On iso havumaja jylhän kuusiston keskellä. Halki havumajan juosta
lirisee kirkas puro, kotoisin lähteestä, jonka silmä läikkyy läheisen
vuoren rinnassa. Majan keskellä puron partaalla kiiluu tuli, jonka
liekki kiehuttaa nokikylkistä, kivikantimilla seisovaa,
kaitavartaloista viinapannua, jonka hartioihin liittyy vahvat
nostosangat, ikäänkuin koukistetut käsivarret. Pannu on kuin mustiin
puettu tyttö tyllerö, jonka kaulaa kaunistaa ruistahtaasta tehty
palmikko. Palmikko sitoo tuon nokimustan tytön ruskeaan kaulaan
nokimustan pään, joka on torvellaan seisovan suppilon muotoinen ja
muistuttaa Hämeessä vieläkin tavallisesta morsiuskruunusta, joka
kuitenkin on sommiteltu silkki- ja kultanauhoista, tämä vaan vaskesta.
Tästä vaskikruunusta lähtee kaksi jäykkää putkea, jotka kulkevat
tynnyrimäisen vesipöntön läpi, jäähdyttäen kuumuuttaan piipputynnyrin
-- siten pönttöä nimitetään -- raikkaassa vedessä, jota sinne johtaa
puukouru lähdepuron yläosasta. Pannusta lirisee par'aikaa vaskiputkien
eli piippujen kautta kirkas helmivirta, joka hetkeksi vaipuu levolle
laajaan vaskikattilaan. Majan oikeanpuolista nurkkaa täyttää syhtiamme,
joka tällä kertaa on tyhjä, kun juuri sikunata tislataan, ja vasemman
nurkan on valloittanut rankkitiinu. Näiden välipaikan omistaa eräs
viina-ankkuri ja muutamat tuohikonteilla päällystetyt pullot. Ankkuri
kantaa seljässään suolakontin ja muut höysterasiat sekä suojelee
kupeillaan kakspuolista eväspussia, jonka ääressä on eräitä kiuluja ja
kippoja. Molemmilla majan sivuseinillä on rangoista kyhätyt lavitsat ja
viinapannua kiehuttavan tulen reunalla oksajalkainen renkku eli
jakkara. Kun emme mainitse halkopinoa majan ulkoseinällä, on meillä
vaan huomattavana neliskolkkainen sauhureikä majan katossa, ja sitten
sopii alkaa puheen tämän metsäkopin asukkaista, joita on muitakin kuin
tuo mustaa neekerityttöä kuvaileva viinapannu, johon äsken onnistuimme
tutustumaan.
On kuutamoyö. Vaan aina ei paista kuu; toisin vuoroin piilee se
syksyisten pilvisaihojen varjoon. Syystuulen huokuessa humisee metsä.
Majassa istuu vasemmalla, ei lavitsalla, vaan sen vieressä
maankamaralla, kuivapintainen Jaakko Härkäpää, jolla on suora
hämäläisnenä ja itsepäiset raudankarvaiset silmät sekä tuommoinen
kohtalaisen korkea, vaan lattea lautaotsa; mitään moitittavaa ei
huomata myöskään hänen sakeissa tumpura-hiuksissaan. Vartaloltaan on
hän lujaa, lyhytläntää, vaikk'ei lihavaa tekoa. Semmoisen miehen
vastapäätä toisella lavitsalla istuu sukkaa kutoen hänen hiukan
notkonenäinen, lihavahko vaimonsa, jonka pyöreän, matalanpuoleisen
otsan alta paistaa ruskean voittavat kärsiväiset silmät. Hänen tukkansa
tuskin kannattaa mainitsemista, kun se on niin kummastuttavan
yhtävärinen kuin Jaakonkin tukka. Sitä vastaan on erittäin huomattava
heidän paiskea tyttärensä Sere, jonka viekkaasti viehättävät, oikein
hämäläistytön veitikkamaiset silmät par'aikaa loistavat tulen luona,
jossa liekki kirkastaa Seren hehkuvan pulleat, verevät kasvot. Mitään
pitkää nenää ei hänen sileästä otsastaan lähde, vaan onpa sentään
oikein lysti nähdä semmoista vaaleatukkaista hämäläistyttöä.
Kenen mieli pyrkii tämän syys-yössä valvovan metsäseuran tuttavuuteen,
hän hetken seuratkoon heitä. Tuuli kuusistossa tohajaa, vaan puhua
paulottaa majassa valvova seura.
_Jaakko_. Tämä jos onnistuu, niin kaikki onnistuu, sillä onpa ensi
päivä vaikein hirressäkin. Ensikertaa istumme nyt salon haamoittavan
yön helmassa ja poltamme viinaa Jumalan suurusviljasta, jota omalla
hielläni ja työlläni olen ansainnut; omalla hielläni ja työlläni, sanon
minä! Sentähden en pelkää enkä vapise, vaikka ruunun kieltävä sana on
lopettanut kotiviinanpolton. Kuka käski meiltä ryöstämään isiltämme
perittyä oikeutta! Täällä ähkymme ja puhkumme nyt kuin pakenevaiset
vieraat isäimme turpeella. Vaan minäpä en luovu oikeudestani, sillä
nimeni onkin Jaakko Härkäpää. Uskotko, Reetta?
_Reetta_. Täytyyhän mun se uskoa, Jaakkoseni.
_Jaakko_. Sano: rakas Jaakko Härkäpäiseni!
_Reetta_. Mun rakas Jaakko Härkäpäiseni!
_Jaakko_. Ha ha ha! Se on suuri nimi kuin --
_Sere_. Suuri kuin härän pää, hi hi hi!
