Poliisit näkyivät itsekin olevan hämmästyneitä nuoren miehen
levollisesta käyttäytymisestä samoin kuin numerossa 35 asuvan herran
silminnähtävästi nolostumisesta. He kohtelivat vankiaan — yliviinurin
kadottua näkyvistä — ainakin hyvin säädyllisesti, eivätkä millään
tavalla häirinneet hänen yksityisiä asioitaan. Poliisivirastoon
tultua ilmoitettiin hänet myös heti poliisipäällikölle, joka tarkasti
hänen papereitaan, luki myöskin Fritzin avaaman kirjeen pankkiiri
Sölenkampille ja vielä sai pian saapuneelta kanslianeuvos Brunolta sen
vakuutuksen, että pidätetty ei ainakaan matkustanut väärällä nimellä
ja että tässä siis oli tapahtunut väärinkäsitys. Sitäpaitsi ilmestyi
paikalle heti senjälkeen sähköteitse kutsuttu ravintoloitsija Bonnista
ja selitti, ettei hän ollut koskaan nähnyt tätä herraa, joka tosin oli
hyvin samaa näköä kuin varas. Poliisipäällikkö kohautteli hartioitaan
ja pyysi anteeksi.
»Hyvä herra Wessel», sanoi hän ystävällisesti, »olen pahoillani,
kun olen tuottanut teille tällaisen ikävyyden, ja vain tilapäinen
yhdennäköisyys jonkun maankiertäjän kanssa lienee syynä koko juttuun.»
»Sehän onkin minun ainoa vastukseni!» huudahti Fritz leikillisessä
epätoivossa, »että olen kaikkien ihmisten näköinen ja että minua aina
pidetään jonakin toisena. Mutta nyt olen päättänyt kasvattaa itselleni
oikein jättiläisparran, kerrankin saadakseni toisenlaiset kasvot, sillä
tämännäköisenä en enää aio samota pitkin maailmaa.»
»Vain yhteen kysymykseen pyydän teitä vielä vastaamaan», lisäsi
poliisipäällikkö. »Missä suhteissa olitte siihen puolalaiseen
perheeseen, jonka palvelijattaren tai seuranaisen laskun te tänä aamuna
maksoitte?»
»Mistä te senkin jo tiedätte?»
»Hotellin yliviinuri kävi luonani tänä aamuna.»
»Vai niin», sanoi Fritz. »Sen asian voin teille kertoa muutamin sanoin.»
Lyhyesti ja vakuuttavasti hän kertoi, kuinka oli tavannut puheena
olevat naiset, joista hän sitten erosi jo Mainzissa; luonnollisesti hän
salasi, ettei se oikeastaan ollut hänen ensi aikomuksensa, että kreivi
Vladimirin kiusallinen ilmestyminen oli siihen ollut syynä; itse kreivi
hänen kuitenkin piti mainita.
»No tiedättekö mitään tarkempaa tuosta kreivistä?»
»Tarkempaako? En — olen nähnyt hänet vain sen ainokaisen kerran Mainzin
asemasillalla — ja silloinkin vain ohimennen.»
»Ja minkä näköinen hän oli?»
»Hyvin ylhäinen ja hieno; hänellä oli pienet viikset ja — enempää en
tosiaankaan osaa hänen henkilökohtaisista tuntomerkeistään sanoa. Minkä
vuoksi te sitä kysytte?»
»Oikeastaan», vastasi hymyilevä poliisipäällikkö, »ei meikäläisille
tehdä kysymyksiä, mutta tällä kertaa ei minun tarvitse asiaa salata.
Olemme, nähkääs, tänä aamuna juuri saaneet sähköteitse tietoja, joiden
mukaan hän ei suinkaan ole puolalainen kreivi, vaan räätälinsälli
teidän omasta syntymäkaupungistanne Hassburgista.»
»Hitto vie!»
»Ja nyt näyttää siltä, että ollaan taas eksytty hänen jäljiltään.»
»Minä voinen teitä auttaa jälleen tolalle!» huudahti Fritz, »sillä
vielä toissa iltana näin saman nuoren puolalaisen naisen Emsissä
Balzerin hotellissa, ja vaikken nähnytkään kreiviä itseään, niin en
ollenkaan epäile hänen olleen naisten mukana.»
»Tosiaanko? Oletteko te ehkä puhunut hänen kanssaan?»
