päästänyt
sanoiksi. Pian hevonen lähti, pian katosi rattahat. Ja nuorten turvissa
katosi myös tupahan suruinen Reetta.
Idästä sarasti jo valkeneva aamu.