_Jaakko_. Sinä taas ehdit! Voi sua naarasvuohen karitsa! Oletpa mulle
niin sievä ja rakas kuin harmaa kotikissamme. Niin ihanasti se istui
mun polvellani iltavalkean hämärässä; muistathan. Unhoititko, Reetta,
kissan kotio? No, onkin vaarallista tuoda kesyeläimiä tämän
pyörryttävän iltavalkean sinitulta katsomaan. Se onkin tuli, joka
kuohuttaa tulenvoimaista vaahtoisaa sappinestettä höyryävän kattilan
kuumasta rinnasta. Oi ihana hopeaneste! Mustan, pirun näköisen kattilan
pääkomohon se kuumana syöksähtää, sieltä vaskisten valtasuonien kautta,
ensin äksysti, sitten vienona helmivirtana sylkyttelee; sykkii, hakkaa
ja sylkyttelee kuin tämä sydämen palanen tässä rintakarsinassa. -- Etkö
sinä, Reetta, tuokaan viinaa? Sydämeni pusertuu ja kurkkuni aivan
paahtuu kuivuudesta.
_Reetta_. Elähän, rakas Jaakkoseni, ammo kuin härkä. Vastapa siunaimen
aika on kulunut kuin litkaisit ryypyn. Ja tiedä, että vaarallista tekoa
puuhaamme tässä kuutamon haamoittavassa valossa. Tuokiossa voipi jylhän
metsän povesta eteemme syöksähtää vallesmannin vaarallinen haamu
armottoman seuransa etukynnessä. Muistathan kuinka eilen kourukyntinen
haukka vilauksella kaappasi punaposkisen kukkomme -- sinne meni eikä
palaja. Kuka tietää vihollistamme, joka meitä salaisessa, synkässä
äänettömyydessä väijyy.
_Jaakko_. Sinäpä, Reetta, natkuttelet! Niinkauan kuin tämä kannon
juurikas näitä kahta kättä, kahta tuoretta oksan jykyrää, heiluttelee,
ei ole musta vaskikukkomme vaarassa. Uskotko, Reetta?
_Reetta_. Täytyypä mun se uskoa.
Näin lausuen Reetta joutuen laski ankkurista viinaa tuoppiin, jonka hän
Jaakolle kantoi.
_Jaakko_. Tämä sakkana kuplehtiva viinakulta on mun oman kyntöni ja
kylvöni hedelmä. Vaivoistani ja otsani sumuna höyryävästä hiestä juon
tätä äksyä. Maista, Reetta, sinäkin, ei se pahaa tee kylmälle
sydämellesi. Lipaise vaan kieleesi. Kas niin, rakas Reetta, kullan
pallo.
Nyt tanssi alkaa,
Nyt polje jalkaa!
Tarttuipa nyt Jaakko Reetan käsivarsiin heiluttaen häntä, jotta vaara
pyöri konttipullojen lähistössä. Vähällä päästi hän toki irti.
_Jaakko_. Niin viinan löylyssä kylvötään.
_Reetta_. Hupsuna on mun mieheni, kun vanhana äijänä vaimovanhansa
kanssa kompuroi. Toista on kun kepeäsäärinen tyttäresi tipsuttelee,
jotta pyöreät kantapäät välkkää. Tuolla tulen ääressä istuu nyt tyttö
murheissaan, odottaen Simo kultaistaan, hän kun tän'iltana lupaili
täällä pyörähtää. Kohenna, lapseni, tulta ja maista piippujen nenän
alta vieläkö on karvasta kyllin, vai joko muutetaan kattila.
_Sere_. Väkevää kuin Hokmannin roppia vielä.
_Jaakko_. Käy tänne sitten! Mun ja äitisi pitää oppia tanssimaan sun
häiksesi.
Tinssin, tanssin tallukoilla
Kengällisten keskellä!
Kas noin, niinkuin jäniksen takavarpaat suorina vipeltämään!
Ajattelepas sitä hää-iloa. Viulu silloin soi ja nuoret lattialla
ryöppynä pelmuavat, jotta vieno tuulen humina ja hengähdykset
tanssijain häilyvistä liepeistä kasvoillesi löyhähtelee.
_Reetta_. Se on meille ihana suloisuus kuin etelän tuuli
syysvainioille. Ajattelepas, että kannamme jo povessamme syksyn
kellastuneita lehtiä, jotka vastuksien pohjatuuli helposti varistaa
haudan hiljaiseen hämärään.
_Jaakko_. Niin; ja ajattelepas sitten miten häissä pitkällä
honkapöydällä suurta kaakkupinoa koreasti kiertää raavaankonkka,
sianjalka, lampaankäppi, juustoa ja ruskeata kesävoita; -- niistä
kelpaa vuoleksia puukonterällä! Ajattelepas miten olvihaarikka siinä
ojentaa korviaan ja miten muhkeat viinapullot ympäri säteilevät.
Loistollaan ne vieraita viettelevät ihanan nesteen pyörryttäviin
nautinnoihin. Valmiit ovat vierellä pikarit viinaa suuhun suikata. --
Semmoinen on viina, juuri se vaahtoisa viina, jota me täällä korven
mustassa, synkässä sydämessä keitämme. Kuitenkin siitä tämä rauhaton
maailma meitä vainoo.
_Reetta_. Onnettomasti vainoo maailma meitä.
_Sere_. Kuinka voisimme viettää isä- ja äitivainajain hautajaisia, jos
viina puuttuisi?
_Jaakko_. Lapsi, lapsi! Miehen sinä tarvitset, joka sua vähän kytkee ja
pitää riimussa! Et ymmärrä mitä puhut vanhemmistasi.
_Reetta_. Maitosuun varsan tavoin puret imettäjääsi, lapseni!
Toisaalle pyörähti nyt Sere ja lauluksi käänsi hän jutun.
_Sere_.
Käki se kukkuu kuikuttelee
Kuivan kuusen latvassa.
Kullan ääntä kuulustelee,
Mielensä on raskasna.
Silloinpa kajahti vastineeksi metsästä kuin hongiston urut:
Mustan metsän kainalohon
Minun mieleni palaa.
Päiväll' en voi päästä sinne,
Juoksen yöllä salaa.