»En», sanoi Fritz ja veri nousi hänen poskiinsa; »tilaisuus ei ollut
suotuisa — minun matkakirstuani oli juuri silloin poliisi tutkimassa,
koska epäiltiin minun varastaneen hopealusikoita taikka jotakin muuta.
Myöskin pelisaleissa minuun tuijotettiin ikäänkuin olisi epäilty minua
taskuvarkaudesta ja kirkonryöstöstä. Luonnollisesti on minua taaskin
pidetty, hitto ties, kenenä. Voi jospa kerran saisin parran!»
Poliisipäällikkö nauroi, mutta saatu tiedonanto oli niin tärkeä, ettei
sitä sopinut jättää heti käyttämättä.
»Hyvä herra», sanoi hän, »minua ei ollenkaan kummastuttaisi, jos
havaitsisimme tuon valepuvussa matkustavan räätälinsällin olevan
juuri saman veijarin, joka on väärinkäyttänyt teidän nimeänne ja
lisäksi on kotoisin samasta kaupungista kuin tekin. Oletteko keksinyt
mitään yhdennäköisyyttä kreivi Wladimirin ja itsenne välillä?
Ihmeellisempiäkin asioita on sattunut.»
»Ei se mitään kummallista olisi», huokasi Fritz. »Se minua enemmän
ihmetyttäisi, ellen olisi hänen näköisensä, sillä minulla lienee niin
kirotun tavallinen naama, että se sopii kaikkiin muotoihin.»
»Viivyttekö kauan Kölnissä?»
»Sitä en tosiaankaan vielä tiedä, sillä tahdon teille suoraan
tunnustaa, että olen perin kyllästynyt elämään täällä Reinin varrella.
Olen tullut tänne huvittelemaan, mutta kohta kun joudun tämän ihanan
virran lähelle, en pääse eroon pulista ja ikävyyksistä.»
»Siitä olen totisesti pahoillani!» sanoi poliisipäällikkö, »mutta jos
te jäisitte tänne pitemmäksi aikaa tai ehkä tulisitte takaisin, olisin
iloinen saadessani tavata teitä uudestaan.»
»Samalla tavalla kuin tänäänkin ehkä?»
»Ei», vastasi toinen nauraen, »vaan vapaaehtoisesti, taikka antaisitte
edes tiedon, missä olette tavattavissa, sillä hyvin mahdollisesti
tarvitsemme teidän läsnäoloanne.»
»Tällä kertaa», sanoi kanslianeuvos, »tahdon minä ottaa tämän nuoren
herran haltuuni, ja jos hän oleskelee Kölnissä, herra poliisimestari,
niin pyydän vain lähettämään sanan minun kotiini, jossa hänet tapaatte
tai ainakin saatte kuulla, missä hän on.»
»Mutta hyvä herra kanslianeuvos —»
»Ei mitään estelyjä, nuori ystäväni! Nyt menemme ensin hotelliinne,
maksakaa siellä laskunne, ja sitten katsotaan, kuinka olonne meillä
järjestäytyy — pois en teitä päästä, sillä minä pelkään teidän
uudestaan joutuvan poliisin käsiin. Odottakaa siis kauniisti minun
luonani, kunnes partanne on kasvanut.»
Fritz vastusteli vielä, mutta se ei auttanut; kölniläinen
vieraanvaraisuus on vanhastaan hyvässä maineessa ja nuori mies sai
pian tuntea olonsa hänen kotonaan niin hauskaksi kuin olisi siellä
elänyt lapsesta saakka. Vanha kanslianeuvos olikin mitä onnellisin ja
riippumattomin, ja hänen rouvansa, oikein äidillinen ja hyvä olento,
johon Fritz mieltyi heti ensi näkemältä, samoin kuin heidän ainoa,
pari viikkoa sitten erään nuoren kauppiaan kanssa kihloihin mennyt
tyttärensä, jonka sulhanen jo luettiin myöskin perheeseen kuuluvaksi,
tekivät muutenkin herttaisesta kodista oikean paratiisin, jossa Fritzin
oli mainion hyvä oleskella.
