Ympäri maan kirkkoja kiersi kuulutus harmaapartaisesta miehestä, jolla
on suora hämäläisnenä, itsepäiset raudankarvaiset silmät, tuommoinen
kohtalaisen korkea, vaan lattea lautaotsa sekä tumpura tukka ja jonka
vartalo on lujaa, lyhytläntää, vaikk'ei lihavaa tekoa. Havuhattua ei
kuulutus tuntenut, ei myöskään parran lopullisia vaiheita ja siinä
erhetys.
Ei aikaa kauan kulunut, kului vaan viikkoja kolmikunta, niin nuoret
häitä heiluivat Kumpulan talossa. Kylmä tuuli vinhasti vinkui, lehdet
kellasti syys ja nurmen ruohostossa elon mehu jähmettyi. Tertuissaan
vielä punoitti verenkarvaiset pihlajanmarjat, joita tilhiparvi, tuulen
lehtiä lennättäessä, poimi. Verevinä punoitteli myös nuoren parin
posket, koska Sere morsiona suppilonmoista kultakruunua kantoi ja Simo
hiilenmustassa kotiverassa pulskaili. Mustissa pulskaili Simo, vaan
punahameessaan liehui hilpeä Sere. Siivosti kului nämä kemut, joita
viinan väki ei turmellut, sillä vakaasti oli Simo päättänyt vastapäivin
torjua talostansa viinan valtaa. Oluthaarikoilla vaan kestitsi
kenkkärit hääkansaa, joka viulun soidessa tanssi. Nurkuen ja nuivalla
nenin täältä vanhat viinan juojat syötyään pakenivat, vaan nuoriso läpi
yön sydämen permannolla tanhusi eikä riidan roinausta kuultu. Kuului
vaan aamulla ilon onnitteleva humaus, koska nuorikot riemuparven
keskeltä kattohon korkenivat ja talon haltijapariksi huudettiin.
Siivosti kului kemut ja ihmeissään juttelivat vieraat viinattomista
häistä.
Joutui syksystä talvi, joka harteillaan kantoi juhlivan joulun; vaan
eipä kotijouluille joutunut Jaakko. Kului yhä talvi ja kohtasi kevään;
vaan Jaakkoa ei kohdannut sureva Reetta. Toi kevät lintuja lohdutteeksi
vanhain, riemuksi nuorten -- ei vaan kaivattua kotihin tuonut. Päivän
paisteessa kiilsivät kevätmetsän pihkaiset lehdet, kiilsivät päivin,
illoin ja aamuin; vaan suru sumensi päivillä Reetan silmät, itku ne
kiilloitti illoin, väsymys aamuin ummisti. Lohdutteli häntä tytär,
viihdytteli vävy, vaan miestään yhä kaipaili sureva Reetta.
Uutisen rintaan oli ehtinyt maamies ja viljoihin alkoi koskea sirppi.
Nousten, laskien vierivät viljavan elokuun päivät, kunnes kuhiloituna
seisoi vainiolla vuoden saalis. Kukon laulusta lähtein hamaan
valkenevaan aamuun kuului riihestä varstojen vuorolyöntinen pauke ja
kylihin levisi uutisviljan mieluinen tuoksu. Vuoden työ näin hedelmät
antoi, mielet toivolla täytti.
Vaan hedelmiin oli puhjennut myöskin Kumpulan avioparin täysvartinen
nuoruus. Sere äidin rintaa kantoi, Simo isän huolia tunsi.
Esikoispoikaa, perheen toivoa, hoiteli, heijaili vanhakas Reetta.