Laulu loppui ja kopin ovelle ilmestyi valkokiharainen roteva nuorimies,
semmoinen punakka, vahvanenäinen ja leveäotsainen poika, vaikka hänen
harmaat silmänsä tällä kertaa kuvailivat jotakin säikäystä.
Sere kiiruhti sulhoansa vastaan ja ynnä tulla tuoksuttivat he
havumajaan.
_Sere_. Isä, äiti ja joka itikka, kiiruusti tanssikouluun! Simo-kultani
jo tuli, pujahti esiin kuin metsän synnyttämä vekara. Häitä kohta
vietämme, juhlallisia häitä. Silloin jok'ainoan pitää tanssia
kiepotella.
_Simo_. Eläpäs sinä, ihana metsän impi, laske luikuria! Näyttääpä kuin
kaikki olisitte hieman huipukassa. Ette aavista mikä kauhistuttava
haamu mua vieläkin vapistuttaa. Tullessani tuon haamoittavan kuun
valossa välmehtivän metsän läpi, ilmestyi eteeni mies, niin häijyn
näköinen kuin itse pentele ja tonttu. Minä karkaisin luontoni ja purin
hammastani. Kaivoin sitten taskustani tämän kääntöpään veitsen, ojensin
noin käteni ja huusin: "Pakenetko, taikka lämmittää ruuti leukojasi!"
Karmistuipa siitä pahan sisu ja vapisten kuin lankakerä hiipaili hän
edelläni polkua. Mutta annapas, kun alkoi valo täältä pilkahdella ja
sun laulusi kuin lintusen viserrys helistä -- silloinpa heti katosi
peikko humauksella kuin tuulispään tomu. Semmoisen ihmeen ja kumman
näin minä. Selvittyäni sitten riemusta lauloin kuin korven rastas kuun
hallavassa valossa.
_Sere_. Mitä luulet, Simo, tästä näystäsi?
_Simo_. Pelkäänpä sen ennustavan koppinaan kadotusta tälle pesälle.
_Reetta_. Kadotustako!
_Simo_. Valppauteen kehoitan minä.
_Jaakko_. Häpeähän toki säikytellä akkoja loruillasi. Yölenius, se
vanha juonten emä täällä kummehtii. Vanha tuomari, muistattehan, joka
upotti kirjansa kaivoon. Kiersipä poika sitten näitä paikkoja
tutkimassa ja tunnustelemassa. Mutta hyvä mies ja viisas kuin harmaa
käki. Eipä kadehtinut hän, jos talonpoika keitti viinaa omasta
viljastansa. Kelpo vulmahti ja asianajaja! Senkin seitsemän
salapolttajaa pelasti hän vesileivästä ja sakoista. Sen pojan
pääkallossa oli suonia!
_Simo_. Muistaako vaari vielä kuvata hänen muotoansa, hänen elämänsä
outoja vaiheita?
_Jaakko_. Jotakin hänestä vielä muistan. Vastapa hän kuoli samana
vuonna, jona kerjupiispakin, vanha harmaaparta papinsälli, jota piru
kolme tuntia piinasi yhdeksää syltä syvässä kaivossa, kun ensin oli
hänen päätänsä kauheassa löylyssä kuumannut. Sinne piinan syvyyteen
unehtuivat hänenkin papiskirjansa. Toisen kerran kaappasi paholainen
hänet jyrkältä Patomäeltä kelkkaansa, lennättäen häntä polttavilla
hevosilla hamaan aukealle Tiirisharjulle, johon hän pudota tömähti.
Siinä taivaan kaste ja neljän tuulen puhallukset hänet jälleen
virvoittivat elohon.
Syvästi huokasi _Reetta_: Ylen suuri valta on pimeyden ruhtinaalla
papeissammekin.
_Sere_. Kauhistava valta.
_Jaakko_. Mutta hänpä ei ollutkaan vihitty, ja siinä temppu. Ennen
vihkimistä on piru papissa kuin tarttiainen takissa.
_Simo_. Mutta Yöleniuksen muoto ja vaiheet?
_Jaakko_. Yölenius? Musta oli hän kuin karhun sieni. Pikimusta parta ja
hiukset, mustat silmät ja mutkikas terävänokkainen nenä sekä ruosteiset
rautahampaat. Semmoinen miehen ulkoasu. Hänen elämänsä aamukoi nousi
kirkkaana, paistoi kuin paras heinäpäivä. Hän jo tuomariksi vihittiin
ja riemun juhlassa häiläsi silloin koko ylpeä Helsinki. Kaikki
ylistivät tuomio-istuimen sankaria, jonka vasen nimetön sormi kiilsi
sormustettuna morsiamen, valkean kuin lammen lummekukan, nimellä.
Silloin virtaili viinoja punaisia, sinisiä, valkeita, mustia ja
keltaisia. Kilistäen siinä rouvat ja herrat hurrasivat onnen maljaa
juodessaan. Silloinpa tapahtui riemun kukkuralla äkkinäinen onnen
kumous, surkea kumous. Petoksen mato oli myrkyttänyt joutsenvalkoisen
morsiamen ja Yölenius näki nyt vaan mustan korpin, joka koikkui hälle
onnettomuutta. Siitä mustui hänen muotonsa ja synkistyi mielensä
kamalasti. Kovin kamalasti synkistyi! Viina, tämä kirkas liemi, oli
hälle parhain lohdutus tässä kamppausten maailmassa. Sittenkin himmeni
totuuden peili hänen silmissään ja viisauden auringon säteet taittuivat
monimutkaisiksi koukeroiksi juonten lasisilmissä. -- Ymmärrättekö tätä
pappilan Janne-maisterin lausetta? -- Vihdoin sortui hänen aitansa
tuomio-istuin ja hän kuukusi valtavain herrain parvesta ryysyisten
mataliin majoihin. Semmoinen oli miehen harppaus korkeudesta syvyyteen.