Kölniltä puuttuu vain yhtä: romanttisia maisemia ympäristössään, ja
Fritz oli oikeastaan tullut Reinin tienoille nauttimaan niistä ja
laatimaan harjoitelmia, sillä vaimon etsimisestä itselleen hän oli
luopunut. Hänen oli siinä asiassa kahdesti perättäin käynyt aika
nolosti. Kun hän siis oli lepäillyt kyllikseen viikon verran, viittaili
hän siihen suuntaan, että hänen nyt jälleen piti ajatella lähtöä, mutta
kohtasi jyrkkää vastarintaa. Vanha kanslianeuvos ei tahtonut kuulla
siitä puhuttavankaan. Enintään hän suostui siihen, että Fritz tekisi
pikku retkiä Reiniä pitkin ylöspäin, mutta sitten hänen piti jälleen
tulla takaisin, ja se lupaus Fritzin olikin lopulta annettava.
Seuraavana aamuna hän matkusti virtaa ylöspäin, viettääkseen ensi
kertaa jonkun aikaa Loreleikalliolla ja sikäläisillä ihanilla
seuduilla; hänen partansa, jota hän nyt tunnontarkasti kasvatti, oli
nyt ehtinyt sille asteelle, että hänen turhamaisuutensa ei mukautunut
näyttelemään sitä edes kanslianeuvoksen perheessä, se kun alkoi käydä
liian sänkimäiseksi. Niinpä Fritz aikoi kuljeskella pari viikkoa
jossakin erämaassa tai kaukaisilla tienoilla, saadakseen partansa
niin pitkäksi, että voisi edes nähdä, mitä siitä piti tuleman.
Sitten hän tuumi myöskin käydä katsomassa Isänsä vanhinta ystävää
Koblenzissa, majuri von Buttenholtia. Isähän oli erikoisesti painanut
tämän asian hänen mieleensä, ja siksi hän kyseli jo Kölnissä tietoja
tästä majurista, mutta ei saanut kuulla muuta kuin että Buttenholt
todennäköisesti vieläkin asui Koblenzissa. Kukaan ei sanonut nähneensä
häntä moneen vuoteen, eikä hänestä oltu kuultukaan muuta kuin että
hän oli virasta erossa ja eläkkeellä ja että hänelle oli tullut
paljon surua ainoasta pojastaan, joka oli tehnyt melkoisia velkoja ja
sitten eräässä kaksintaistelussa kaatunut. Mutta Koblenzissa kaiketi
saataisiin lähempiä tietoja.
Sinne Fritz ei kuitenkaan suoraa päätä joutunut; mutta olihan tässä
hyvää aikaa, koska hän kerran oli päättänyt viipyä vielä muutamia
viikkoja Reinin rannoilla.
Laivalla, joka vei häntä virtaa ylöspäin, ei ollut erikoista seuraa:
pari ikävää englantilaista, jotka olivat olevinaan hirveän ylhäisiä
eivätkä luultavasti sittenkään olleet muuta kuin vaippoihin käärittyjä
räätäleitä tai kaupustelijoita, haluten täällä Saksassa kuukauden
verran esiintyä loordeina, kunnes sitten Lontoossa jälleen vaipuisivat
omaan mitättömyyteensä — pari professoria, jotka lyhyellä loma-ajan
matkalla tahtoivat karistaa itsestään koulutomun, ranskalaista
roskaväkeä, jota pelipöytä veti kylpypaikkoihin, sekä nuorempia ja
vanhempia naisia sekaisin, jotka tuskin laivaan päästyään riensivät
hytteihin kaivaakseen koreistaan ja rasioistaan esille mukana tuodun
suuruksensa. Sitäpaitsi kulki laiva tavattoman hitaasti vastavirtaa,
eikä täällä päin ollut maisemissa mitään mielenkiintoisempaa, niin että
Fritz jo katui lähteneensä paluumatkalle vesitse; veturi olisi vienyt
hänet paljoa nopeammin vuoristoon!
Ja matka kävi yhä hitaammaksi; erääseen pysähdyspaikkaan he jäivät
perin pitkäksi ajaksi ja silloin levisi huhu, että koneeseen oli
tullut jokin vika. Laiva jatkoi kuitenkin matkaansa, mutta se eteni
työläästi vasten virtaa; ja kun he viimein, määräajasta tuntikausia
myöhästyttyään, saapuivat Koblenziin, ilmoitti kapteeni matkustajille,
että hänen täytyi jäädä täksi päivää sinne välttämättömän korjauksen
takia, mutta tavarat, jos niin vaadittaisiin, hän toimittaisi
jäljestäpäin tulevalle saman yhtiön laivalle.