Oli niin päättyvän elokuun raitis aamu. Hetken oli jo itäisen taivaan
kupeella kieppunut päivän kehrä, säteillään vainion sängessä
kastepisarten kanssa leikkien. -- Onnelliset kastepisarat, jotka,
päivän säteistä välkkyen, ette elosirppiä pelkää! --
Taajasti asteli peltokujalla ammova karja ja määkyvät lampaat kilkkavin
kelloin metsän laiduinta kohden. Vaan täyteläistä lypsinraintaa kantoi
vanhakas Reetta karjapihalta tupaan, jossa hän, läpi näresiilin, kaatoi
lämpimän maidon säilytys-astioihin. Pöydällä piimäkehlon ympärillä
höyrysi kuppien täydet voisilmäistä uutispuuroa. Silloin,
puhdistettuaan viljan, asteli ruumenpölyisenä riihestä nuoriväki ja
suurushajuisen pöydän ympäri kiertyi. Työn tehneillen ylen maistui
ruoka ja puuroa jäähdytti pirteä piimä; vaan ruokihin ei kovin
mieltynyt sureva Reetta. Puheeksi nousi pöydässä kuluneen vuoden
vaiheet ja ihmeteltiin korkeuden kättä, joka ihmiselämän ohjissa
vallitsee ja pahuutta kurin ruoskalla rankaisee. Silloin Ryty-Pauhun
kohtalo heidän mielensä valtasi ja hänen vaiheistansa he sanoillaan
maalasivat kamalan taulun.
_Reetta_. Lankesipa hän kuoppaan, jota meille kaivoi. Niin käypi
maailmassa.
_Sere_. Vaan kostoa emme tahdo hälle huutaa.
_Simo_. Kylläpä hänet jo aikanansa selkäsaunalla kostin. Armoittelenpa
nyt vaan sitä kovanonnen poikaa.
_Reetta_. Jumalan on kosto. Mutta ainapa ovat salaiset luonnon enteet
onnettomuuksien sanansaattajina. Niinpä tahdon teille kertoa tarun
riippaoksaisesta koivusta, josta Ryty-Pauhun talo Koivulaksi
nimitettiin. Talon takana se latvaansa korkeuteen nosti ja ihanasti
lehvillään varjosi katon. Monet kului vuodet ja tuimia talvia seurasi
lempeät keväät, jolloin elämän voima koivun suonihin kuohui. Vaan
iskettiin keväillä puun kylkehen reikiä, joista nuoruuden mehu valui,
mieliteon huulille tippui se. Kevät keväältä näin valui mehu, kunnes
sairastui puun ydin ja halvaus sen oksia uhkasi. Ei moni oksa enää
keväisin viherjäksi puhjennut, vaan eloisa kevättuuli niitä kuolleina
karisteli tuoksuvaan nurmehen. Vihdoin jyskyi eräänä heinäkuun iltana
puun juurella kirves; jyskyi, jyskyi, kunnes pihanurmelle kukistui
kesäinen koivu. Loisväki siitä korjasi lehvät ja kirvesmies valkean
tuohen riisti. Suruisna kallisteli räystäällä päätään kotipääsky, sillä
ei ojentanut enää oksiansa puu kesälinnun levähdellä, liverrellä.
_Simo_. Totuutta saarnasi puun suruinen tarina. Mikä oli koivun, sepä
Koivulan kohtalo. Ihmisen kurjuudesta niin huokailee ja kärsii luonto.
_Sere_. Varoittavana ennustähtenä kaatui koivu.
_Reetta_. Vaan kovakorvaiset olemme varoituksille ja sentähden elon
vainiolta katkeria hedelmiä korjaamme.
_Sere_. Korjaamme oikeita myrkkyputkia.
_Simo_. Syystäpä nuoruudessa kylvämme totuuden siementä, joka siunausta
hedelmöitsee.
_Reetta_. Kerskaus pois, sillä erhetysten maassa asumme.
_Simo_. Niinpä asumme; vaan suuri on lujan tahdon valta, koska meitä
totuus jännittää.