_Simo_. Hirveä romaus! Mutta miten jatkoi hän sitten elämänsä päiviä?
_Jaakko_. Usein kutsuivat häntä tuomarit neuvokammariinsa, mutta siellä
hän ei kauaksi viihtynyt. Ilmestyi vaan tämä korkeudestaan langennut
mestari usein kihlakunnan käräjissä syytettyin puoltajana. Aika mestari
hän oli. Pelvolla ja hämmästyksellä täytti hän vastustajansa.
Äänettömäksi iski hän usein sanoillansa tuomarin, joka neuvotonna
päätänsä ravisteli ja kynsi, kunnes jalkojansa jytyyttäen tuimasti
vilkaisi lautakuntaan, joka silloin kavahti ja heräsi kuin seitsemän
kuorsaavata unikekoa. Hetkisen keskusteli nyt korkea oikeus, sitten
vaikeni kuin hauta. Hetkeksi vaan vaikeni. Nyt kumisi tuomio-istuimen
sana ja voiton ilotulet remahtivat silloin Yöleniuksen mustissa
silmissä. Vaan hänen vastustajansa katkeruuden sapessa uiskenteli.
Semmoinen mestari oli hän!
_Simo_. Olipa mestari! Osasi hän varmaan nasevasti juttupalkkojakin
kiskaista.
_Jaakko_. Selvää kohtuutta teki hän rahassa. Mutta viinaa, iloista
viinaa hän väkevästi kiskaisi. Ryysyisenä hän kierteli viinakopit
halki, viluisia höyheniänsä pyristeli ja monet hyväntekijäisryypyt
lipaisi kieleensä. Olipa niin eräs kolkko syys-yö. Unehen sammunut oli
kylästä elämä ja valo. Korven mustassa rinnassa vaan paloi lähteitten
liepeillä tuikkavat tulet. Ilko repaleissa samosi Yölenius halki
rämeitten ja rahkasoitten, etsien korvesta viinatulen hehkua. Niin
saapui hän Porras-Kyöstin viinakopille. -- Tunnettehan tämän
ryppynaamaisen, vesileivän ja sakkojen sammalkielisen miehen? Siinä
Yöleniusta riemun ryypyt viljalta tervehteli, jotta hän väsyneenä
kuusen juurelle käpertyi, kuin tuohi liekkivässä tulessa. Henttaleen
aikaa nukkui hän ja sitten hirmusti väristen havahtui. Vilun
tärisyttävä hammas oli tarttunut hänen hikisiin hartioihinsa eikä
päästänyt ennenkuin häntä ryypyillä ja olkilyhteen kapalossa
haudeltiin.
_Reetta_. Voi sinuas, langennut herruus!
_Sere_. Voi sinuas, viinahan uponnut viisaus!
_Jaakko_. Kyllä suojelikin hän sitten Porras-Kyöstiä lain tulisimmista
syytöksistä, niin suojeli kuin paholainen helmalapsiaan. Ruunun
uhkapuustit eivät tätä suojelusmuuria lävistäneet.
_Simo_. Kurjuutta kertoo tämän onnettoman miehen elämä. Vaan miten
päättyivät hänen surkeat päivänsä?
_Jaakko_. Nousipa vielä hetkeksi haudasta hänen entisen korkeutensa
varjo. Periä sai hän varakkaan setänsä tuhannet ja palasi taas
Helsinkiin, nuoruutensa kaupunkiin. Avosylin kohtasivat häntä siellä
nuoruuden ystävät ja heidän seurassaan kuukausia kului riemun remussa.
Sormustettu nimetön sormi ei vaan löytänyt ystäväänsä. Synkistyi siitä
taasen Yölenius, kamalasti synkistyi. Silloin tuhannet torvet, huilut
ja kanteleet hälle hurmaavasti soittaa ramistivat ja pimpittivät;
komeljantit remusivat kuin närhit ja varikset hänen varpaittensa
ääressä. Taas unohtui siitä synkeys hetkeksi. Silloin virtaili viinoja
punaisia, sinisiä, valkeita, mustia ja keltaisia. Kilistäen hurrasivat
herrat onnen maljaa juodessaan. Tapahtui silloin riemun kukkulalla
äkkinäinen onnen kumous, surkea kumous. Ystävien iloksi oli Yölenius
tuhlannut tuhantensa ja ankarana ilmestyi juomanlaskija häntä
kiristämään. Soittajat ja komeljantit silloin lähtömarssia huikeasti
vetivät, ja höylisti nostelivat korkeahattuiset ystävät takajalkojaan,
horjuen herraskeppinsä nojassa alas ylpeän riemupalatsin rappuja.
Hyljättynä seisoi Yölenius kuin ulapan autio luoto. Ryysyjen repaleissa
ilmestyi hän parvehemme taas ja armopalaa kerjäten kynnystämme polki.
Alas nuokkui hänen päänsä ja maahan silmänsä tuijotti. Viina, tämä
riemujen juoma, hetkeksi hänen elämänsä kieliä jännitti. Vaan pian
murtui onnettoman mieli ja hänen päänsä laudalle notkistui ijäksi.
Sormustettuna kiilsi vielä ystävätön nimetönsormi, kun kantoi vieras
seura hautahan tämän langenneen herruuden. Semmoinen miehen
elämänlanka, semmoinen hänen päivänsä lasku.
_Reetta_. Voi sinuas kavala maailma!
_Jaakko_. Kavala on maailma kuin kaalin lehti, muoriseni.
_Sere_. Voi sinuas joutsenvalkoinen petturi!
_Simo_. Himojen ahnas kieli nuolaisi hänen elämänsä ytimen; siinä
onnettomuuden alkujuuri, sanoi mun isäni.
_Jaakko_. Sinä, nuorimies, ankarasti tuomitset viisautta.
_Reetta_. Mutta kuollutpa on nyt Yölenius, Jaakkoseni.
_Sere_. Jospa eläiskin, kas silloin!