Fritz ei vielä ollut päättänyt, jatkaisiko matkaansa vesitse, ja
otti siis matkakirstunsa laiturille. Hän tahtoi myös kerran käydä
Ehrenbreitsteiniä katsomassa ja siinä hän ehkä voisi saada apua
majurilta, jos tapaisi hänet täällä Koblenzissa.
Hotellissa ei kukaan osannut antaa hänelle tietoja majuri
Buttenholtista. Tämä oli tosin monta vuotta asunut Koblenzissa, ja
hotellin isäntä tunsi hänet hyvin, mutta majuri kuului lähteneen täältä
joku aika takaperin; minne, sitä hän ei tiennyt. Vanha soturi oli
joutunut kovin niukkoihin varoihin ja ollut yhtä mittaa sairaloinen.
Kenties vieras voisi, jos tahtoi tavata majuria, saada lähempiä tietoja
joltakin vanhemmalta upseerilta. Käydäksensä Ehrenbreitsteinillä hänen
piti sitäpaitsi hankkia itselleen lupakortti.
Fritz, jolla ei nyt ollut muutakaan puuhaa, lähti siis liikkeelle, ja
eräs upseeri, jota hän puhutteli, neuvoi menemään komendanttivirastoon;
majuri Buttenholtia hän ei tuntenut.
Komendanttivirastossa, josta hän ilman muuta sai lupakortin, hän tapasi
vanhan sotilaan ja kysyi tältä tunsiko hän majuri von Buttenholtin.
»Hyvä Jumala!» huudahti vanha mies, »tunnenko muka hänet? Oikein kelpo
päällikkö, olenhan palvellut hänen rykmentissään.»
»Eikö hän enää asu Koblenzissa?» ’
»Koblenzissako? Ei, mutta ei kaukana täältä, pienessä kaupungissa,
Mühlheimissä, Moselin toisella rannalla. Sinne ei ole kävelymatkakaan
liian pitkä, mutta majuri käy täällä hyvin harvoin, tuskin ollenkaan,
enkä minä ole häntä nähnyt ainakaan vuoteen.»
»Jaksaako hän hyvin?»
»Luulen hänen olevan perin ahtaissa oloissa», vastasi vanha mies,
»ja hän lieneekin muuttanut pois Koblenzista senvuoksi, että elämä
täällä kävi hänelle liian kalliiksi. Surua ja tuskaa hänellä on ollut
kylliksi, mutta vain vähän iloa —»
»Pojastansako?»
»Sepä se», myönsi ukko, »se oli sellainen tyhjäntoimittaja, ja
lähikaupunkien kirotut pelihelvetit veivät hänet perikatoon. Salaa ja
siviilipuvussa hän pujahti Emsiin ja työnsi vähitellen roistojen kitaan
isänsä pienen omaisuuden. Kun se oli lopussa, teki hän velkaa niin
paljon kuin sai, ja kaiken kehnoutensa lisäksi hän sitten ampui luodin
päähänsä.»
»Minun tietääkseni hän kaatui kaksintaistelussa »
»Niin sanottiin. Sellainen sanoma tuotiin myös vanhalle majurille,
ettei se asia niin koskisi häneen, mutta minä olin läsnä, kun hänet
löydettiin.»
»Vanhusparka!»
»Niinpä kyllä, ja nyt hän maksaa pienestä eläkkeestään hiljakseen niitä
velkoja, joita kevytmielinen poika on päätäpahkaa tehnyt, ja oleskelee
ypöyksin puutteessa ja surussa, niinkuin äskettäin eräs toveri kertoi.»
»Eikö hänellä ole muita lapsia?»
»On tytär; mutta hänenkin on täytynyt mennä vieraita ihmisiä
palvelemaan jotakin ansaitakseen.»
»Ja kuinka paraiten pääsisin Mühlheimiin?»
»Joka lapsikin näyttää teille tietä; menkää vain Moselin sillan poikki,
ja kysykää siellä keltä tahansa, te ette voi ollenkaan eksyä.»
Tänään oli kuitenkin liian myöhäistä, sillä hän aikoi ensin käyttää
lupakorttiaan ja katsella auringonlaskua Ehrenbreitsteinillä. Mutta
seuraavana aamuna se olisi hänen ensimmäinen matkansa — hän tiesi
isänsä panevan erikoista painoa tietoihin majurista, ja sitten
hän tahtoi taas kerran kirjoittaa isäukolleen, kun ei ollutkaan
viikkomääriin antanut itsestään mitään tietoja!