_Reetta_. Hurskaan isän poika oli myös Ryty-Pauhu. Vaan antoipa vanhus
polttolupina poikiensa keittää viinaa, jota kuormittain kaupunkeihin
möivät ja rikkautta näin kokoontui miesten taakse. Koivulan talon osti
silloin kylästämme Mikko, joka vielä ei Ryty-Pauhun nimeä kantanut,
vaan puhtaana kulki kylissä hänen kunniansa maine. -- Kuitenkin
kuiskattiin hänen salassa kotiryyppyjä kallistelleen. -- Niin uskoi
hälle Riihelän lautamies ainoan tyttärensä, joka morsiuspäivinänsä
paistoi raittiina kuin niityllä kaste, lempeänä kuin suvituulen
puhallus. Oikea paratiisin lintu oli hän, kunnes vaihtuivat ajat ja
onni. Sovinnon enkelinä eli hän kylässämme, kasvattaen lapsiansa
vilpittömyyden polulla. Niin kului vuosia kymmenkunta, kunnes
viinatehtaita ilmestyi maille ja aurinko säteili kapakan ikkunasta läpi
kiiltävän pullosarjan. Huikeni siitä kylänmiesten silmät ja heidän
kielensä sokeriviinan mehusta hurmentui. Tästä lähtein pimeni
Koivulassa päivät ja kapakan pullojen kautta vaan säteili Mikolle
riemu. Kuitenkin häntä hellin sylin kohteli kotona vaimo, perheen
valvova sielu. Vaan päivät päästään, yöt yletysten riehui hurjana
Mikko. Niin velastui ja köyhtyi talo. Viljat, pellavat, vaatteet
viinahan vaihtui ja kahleina helskyi velkojain sanat. Siitäpä ei
totellut Ryty-Pauhu, vaan yhä hävitystään jatkoi, ja kirousten pätsinä
kuohui öillä hänen kotinsa, josta lasten parku ja vaimon valitus
kuului: yön sydämessä näin kuului uikutus, kunnes pauhinalla Koivulan
ovi aukeni ja siitä kirkuen ulos törmäsi vaimo ja lapset. Ruuskisti
kynnyksellä seisten, paiskasi julma heidän jälkeensä rautahangon. Niin
viritteli mies kuoleman pauloja, ja kuin elävä pimeyden ruhtinas
teiskaili hän nyt häviön majassa yksin. Kahtaalle hän teiskaili ja
silloin silmistänsä hulluuden palo hehkui. Vihdoin riutui unehen
katala, horjahtaen vuoteelle syrjin. Vaan talven pakkais-yössä harhaili
usein ruikutellen onneton perhe, kunnes naapurin ovi, armoa tarjoten,
aukeni ja he vieraan uunin pankolle viluisina kyyristyivät. Aamu kun
valkeni, ilmaisi se pimeyden työt. Sekasorrossa ja pirstaleina kuvaili
Koivulan tuvassa astiat ja tuolit hävitystä. Surujen päivä näin seurasi
itkujen yötä ja itkujen yö surujen päivää, koska päivät päästään, yöt
yletysten riehui hurjana Mikko.
_Sere_. Kuuletko, Simo, miten kauhistava mies.
_Simo_. Kuulenpa kyllä; vaan eipä hallinnut hän vilpittömyydellä
nuoruutensa viinoja: salaa maisteli niitä ja maailmalle hienovillaisia
lammasnahkoja näytti. Ja siitäpä ei kunnian kukko laula, sillä pinnalle
puhkeaa mädännyt sydän, vaan kunnialla päättyy vilpitön elo. Sitä uskon
minä!
_Reetta_. Niin mies aikojaan eleli, vaan surujen kuorma vaimoa painoi.
Vuoteen helmahan vaipui vihdoin lapsien hoiva, vaivojen painosta
terveys murtui. Itsepä näin kuin toivon kirkkaana paistoi sairaan
kalpeat kasvot. Pelastua halasi hän vaivojen maasta. Enkeleitä näkivät
vuoteen vierellä kuolevan äidin itkevät lapset. Niin jätti hän surujen
maan ja rauhaan pääsi kärsinyt henki. Vaan vuoteen vierelle silloin
turvaton lapsisarja kyyneliinsä vaipui. Siinä itkeä nyyhkyttivät he,
kunnes kylästä huoneesen ilmestyi isä. Heltyi nyt kerran onnettoman
miehen mieli. Käsiään puserrellen hän ääneensä katkerasti itki.