_Jaakko_. Silloin söisimme rauhan leipää kohisevan viinapannun ääressä.
Ryyppien maistelisimme silloin pannun suonista vuotavaa viinahunajaa.
Riemulla kuuntelisimme jylhän metsän rinnasta raikuvaa yörastaan
rauhaisaa laulun kiherrystä.
_Simo_. Vaan olipa aika visapahka se mies.
_Jaakko_. Eipä unhoita hän käydä haudastakin viinakoppia kurkistamassa.
Luulenpa merkitsevän hyvää, kun sen pojan haamun näit. Vaara on
kaukana!
Kuuluu silloin rusketta majan takana ja vilauksella näkyy outo varjo,
joka jälleen katoaa. Hämmästyksen vaaleana tarttuu Sere Simon ja Reetta
Jaakon liepeihin ja vapistus valtaa heidät.
_Simo_. Sitä aavistin. Hävitys häärii ympärillämme.
_Jaakko_. Hohoijaa, lapset! Pois pelko takista, vaara ei seuraa
Yöleniusta!
_Simo_. Mutta jotakin kummaa kuisketta haistelin kylässä: salaista
vilskettä ja vilinää näin siellä. Vihnauksella vaan sain tietoja,
joista kehoittaisin varovaisuuteen.
_Jaakko_. Muistatko, Simo, seppä-Antin laulua, muistatko?
Tanssipas, veikkonen, tanssipas tässä,
Nyt koska viina ja viulut on lässä.
Hei, se oli laulu, sorja kuin suven suloisuus!
_Simo_. Ha ha ha! Vanhastakin tulee konkari, ja selvänä yksvakainen
mies kuin herrastuomari. Tuota se tekee jumalanvilja.
_Jaakko_. Viinaa tänne! Reetta, Sere! kantakaa viinakattila tänne, te
kultaiset oravat metsän kalveassa, viinalaaksossa! Kas niin. Nyt pankaa
piippujen alle pytty, johon laimea perikko valua tillittää. Tähän
ympäri istumme. Tämä kattila on isäni pyhä perintö, jonka hän peri
ukoltani, jonka minä perin isältäni hänen kuolemansa jälkeen
perinnöksi. Yölenius vainaan muistoksi koukkaan tuopilla tästä ja juon.
Kas tää vast' on siirappia! Ota, Simo, kerrassaan sinäkin hyvä kulaus!
Tarvitset, nuorimies, voimaa ja tulta ydinrasvoihisi; kohta tulet
naineeksi pällikäksi. Tuossa!
_Simo_. Onpa äksyä! Siitä liemestä on vaivaa nähty. Kastapas, Sere,
kielesi tuohon suurusviljan vereen. Hammi, lapsi, suukkoosi
maitohäppää, ei se huulia poppaa! -- Kas niin!
_Sere_. Ah sitä karvautta! Onpa kuin tulisesta koskesta ammennettua.
Tuossa, äitini!
_Reetta_. Ahha! Mutta tähän kuohuvaan tulijuomaan onkin monta karvasta,
voimakasta alkuainetta sulanut:
Kuminat ja kanelit,
Suolat, turkin pippurit,
Hometta ja kalkkia,
Rahtu vasken ruostetta,
Siihen voima suuruksen --
Siit' on neste vaahtoinen!
_Jaakko_. Voimaa, väkevyyttä ja tulta uhkuu tämä juoma, sitä ei voi
kieltää. Koukkaanpa tuosta ja alas valutan. Näetkö sitä hopea-virran
kuohua, sitä kuun valossa välmehtivää ja sakkana kuplehtivaa
vaahtokoskea, joka edessänne suhisee ja sohisee!
_Sere_. Se on hirmuinen kurimuspyörre, isäni.
_Simo_. Se uhkaa meidät alas niellä kurkkunsa laveasta kitaportista.
_Reetta_. Ja upottaa synkeään syvyyteensä.
_Jaakko_. Ja nostaa korkean taivaan hopeahattaroihin, sanokaa, te
tyhmät tomppelit!
_Simo_. Jopa alkaa hieman läikkyä mun pääni. Ah, nyt muistan tämän
juhlahetken korkean tarkoituksen. Nyt, vaari -- minä sanon appi-vaarini
-- nyt mun ja Seren tulee tietää mitkä kappaleet meitä yhdistää ja
sitoo rakkaudella toisiimme.
_Jaakko_. Mitkä luontokappaleetko?
_Sere_. Hän tahtoo kysyä, mitkä välikappaleet meitä kehoittavat
naimisiin.
_Jaakko_. Tietysti ensiksi me vanhempanne, jotka käskemme, toiseksi
pappi, joka vihkii, ja kolmanneksi sormus, joka sitoo kuin rautavanne
viinatynnyrin kimmit -- siinä kehoitus kolminkertainen!
_Reetta_. Niin, Jaakko ja minä Reetta kehoitamme teitä naimisiin.
_Simo_. Minä kysyn minkä perinnön appeni lupaa Serelle?
_Jaakko_. Kaikki, kaikki kauhasta lusikkaan ovat Seren, mun ainokaiseni
perintö. Se onkin tyttö, joka puikahtaa vaikka neulan silmästä läpi!
_Reetta_. Saat siitä, Simo, itsellesi vaimon sorean kuin hanhen pojan.
_Jaakko_. Annanpa hälle, paitse kaikenlaista kamsua ja kapiota,
kymmenen suurta konttipulloa, tämän isältäni perityn suuren kattilan ja
tuon kenokaulan viinapannun hattuineen, piippuineen -- joka tuolla
tulen sylissä nyt ropajaa -- ne kaikki sille tyttöripsulle annan!
_Simo_. Tyttöripsuko? Sitä nimeä en morsiamelleni suvaitse!
Sulhoansa kaulaili tyttö nyt ihastuksella.
_Sere_. Voi sua rakas kullan mykyrä!