Matka linnoitukseen palkitsi runsaasti vaivat; näky sieltä ylhäältä
ihanaan Reinin laaksoon oli totisesti lumoava, ja lisäksi oli taivas
mennyt vain kevyihin pilviin ja koristanut kaikki vaihtelevimmilla
väreillään, niin että vaeltaja tuskin raskitsi täältä poistua. Tämä
näköala korvasi kaiken muun, tehden hänet jälleen Reinin ystäväksi
— mitä ikävyyksiä hänellä olikin ollut, ne jäivät sinä hetkenä
unohduksiin, ja kun hän illalla istui yksin pöytänsä ääressä hotellissa
ja maisteli oivallista Markobrunnerviiniä, muisteli hän mielellään
Reiniä ja sen ihania maisemia.
Seuraavana aamuna hän oli varhain jalkeilla ja päätti lähteä kävelylle
Mühlheimiin. Vanha, yksinelävä herra ei kaiketi pitänyt väliä
erikoisista vastaanottotunneista, niin että hän varmaankin tapaisi ukon
jo näin aamullakin hyvällä tuulella, vaikka ehkä vielä aamunuttu yllä
ja pitkä piippu kädessä pikku puutarhassaan; sitten he juttelisivat
hetkisen, ja keskipäivällä sopisi jatkaa matkaa virtaa ylöspäin.
Tie oli ihmeen kaunis, jatkuen pelkkien viini-istutusten halki,
ja hänen vastaansa tuli paljon maalaisia, jotka olivat menossa
Koblenziin torille. Suunnasta hän ei voinut erehtyä, ja jonkun ajan
kuluttua, pysähdyttyään siellä ja täällä, hän saavutti pienen, hyvin
vaatimattoman kaupungin, söi ensin aamiaista eräässä ravintolassa,
sillä matkalla oli tullut nälkä, joi lisäksi pari lasillista viiniä
ja otti sitten oppaaksensa erään pojan, joka oli valmis tulemaan ja
paljasjalkaisena juoksi hänen rinnallaan vanhan majurin asunnolle. Tätä
ei hän sentään, kun se lopulta tuli näkyviin, ollut kuvitellut niin
vaatimattomaksi, kuin hän nyt huomasi sen olevan.
Se oli pieni, yksikerroksinen rakennus, jossa tuskin saattoi
olla enempää kuin pari kolme huonetta; ikkunat olivat matalat ja
liuskakivinen katto sammalpeitteinen. Pieni puutarha oli tosin
vieressä, mutta se ei suinkaan ollut suurempi kuin neljäkymmentä
jalkaa suuntaan ja toiseen; muuten sitä ilmeisesti käytettiin enemmän
kasvisten ja perunain viljelykseen kuin kukkia varten; siinä oli
vain muutamia hedelmäpuita. Ja täällä eli majuri, joka varmasti oli
ennen tottunut parempaan ympäristöön! Vanha sotamies oli oikeassa:
majuri kärsi puutetta, eikä hänellä ollut varaa ulkonaiseen loistoon.
Sensijaan hän oli kaiketi järjestänyt kodikkaisuuden sitä mukavammaksi.
Fritz avasi ilman muuta ulko-oven, mutta tempaisi äkkiä hatun päästään,
kun samassa keksi jo olevansa majurin huoneessa ja hänen edessään.
Vanha herra käveli edestakaisin tuvassaan kädet selän takana, pysähtyi
kesken kulkuaan ja katsoi kummastuneena ovelle, kun se niin odottamatta
avattiin.
»Minun on pyydettävä tuhannesti anteeksi, arvoisa herra», sanoi Fritz
säikähtyneenä; »mutta en luullut, että tämä ovi veisi suoraan teidän
huoneeseenne, enkä ole edes koputtanut.»
»Ei tarvita mitään anteeksipyyntöjä», vastasi vanha sotilas,
kunnianarvoisa, komeavartaloinen mies. Hänen partansa oli lumivalkea ja
vielä sotilaallisesti leikattu. »Tahdotteko puhutella minua ja millä
voin teitä palvella?»
»Olen tosiaan tullut luoksenne isäni asialla, herra majuri —
suvaitsetteko, että esitän itseni hänen kirjeensä avulla?»