Katumuksen kyyneliä vuodatti hän ja ensi kertaa syleili nyt lapsiaan
langennut isä. Polvilleen kokosi hän pelkäävän lapsisarjan ja ynnä
veisasivat he vainajan muistoksi virren. Kyyneleet uittivat silloin
vanhan virsikirjan lehtiä ja itkuhun sekaantui suruvirren sävel.
_Simo_. Vaan eipä parannuksen hedelmiä kantanut miehen katumus, sillä
veltostunut oli tahdon jänne.
_Reetta_. Oraalle vaan pääsi parannus, kun himojen saviheinät sen
turmelivat. Tuskin oli hän hautahan saattanut elämänsä toverin, niin
taasen himoihinsa vaipui. Koivulassa taas surujen päivä seurasi itkujen
yötä ja itkujen yö surujen päivää, sillä päivät päästään, yöt yletysten
riehui hurjana Mikko.
_Simo_. Riehui, kunnes vasara paukkui.
_Sere_. Ja vieras talon vei.
_Reetta_. Ja maantielle ajoi Ryty-Pauhun lapsineen.
_Sere_. Onpa nähty lasten onnetonten usein itkulla kastelevan äitinsä
hautakumpua.
_Reetta_. Lapsia armahtaa Jumala ja heille ihmisten sydämet avaa.
_Simo_. Vaan pimeäjärkinen mies pussi seljässä nyt maailman rantaa
mittelee. Kenties hän koettelemusten koulussa viimein viisastuu.
_Reetta_. Liian myöhään usein kokemuksesta viisastumme, senpä tietää
mieheni Jaakko, joka kodin hulpiloista katosi.
_Sere_. Lupasi hän vielä kerran hengittää seurassamme "kotisalojen
raitista tuulen löyhkää".
_Reetta_. Niin lupasi, vaan jotakin outoja vaiheita aavistan hänen
elämällensä; sillä unissani näin hänen haamoittavassa yössä, käsiämme
likistäen, jättelevän meitä hyvästi. Kuuhun hän kädellään osoitti, vaan
kohti auringon koittoa kiiruhti hän itse. Sydämeni silloin itki ja
hänen jälkeensä paloi haluni.
_Sere_. Outo oli se uni eikä merkitsemätön.
_Simo_. Tietomme ei ylty tulevaisuuden töihin. Mutta onpa appeni rehti
mies, joka erhettyä voipi, vaan tahallaan ei vääryyttä tee. Sentähden
häntä laupeudella tuomitsee taivaan korkea oikeus. Sitä uskon minä!
Tällä päättyi keskustelu aamiaispöydässä ja pihalle astui toimekas
Simo. Vaan sisä-askareihin jäi hetkeksi hilpeä nuoriemäntä ja vanhakas
Reetta heijaili tyttärensä nukkuvaa kehtolasta.
Silloin siinti etäällä peltokujalla horjuva hevonen, joka, rattaita
vetäen, hitaasti Kumpulaan päin kulki. Talon pihalle se vihdoin saapui
ja hämmästyksellä tunsi Simo luuksi laihtuneen Kirjun, jota ratasten
keulalla yhtä laiha, haljakkasilmäinen Ryty-Pauhu ajoi. Pian joutui
myös pihalle Kumpulan väki ja kamala, äänetön aavistus heidät täytti.
Silloin kuului ratasten pohjalta voihkuva valitus ja Ryty-Pauhun avulla
nousi istualleen haamuksi kalventunut Jaakko Härkäpää. Syvästi liikkui
nyt naisten mielet ja hetkeksi vaipui pihanurmelle Reetta. Vaan tulen
tuimuudella tarttui Ryty-Pauhun harteihin kiivas Simo ja uhkaavasti
hänen silmänsä paloi, kunnes sairaan kielto ja viittaukset hänet
luovuttivat koston työstä. Sisälle kannettiin nyt Jaakko; vaan
pihanurmelle seisomaan jäi yksin äänetönnä Ryty-Pauhu -- paennut oli
hänen korskeutensa pauhuinen aika.