_Jaakko_. Tuo viinapannu kantaakin hedelmiä suvet ja talvet. Se on
semmoinen musta vaskikukko, joka munii sekä laulaa. Ei se olekaan
mikään aapiskukko. Mutta muista, Simo, suojella haukan kynsistä tuota
vainottua lintuparkaa!
_Simo_. Se on tietty -- ja tätä kainaloistani kanaa!
_Reetta_. Nytpä kätenne kuin kultavyöt kiertyvät toistenne hopeisille
kauloille. Tämä on ihana hetki, nouskaamme ja riemuitkaamme!
_Simo_. Laulakaamme!
_Sere_. Tanssikaamme kuin survijaiset kesä-illoin lämpimällä
karjapihalla!
_Reetta_. Heittäkää vaan te nuoret vasikat kippaa, että pyöreät
kantapäänne vilskuu!
_Sere_. Vaan kerranpa tässä laaksossa, näiden naavapartaisten kuusten
varjossa minä Simoni kanssa pehentelen kuin joulupahnoilla.
_Simo_. Onko myöskin tämä korven havuseinäinen sydänkarsina meidän?
_Jaakko_. Teidän ovat nämä: -- nuo tuuheat noreaoksaiset kuuset
harmaine partoineen, nuo näppärät närekuuset; loriseva lähde korven
kainalossa, pehmeä sammal ja koko tämä maa on teidän.
_Simo_. Ah tätä huumaavata onnea!
_Sere_. Ah tätä pyörryttäväistä riemua! Emmekö lennä kuin vuohet ja
pukit tuonne kallion kupeille ihailemaan tätä riemun laaksoa! Juokse,
Simo! juoskaamme!
_Jaakko_. Siivosti, tyttö, juoksemasta kallion jyrkille seinille!
Sieltä nurin niskoin syöksyisit syvyyteen.
Sinne hukkuis onni ja riemu,
Niinkuin naarasvuohen sielu!
_Reetta_. Mihin voisi verrata tämän riemuitsevan parven?
_Jaakko_. Pyörtyneiksi tarhapöllöiksi sanon minä tätä parvea.
_Simo_. Tämä on ihana metsänhaltijain juhlajoukko Metsolan komeassa
linnassa. -- Monesti siitä lasna mummoltani kuulin. --
_Jaakko_. Niin, ollessasi paimenpoikana, sorkkaväen everstinä, kyllä
tiedän. Se mummo olikin oikea itäisen maan tietäjä. Vaan hänpä olikin
Karjalan tytär; sieltä hän nuoruudessaan näille maille muutti. Täällä
tutustui isäsi häneen ja löysikin tytössä korean vaimon. Molemmatpa nyt
Herrassa nukkuvat.
_Simo_. Näetkö, Sere! Isäsi on kuin metsän ukko halliparta, metsän
kultainen kuningas!
_Sere_. Ajellutpa on isäni leukansa paljaaksi kuin poltettu kaski.
_Reetta_. Voi sun maitovasikan leukaasi!
_Jaakko_. Tuopas, Reetta, mulle tuolta kuusten harmaita naavoja!
Reetta riipi nyt kuusista naavoja ja asetteli niitä Jaakon leukaan.
_Reetta_. Kun tämä vaan ei olis syntinen leikki.
_Jaakko_. Elä sinä, Reetta, vapise ja napise, vaan pidätä lujasti sitä
parran töyhtöä, sinä mun kuninkaallinen puolisoni! -- Lausupa nyt,
Simo!
_Simo_. Onpa, hiisi nielköön, kuin itse metsän havuhattuinen herra!
_Jaakko_. Havuja! Sere, kanna havuja tuolta kuusten riippuvista oksista
mun päähäni ruhtinaalliseksi kuningaskruunuksi! Kiiruhda, sinä suloinen
rinsessa! -- Riisu sukkanauhasi, Reetta, ja sido kiinni tämä hallava
partani. Vammustakaa tätä korskeata metsän kuningasta!
Joutuen riensi nyt Sere havun noutohon, Reettakin riisui sukkanauhansa,
vaan sill'aikaa tupsahti parta Jaakon leuasta maahan.
_Jaakko_. Voi sua, kömpelö kuningatar! -- Nosta, Simo, sinä mun
perintörinssini, nosta ja pidä tuota partaa!
Simo sovitteli parran Jaakon leukaan, johon sen Reetta sukkanauhallaan
siteli. Niinikään uhrasi hän toisen sukkanauhansa havunipulle, joka
Jaakon kuninkaalliselta päälaelta korkeni.
_Sere_. Voi kuin kummasti konua on tämä ruhtinasten maailma! Kaikki
olemme muuttuneet; tuskinpa enään itseäni tunnen. Ja isäni -- hän nyt
on rovea kuningas!
_Reetta_. Ylen on isäsi rovea ja ruuski kuningas.
_Jaakko_. Pois nurina kansasta! Vaan sinäpä, Reetta, sidoit kuin
rautasaranoilla kuningaskruununi kiinni. Onpa nyt pääni kuin
rautapuntari.
_Simo_. Mutta se onkin kruunattu rautapuntari!
_Reetta_. Kruunattu ja templattu on rakas Jaakkoseni nyt.
_Jaakko_. Kas sua piikkipintainen ohdakkeen korsi tässä
kuninkaallisessa vehnäpellossa! Osaatko sanoa: rakas kuninkaani,
osaatko sanoa?
_Reetta_. Mun rakas kruunattu kuninkaani. Mutta onpa tämä sentään vähän
hullua.
_Simo_. Niinpä kyllä; vaan kruunatuita ja templatuita ovat tutentit,
papit, maisterit ja ruhtinaat. Sinetillä lukituita salaisuuksia ovat
kaikki tämän maailman vallat, kunnes korkeuden auringon paiste
tulevaisuuden taivaalta meille kätketyt salaisuudet ilmaisee ja eteemme
sinettien lukot avataan. Niin kuului pappilan Janne maisterin ennustus.