»Isännekö?»
»Niin, hän on hallintoneuvos Wessel Hassburgissa.»
»Tekö olette nuori Wessel?» huudahti majuri katsellen häntä suurin
silmin, »ja mistä te nyt tulette?»
»Kölnistä, jossa olen viipynyt muutamia viikkoja.»
»Merkillistä — merkillistä!» sanoi majuri ottaen kirjeen ja avaten
sen; »mutta ettekö tahdo istua? Pankaa hattunne jonnekin — olkaa kuin
kotonanne, älkää kursailko», lisäsi hän ja loi katkeran silmäyksen
ympärilleen. »Näettehän, että elämme täällä perin yksinkertaisissa
oloissa.»
Fritz silmäili pikaisesti tätä huonetta: hyväinen aika, vanha herra oli
totisesti oikeassa — täällä elettiin yksinkertaisissa oloissa, ei edes
päiväläinen voinut vaatimattomammin asua kuin tämä eläkkeellä oleva
majuri. Seinät olivat vain kalkkimaalilla valkaistut, ja kalustona oli
keskellä lattiaa seisova, puhtaaksi hangattu jykevä pöytä ja toinen
pienempi, jolla oli kirjoitusvehkeitä, pieni hylly kirjoineen, kolme
puistotuolia ja pienoiskokoinen ruskeakehyksinen kuvastin. Entisiltä
ajoilta oli vain muutamia kuvia seinillä, ja ikkunalaudalla joitakuita
herttaisia, hyvin hoidettuja kukkia. Mutta kaikki näytti niin
puhtaalta, vaikka tosin autiolta, ja Fritz istuutui puiselle tuolille
ollen enemmän hämillään kuin joutuessaan kaikkein ylellisimpään
salonkiin. Majuri joka oli ottanut silmälasinsa kirjoituspöydältä,
luki kirjeen, käänsi sen jälleen kokoon, pani sen pöydälle ja tuijotti
ainakin puoli minuuttia ääneti eteensä. Lopulta hän sanoi hiljaa:
»Nuori ystäväni, asiaa ei voi auttaa. Tosiseikkoja, jotka itse omin
silmin näette, on mahdoton pitää salassa. Minä — en enää elä niissä
oloissa, joihin isänne ennen sai tutustua, ja ainoastaan siksi voin
helpommin kestää kohtaloani, että olen siihen itse syytön.»
»Arvoisa herra majuri —»
»Pyydän, antakaa minun puhua loppuun. Jos olisi toisin laita, seuraisi
itsestään, että rakkaimman nuoruudénystäväni pojan pitäisi asua
luonani.»
»Mutta, hyvä herra, olenhan vain ohimennen tullut tervehtimään —
tuodakseni vain isäni terveiset ja vihdoinkin voidakseni antaa hänelle
tietoja teistä, kun hän ei ole saanut kirjeisiinsä mitään vastausta.»
»Kirjoitin hänelle eilen.»
»Eilenkö?»
»Niin! Minun oli maksettava hänelle muuan velka.»
»Velkako? Siitä hän ei ole koskaan minulle maininnut.»
»Sen uskon — se olikin hiljattain otettu — mutta siitä myöhemmin.
Lasillisen maalaisviiniä voin teille kuitenkin tarjota ja voileipää,
jotta kerran saisimme keskenämme kilistää — minä olen sitäpaitsi vielä
teillekin velkaa.»
»Minulle velkaa! Nyt en ymmärrä vähääkään.»
»Saattepa sen heti tietää, jätän teidät vain hetkiseksi yksin — olkaa
niin hyvä, pysykää täällä!»
Fritz ei osannut selittää vanhan herran menettelyä ja toivoi melkein,
ettei olisi lainkaan tullut tänne. Majurin piirteissä oli niin syvää
tuskaa yhtyneenä hiljaiseen, rautaiseen alistuvaisuuteen, että se
nostatti kyyneleet nuoren miehen silmiin. Ja kuitenkin, mitä hän tässä
voi auttaa, sillä hän tunsi varsin hyvin, että viittauskin sellaiseen
tarjoukseen loukkaisi syvästi vanhaa sotilasta ja joka tapauksessa
jyrkästi ja epäämättömästi hylättäisiin.