Unissaan kirahti liekussa lapsi, koska kannettiin vuoteelle matkastaan
väsynyt mies. Kuultuaan ääntävän lapsen, virkosi vanhan henki ja
hetkeksi kirkastui sammuvat silmät. Tyynesti hän ensin tervehti
suruisen uteliasta perhettänsä, joka vuoteen vierelle kiertyi. Vaan
kuohahti sitten henki riutuneessa tomussa ja innostuksen voimalla hän
matkansa mutkia kertoi.
_Jaakko_. Tässä kodin rauhainen vuode mun taas helmaansa sulkee. Ruunun
pitkää kättä olen vuosikauden paennut -- vieläkin pitempi käsi saavutti
mun; sillä kostoa etsii loukattu oikeus, tunnustanpa sen nyt.
Kotisaloja pakenin minä, vaan kylmä oli vieras korpi, jonka yöhalloissa
turmeltui elämäni voima. Piilinpä kauan metsän kohdussa pitkiä öitä,
allani jäätynyt, luminen maa, päälläni talvinen taivas. Mun nimeäni
silloin temppeleissä huusi lain etsivä sana ja kunniaani vainosi ruunun
käsi. Virsiä silloin hyräilin metsässä, koska Kirju heinätukkua
pureskeli tahi metsätietä edelleen kulki. Niin salon mökkien seuduissa
elimme, kunnes loppui heinät ja viljojen tuottamat varat. Siitä aikain
en kovin virsiä veisata jaksanut, myös lamakorvin verkkaan asteli
Kirju. Tunsimme silloin nälkää ja vapisimme vilusta, kunnes salon
mökissä yömajan saimme. Vaan siihenpä kauaksi vaivuin, ja sairaus mulle
kuoloa uhkasi. Mökin miestä palveli uskollinen Kirju: hoitoa niin
ansaitsi mulle. Laihtui siinä kärsivä juhta ja heikontui kituva mies,
vaan kaukana oli onnetonten koti. Aikoja niin kului, kunnes erään illan
tullen mökkihin pussiselkä kulkija yötyi. Pimeäjärkinen oli mies, vaan
hänpä mun tunsi ja minä hänet. Mua kotihin hän kutsui, tarjoten hoivaa
-- hän mun luoksenne toi.
_Reetta_. Onneton Jaakkoni! Etsiä tahtoi sua korkeuden käsi.
_Jaakko_. Korkein rankaisijamme on parhain auttajamme.
_Simo_. Ja vihollistemme kautta hän meitä usein onnettomuudesta
pelastaa.
_Sere_. Vaan isä rukkaani hän kovin ankarasti kohteli.
_Jaakko_. Nurina pois, sillä olenpa mies, joka kärsin! Yön läpi
vaellusta on elomme tässä kangastusten maassa, jossa himojen sameat
pilvet usein järkemme kuuvalon pimittää ja ajatuksemme kuin tähdet
sammuu. Niin eksymme totuuden tieltä ja korpipolkuja harhailemme,
kunnes yövaelluksemme päättyy ja meitä kutsuu nousevan auringon koite.
Näin ajattelin minä, ja siitä lohtui usein mieleni matkalla synkeässä
yössä. Mun aamuni koittaa kohta, vaan te hetkeksi kuun valoon jäätte.
Tähän vaikeni Jaakko ja raskaasti kohisi ja kohoili hänen rintansa,
kunnes hämärti ilta, jolloin hän tyttärensä lasta anoi. Lapsen yli
kohoitti hän vaipuvan kätensä ja niin tomusta erosi taistellut henki.
Kylmä tuuli vinhasti vinkui, lehdet kellasti syys ja nurmen ruohostossa
elon mehu jähmettyi. Huoneessa tuuti lasta sureva Reetta; sitä tuuti ja
heijaili hän, laulaen "tupakkarullaa". Vaan pian hämärti hänen elämänsä
päivä ja pian miestänsä seurasi kaipaileva vaimo. Nuorten haltuhun jäi
tulevain päivien toivo.