_Sere_. Ihana ennustus!
_Simo_. Lausuipa vanha Riihelän lautamieskin pojilleen: "kumartakaa,
pojat, kuningasta!" sanoi hän. Ja kumarrusten aprakkata ajaa tämäkin
kuningas.
_Jaakko_. Kumartakaa kuningasta, te jäykkäselkäiset teräspuikot!
Kaikkipa alamaisuudella nyykäyttivät niskaansa Jaakolle, joka
istualtaan nousi ja ylvästellen tepasteli.
_Sere_. Sano, Simo, valvommeko nyt vai uneksimme tässä kesäisen yön
lauhkeassa sylissä? Tuntuupa niin kummalta. Näen isäni kuninkaana; minä
siis kuninkaan ainoa tytär, ja sinä, rakas Simoni, kuninkaan ainoa
perillinen! Mekin kerran kuninkaallisesti loistamme! Mutta äitini,
hänkö vaan palvella ja passata täytyy?
_Simo_. Äitisi on metsän metinen emäntä, metsän armas antimuori. Hän
simajuomaa keittää tuolla pannussa. Kas tässä läikkyy keskellämme
simakattila, josta riemua juomme.
_Sere_. Sinäpä liverrät sorjasti kuin pääskysen hampaiden raosta.
_Reetta_. Juuri kuin varpusen kielen nenästä laskee poika.
_Jaakko_. Se onkin perintörinssi, se.
_Simo_. Sinä, Sere, olet sievä metsän tyttö tylleröinen, joka
pihlaja- ja tuomivaaroja kesän pitkän vaellat, kukkia poimit,
riehakoiten tuulen löyhkässä ja lehtien suhinassa, sinä mun kultani.
_Sere_. Oletpa oikea lipo-Simo. Vaan virkapas itsestäsi sana!
_Simo_. Minä, kuin metsänhaltijan nyhterä poika, samoan kankaita, soita
ja siltoja, rakentelen rasteja kuusten ja petäjäin kupeihin; käynpä
toisinaan täällä havulinnan simalippailla; näen täällä sun räppäileväin
silmies liekin, ruskoposkias ihailen.
_Jaakko_. Sinäpä oikea hovinarri, kielesi kannelta soittaa rämpätät.
Tuosta riipaise kielesi palkkaa!
_Simo_. Kun tämä vaan ei päätämme höyryttäisi kuin viinapannun hattua.
_Jaakko_. Juokaat vaan tekin, herkkä-korvaiset hovirouvat, kihmaiskaa,
jotta korvanne soipi kuin huilu ja pasuuna! Laulakaa ja tanssikaa, te
levottomat heinäsirkat! Hyppikää, te tervatepot ja piimäpirkot!
_Reetta_. Musiikki vinkuu mun korvissani kantapäästä kiireesen asti.
_Sere_. Kaksi Simoa näkyy mun silmissäni, kaksi kaunoista Simoa. Aika
on jo tanssia, nouskaamme! Nouskaa yöunestanne, te sorjat laakson
sammalkukat, te kartuiset kanervat ja kuusten ranaiset oksat!
Tirkistelkää ja kurkistelkaa tätä metsän haltijain leijuilevaa
tanssijoukkoa!
_Simo_. Ovatpa tottakin aika siirapissa nuo naiset!
_Jaakko_. Pehmeitä kuin paistikkaita ovat eukot; Simo, pyöritä heitä,
tanssita, jotta höyhenet pölyää! Minä soittaa renkutan pirunpolskaa,
jotta kattilan vaskiseinät rämisee.
Nytpä alkoi soitto, kun Jaakko kalikalla kattilan kylkeä kilisteli.
Vinhasti silloin Simo pyöritti Sereä ja Reettaa.
_Jaakko_. Hih, tätä hovileikkiä, tätä kuninkaallista tanssia!
Lyö jo, Simo, varpaas,
Iske, Sere, kenkäs,
Käännä, Reetta, kantapääs!
Pyöri, tarrapappa,
Villikissa vingu!
Reetta, nyt on kultahääs!
Heti hajosi nyt tanssin touhu ja äänettömyys vallitsi hetken.
_Reetta_. Ah, rakas Jaakko Härkäpäiseni! Nyt vietämme kultahäitä tässä
korven hopeasalissa. Muistatko sitä hääpäivämme mäikinää ja moikinaa?
_Jaakko_. "Kilkkinät ja kolkkinat kuin Koppa-Liisan häissä." Viinaa,
kuin tuhasta ja kalkista puserrettua lipeätä, lainehti silloin.
_Simo_.
Pirun polskaa pelattiin
Ja pelit lyötiin rikki,
Sulhaspoikia sutkittiin
Ja morsiustytöt itki.
Niin lauletaan mainioista Koppa-Liisan häistä.
_Jaakko_. Olisitpa ollut appesi hääkemuissa! Se oli ihana jymyn ja
tomun päivä, riemullinen ukkosen jylinä!
_Reetta_. Ja kuumia kyyneleitä satoi silloin mun poskieni ruusustohon.
_Jaakko_. Ja veren löylyssä silloin sinä lämmittelit, kun haavoistamme
tappelun tuoksinassa hurme huppelehti. Muistatko, Reetta, muistatko
tätä rakkautemme ihanaa juhlakylpyä?
_Reetta_. Hirmuisen ihana sota ja meteli! Rakkauden ja vihan liekit
silloin kaulailivat toisiaan. Kyyneleet ja veri valahtivat liekkiin
lauheana kasteena.
_Jaakko_. Ajatelkaapas, lapset, sitä päivää, jonka esimakua nyt
maistatte!
_Simo_. Tämä on suloinen taulu ja esimaalaus.
_Sere_. Ajatellaanpas, Simo, sitä päivää!
_Simo_. Sen päivän portailla jo käymme, jopa kynnyksellä astumme.
_Sere_. Astumme hääsalin ovella ja soiton kuminan kuulemme. Ah, sitä
harppujen helinää!