Ovi aukeni jälleen, ja majuri tuli sisään, mutta hänen jäljestään astui
nuori tyttö kantaen pulloa ja kahta lasia ja laski ne pöydälle kainosti
tervehtien.
Missä ihmeessä hän oli jo nähnyt nuo kasvot? Nuo suuret, ruskeat silmät
ja teräväpiirteiset kulmakarvat! Ja kuinka ihmeellinen tukka tuolla
tytöllä oli! Varmaankin hän nyt erehtyi, sillä tuollaiset hiukset hän
olisi joka tapauksessa pannut merkille.
Nuori tyttö — luultavasti vasta kahdeksantoista ikäinen — oli sillä
välin laskenut käsistään pullon ja lasit ja seisoi yhä selin häneen
päin, mutta Fritz huomasi kuitenkin hänen kovasti punastuneen. Oliko
heillä täällä niin harvoin vieraita vai häpesikö tyttökin köyhyyttään?
Pikku raukka! Sitten tyttö kääntyi äkkiä Fritziin päin kasvot ihan
purppuran punaisina, mutta ojentaen kätensä nuorelle miehelle hän sanoi
sydämellisesti:
»Olen kovin iloinen saadessani vielä kerran kiittää teitä siitä avusta,
jonka minulle Kölnissä hiljattain annoitte! Voi, en ollenkaan tiennyt,
kuinka olisin pulasta selvinnyt.»
»Hyvä neiti!» huusi Fritz ihan säikähtyneenä, sillä vasta nyt hän tunsi
hotellissa olleen nuoren tytön, »minä en suinkaan aavistanut, että —»
»Että köyhä, avuton tyttöparka, viinurin loukkaama vieras, saattaisi
olla majuri von Buttenholtin tytär», jatkoi vanha majuri katkerasti.
»Sen kyllä uskon, mutta sitä kunniakkaampi oli teidän menettelynne,
ja myöskin minä kiitän teitä sydämestäni siitä turvasta, jota hänelle
annoitte, rakas nuori ystäväni.»
»Arvoisa herra majuri —»
»Voitte kuvitella, kuinka hämmästynyt olin», jatkoi majuri, »kun
lapsi-parkani palasi kotiin, kertoi seikkailunsa ja antoi minulle
nimikorttinne. Onhan itsestään selvää, että olen maksanut velkani niin
kiireesti kuin suinkin; ja koska en suinkaan voinut aavistaa, että
tulisitte minua eläkkeellä olevaa sotilasvanhusta tänne yksinäisyyteeni
tervehtimään, lähetin eilen rahat isällenne ja kirjoitin samalla,
kuinka jalosti hänen poikansa oli menetellyt köyhää vierasta kohtaan.»
»Hyvä herra, se viinuri käyttäytyi niin raa’asti ja lurjusmaisesti —»
»Se ei muuta asiaa; lapsiparka oli teille kuitenkin ihan vieras eikä
voinut sillä hetkellä pelastaa itseään. Puolalainen perhe on kohdellut
häntä häpeällisesti.»
Fritz pysyi ääneti, häntä tuskastutti se ajatus, että vanhan, nimestään
ja arvostaan varmastikin ylpeän herran oli ollut pakko päästää ainoa
lapsensa vieraisiin ihmisiin palvelukseen, ja että se oli ollut
pakollista, sen hän näki kaikesta, mikä häntä ympäröi, ollen todisteena
äärimmäisestä köyhyydestä ja suurimmasta säästäväisyydestä. Mutta vanha
majuri, joka lienee aavistanut, mitä hän ajatteli, työnsi lasin hänen
eteensä ja huudahti väkinäisen hilpeästi:
»Ja nyt ryyppy, rakas nuori ystävä! Tämä on tosin vain silkkaa
maalaisviiniä, mutta ei huonointa, ja hyvän tahdon pitäisi myös korvata
laatu. Myöhemmin sitten kerrotte vanhasta, oivallisesta ystävästäni,
isästänne, ja hänen terveydekseen juomme ensimmäisen lasin!»