Näin riemussa remusi tämä metsäinen seurakunta. Silloinpa Reetan
vasenta silmää syyhytti, josta hän vahinkoa aavisti ja painavia
varoitussanoja lausui. Vaan myöhäinen oli varoitus, sillä yht'äkkiä
kuului majan ympäriltä ruske ja salon rinta äkkiä pamauksesta sävähti.
Säikähdys vallitsi silloin majassa ja jalat allensa kokosi ken jaksoi.
Kuusiston helmoihin piilivät muut, mutta Jaakko ei paikaltansa
hievahtanut, sillä ylen raskaaksi tunsi hän itsensä. Siinä istui hän ja
neuvotonna katsoa toljotti kuin kuusen latvasta maahan kumahtanut
karhu. Hetkeksi pimeni tämän jykevän naavaparran silmät ja kuumeni
havuhattuinen pää, koska tulla tuoksahti sisälle kaksi karskia miestä
ja tuimana tuilotti majan ovella vallesmannin rohkea silmä. Miehet
viinapannuhun, tuohon mustaan neekerityttöön, tarttuivat kuin tuliset
kilpakosijat. Hatun he höyryävänä syrjähän nostivat ja majan nurkkahan
tyhjensivät perikon pannusta. Kantoivatpa sitten saaliinsa majan
läheiselle polulle, jossa rattaat ja hevonen odotteli. Sinne katosi
miehet, sinne hattuinensa höyryinen pannu. Vaskinen viinakattila vaan
vielä Jaakon säärien välissä läikkyi ja vankasti kouristeli hän sen
korvia. Silloinpa vallesmanni, joka viimeisenä majassa häiläsi,
uhkaavasti häntä kohden pistolinsa ojensi, josta mies vaaleni ja heti
hänen kouransa kattilasta heltisi. Metsähän katosi ruununmies, sinne
viinoinensa vaskinen kattila. Nyt vasta alkoi selitä järkeensä Jaakko
ja haikeasti hän huutaa parkaisi.
_Jaakko_. Reetta! Sere! Simo! Avuksi, te mustat tontut, avuksi!
Ryöstetty on mun isäni perintö. Hävityksen kauhistus on kukistanut
tämän karsinan kalleudet. Oi sinuas kattila! Palaja korvesta, sinä
isäni viinakattila!
Näin huutaen hän tuskaisena partansa repi sekä kruunun päästänsä
karisti. Vaan turha oli Jaakon huuto.
Metsäpolulla ankara nujakka oli syntynyt. Siellä Simo oli iskenyt
kyntensä mieheen, joka pannun hattua kantoi ja jota hän tunnusteli
samaksi haamuksi, joka häntä metsän kainalossa oli kamoittanut. Mies
oli Jaakon läheinen naapuri, kylän kuulu metelin ja pauhun mestari,
oikea kapakkaviinan sankari, joka tavoillaan oli ansainnut Ryty-Pauhun
nimen. Hallintoa piti hän vieläkin Koivulan tilalla. Ylen kuohahti
tulen kiivaaksi Simo, uudelleen nähtyään tuon haamun, joka nyt, pannun
hattu olalla, metsää huhmasti. Syvälle painoi Simo päähänsä
isolippuisen lakin, kiinni tarttui miehen pääkamaraan ja hälle kelpo
tukkajuhlan valmisti. Silloinpa, hätähuudon kuultuaan, riensi
kurinalaisen avuksi toinen mies. Vaan nytpä riistää Simo haltuunsa
vaskihatun, jolla hän väkevästi ympäriinsä roimi. Moikina ja roikina
kuului silloin kuusistossa ja kuu, kautta oksien, valaisi välmehtivästi
tätä taistelevata kolmikkoa. Siihenpä neljänneksi vallesmanni joutui ja
hän pistolin uhkaavalla voimalla sekä ruunun ankaralla sanalla Simon
karkoitti parvesta. Myttyhyn paiskeltu oli nyt vaskihattu ja verisiä
kasvoja ja käsiä valaisi kuu. Vaan enin kirveltävästi oli löylytetty
Ryty-Pauhua, joka kiroili ja koston vimmaa korpehen puuskui. Kohtapa
pois pakeni peloittavasta korvesta tämä ruunun voima ja rauhoittui
taasen metsän hajoitettu haltijalauma.
Vaan hätä häilytti myös Sereä ja Reettaa, koska Simo puhkuen ja
verisenä palasi kamppailusta. Kiinteästi tarttui tyttö sulhonsa
takkihin ja tyttärensä liepeihin likistyi äiti. Nytpä halki korven,
polutonta reittiä, kiireesti kuljetti Simo kintereillänsä heiluvata
naisparia. Polullen eivät he poiketa tohtineet, koska siellä
ruununmiehet vaeltelivat. Risut roikui metsässä ja puiden oksat sihisi,
koska kolme jalkaparia vinhasti juosta tömisteli. Hien palavassa
saapuivat he vihdoin rehevän petäjikön reunalle, jossa aita Jaakko
Härkäpään pellot metsästä eroitti. Rojahti siinä metsän ranne, kun he
kolmessa ylenivät aidalle. Rinnakkain riensivät he pellon ylängölle,
jossa harmentunutta Kumpulan taloa suojasi eräs kaksoiskuusi,
punamarjainen pihlaja sekä kuuskunta riippa-oksaista koivua. Sinne
talon kartanohon he kolmen katosivat.
Vaan jäljellä oli korvessa vielä Jaakko. Majassa hän hetken manasi ja
joukkoansa huusi; vaan kun kaikki oli ympäristö vaiennut, jätti hän
kopin ja synkkänä kohden kotia samosi. Tulen jätteet vaan tuikkuivat
havumajassa, ja hiljaisena huokui kuusiston povi ja kuului vuoren
lähdesilmästä vuotavan puron salakielinen lirinä. Taivaalla haamoitti
kuu.