Hän kaatoi lasiin, eikä Fritz suinkaan voinut vastustaa näin herttaista
kehoitusta. Se oli kuitenkin »pelkkää maalaisviiniä», ja jossakin
hotellissa olisi hemmoiteltu nuori mies sen varmasti halveksuen
työntänyt syrjään; täällä hän tuskin maistoi, mitä joi, ja kun Margaret
toi tuoretta voita ja suuren mustan leivän, laskien ne pöydälle,
sitten istui ikkunan ääreen ja otti esille käsityönsä kuunnellakseen
keskustelua, kertoi Fritz ensin kotioloistaan, mitä isä puuhasi ja
kuinka hän voi — olihan hänellä vain hyvää kerrottavana —, ja johtui
sitten omaan matkaansa, jonka pieniä vastuksia hän kuvasi niin
leikillisesti ja hullunkurisella tavalla, että vanha majurikin hymyili;
pari kertaa tulivat Margaretinkin helmenkaltaiset hampaat näkyviin.
Mutta kun hän pääsi Kölnin tapahtumiin ja siihen epäluuloon, joka oli
kohdistunut valekreivi Wladimiriin, huudahti vanhus:
»Sittenhän Margaret on kuitenkin ollut oikeassa! Se veijari ei kulje
oikeilla asioilla. Siinä on kieroa peliä; kunhan nyt vain päästäisiin
sen joukon jäljille! Mutta sellainen sakki osaa tavallisesti pysyä
turvassa, ja kirottu suosio, jota pelipöytäin kaitsijat hotelleissa
osoittavat tuollaiselle roskaväelle, kun se vain on muukalaista
ja esiintyy oikein hävyttömän ylhäisenä, toimittaa sille keinot
päästä karkuun, eikä rankaisemisesta tule mitään. Kuinka he ovatkaan
kohdelleet lapsiparkaani!»
»Olivatko naiset myös epäystävällisiä teitä kohtaan?»
»Ei vanhempi heistä, mutta nuori kuuluu olleen oikea paholainen.»
»Kreivitär Olgako?»
»Hän oli oikein häijy ja kova minulle», sanoi Margaret hiljaa, »ja minä
tein kuitenkin kaikki, mitä hänen silmistään voin nähdä.»
Fritz tunsi näistä sanoista piston sydämessään. Kuinka hiljaisena,
kuinka kärsivällisenä tuo hyvässä perheessä kasvatettu lapsiparka
olikaan sietänyt huonoa kohtelua — kenties seikkailijattaren taholta,
vain säästääkseen isältään huolta, ja kuinka viheliäisesti oli
tyhjäntoimittajien joukkio häntä kohtaan käyttäytynyt! Niinpä nuori
mies joutui suorastaan vimmoihinsa ajatellessaan sitä lumoavaa olentoa
hurmaavine hymyineen, jota hän kerran sokaistuneena oli pitänyt
naisellisuuden ihanteena. Kaikkien näiden ajatusten myllertäessä hänen
päässään hän ei voinut viipyä vanhan majurin luona; hän tahtoi palata
Koblenziin; hän sanoi odottavansa kirjeitä tänä aamuna, mutta lupasi
tulla vielä kehrän tänne, jos majuri sallisi, sanomaan hyvästi. Hän oli
myöskin luvannut vielä kerran palata Kölniin, ja jos aikaa riittäisi,
pysähtyisi hän sitten uudestaan Koblenziin.
Ihan ajatuksissaan hän oli vetänyt taskustaan esiin sikarikotelon
sytyttääkseen sikaarin. Nyt vasta hän pani merkille, että vanhalla
majurilla ei ollutkaan pitkää piippua, jollaista hän aina oli
kuvitellut.
»Ettekö ollenkaan polta?» kysyi Fritz ojentaen hänelle koteloaan. »Nämä
sikaarit ovat hyviä.»
»Kiitos, en, olen siitä vieraantunut», vastasi vanha sotilas; »en —
sietänyt tupakkaa.»
Fritz näki, että Margaret kääntyi poispäin, tuskan ilme kasvoillaan.
Vanha mies sieti kyllä tupakkaa, mutta oli luopunut viimeisestä
ja rakkaimmasta nautinnostaan säästääkseen niukkoja varojaan ja
säilyttääkseen kunniallisen nimensä, jonka oma poika oli jalkoihinsa
polkenut, ja kun Fritz pian senjälkeen taas astui tietä pitkin
linnoitukseen takaisin, pyöri kaikenlaisia sekavia ajatuksia hänen
päässään, niin että viehättävä maisemakin peittyi kuin paksuun sumuun
eikä hän nähnyt mitään muuta kuin tyttären kalpeat, surun rasittamat
kasvot ja vanhan sotilaan vakavat, alistuvat piirteet.