Hän oli juuri saavuttamaisillaan Moselin sillan, kun eräs herra tuli
häntä vastaan ja tuijotti ilmeisesti hämmästyneenä. Fritz ei kuitenkaan
välittänyt hänestä ja aikoi mennä ohitse, mutta vieras astui hänen
eteensä, laski kätensä hänen olalleen ja sanoi:
»Oletko se sinä vai etkö sittenkään ole?»
Fritz, joka ei ollut varsin hyvällä tuulella, loi vain lyhyen
silmäyksen outoon herraan ja murahti äreästi:
»Jättäkää minut rauhaan! Minä en ole se mies.» Ja sitten hän lähti
eteenpäin.
»Mutta sehän ei voi olla mahdollista!» huusi toinen hänen jälkeensä.
»Wladimir!»
Tämän nimen kuullessaan Fritz hätkähti.
Wladimirko? — Hän melkein pysähtyi.
»No, tiesinhän, etten voinut erehtyä. Sanohan vain, miekkonen,
kuinka sinä vielä tulet sen jälkeen, mitä Emsissä tapahtui, tänne
preussilaiseen linnoitukseen? Oletko ihan hullu?»
Fritz oli kääntynyt ympäri ja katsoi kysyjään jäykästi ja tarkkaavasti.
Toinen lienee myöskin, tarkemmin katsottuaan, havainnut jotakin
vierasta hänen piirteissään, sillä hän kävi jälleen epätietoiseksi.
»Mitä te oikeastaan tahdotte?» kysyi Fritz levollisesti. »Enkö jo
sanonut, etten minä ole se mies?»
»Hyvä on, herra!» vastasi vieras hämillään. »Mahdollisesti te ette
olekaan se, jota tarkoitan, mutta vaikka niinkin on laita, niin
sallikaa minun huomauttaa, että teillä on sellaiset kasvot, joita
vaanii poliisin kuulutus. Te olette siis hyvin vaarallisesti erään
kolmannen henkilön näköinen —»
»Jonka nimi on Wladimir?»
»Aivan niin!»
»Kai puolalainen kreivi ja teidän ystävänne?»
»Edellinen pitää paikkansa, jälkimäinen ei!» huudahti vieras tästä
puolinaisesta syytöksestä säikähtyen. Hän oli maininnut kuulutuksen
vain siksi, että saattaisi varoittaa, koska kahden vaiheellakin
ollessaan piti yhdennäköisyyttä perin merkillisenä, niin että epäili
toista sittenkin Wladimiriksi.
»Teidän on suotava anteeksi, mutta en ole ikinäni nähnyt kahta niin
toistensa näköistä miestä — se on liiankin ihmeellistä!»
»Ja voitteko ehkä sanoa, missä voisin tavata tuon herra Wladimirin,
saadakseni itsekin varmuuden tästä ilmiöstä?» kysyi Fritz kuullakseen
jotakin lisää, sillä ensimmäinen viittaus ilmaisi, että luuloteltu
kreivi tuskin enää oli Emsissä. Mutta vieras, jos hän asiaa muuten
tiesikään, ei mennyt ansaan, sillä hän oli kaiketi nyt itsekin käynyt
epävarmaksi.
»Arvoisa herra», sanoi hän kohteliaasti, »koska te ennestään tiesitte,
että Wladimir on puolalainen kreivi, on teidän täytynyt edes kerran
tavata hänet; minä olen vain ohimennen tullut hänet tuntemaan Emsissä,
ja sieltä luullakseni saatte kuulla hänestä lähemmin!» Ja hattuaan
nostaen hän kääntyi poispäin, jatkaen matkaansa ja jättäen Fritzin
äkäiselle tuulelle.
Kirottu kuulutus! Sillä vaikka hän voi todistaa, kuka hän oli, johtui
hänelle siitä kuitenkin ikävyyksiä ja hommia. Entä jos hän nyt ilman
muuta poistuisi Reinin varrelta ja matkustaisi pohjoiseen meren
rannalle? Eihän hän ollut vielä koskaan nähnyt merta; mutta voiko
hän nyt juuri lähteä, kun oli luvannut majurille vielä kerran käydä
katsomassa? No, mitä velvollisuuksia hänellä oli majuria kohtaan?
Ei suinkaan mitään, mutta sanaansa hän ei voinut syödä. Kirottu
puolalainen! Sekö todella hänen haamunaan kuljeskeli kautta maailman?
Itse hän ei kuitenkaan, silloin asemasillalla tavatessa, keksinyt
vähääkään yhdennäköisyyttä. Tosin sitä osasi itse harvoin arvostella,
vaan siihen tarvittiin vieraita silmiä. Ja Emsistä näytti se veijari
siis jälleen kadonneen. Mitähän siellä olikaan tapahtunut? Tämä oli
suorastaan epätoivoista.
Fritz käveli syvissä ajatuksissa Koblenziin takaisin, mutta hän
oli käynyt melkein ihmisaraksi, sillä hän ei voinut katsoa ketään
vastaantulevaa silmiin, aina peläten, että häntä puhuteltaisiin ja
pidettäisiin jonakin toisena. Hotelliinsa päästyään hän sulkeutui
heti huoneeseensa ja alkoi laatia isälleen kirjettä, jossa aikoi
selostaa tähänastisia kokemuksiaan. Merkillisen kevyesti ja nopeasti
hän sivuutti kaikki edelliset tapahtumat ja kuvasi tarkasti vain
kohtauksensa vanhan majurin ja hänen tyttärensä kanssa.
Kun hän oli lopettanut kirjeensä ja pyytänyt lähettämään mahdollisen
vastauksen Kölnin kanslianeuvoksen luo, lähti hän retkelle läheiseen
vuoristoon ja otti harjoitelmakirjansa mukaan. Hän tahtoi tavata
ihmisiä niin vähän kuin suinkin, aikoen siellä luonnossa valita
mieluisensa paikan. Oli jo hämärä, ennenkuin hän palasi Koblenziin;
seuraavana aamuna hän jo taas oli menossa Mühlheimiin, tarvitsematta
tällä kertaa opasta. Sinne hän osasi kyllä yksinkin, ja sitten hän
kävi siellä joka päivä, kunnes oli varma itsestänsä, ettei hän — jos
kerran piti naida — saisi ketään parempaa ja kunnollisempaa vaimoa koko
laajasta maailmasta kuin juuri Margaretin.
Tytön hiljainen huolenpito kodista, rakkaus isään, levollinen hilpeys
kaikessa surussa ja köyhyydessäkin, se kaikki sai usein kyyneleet
nousemaan Fritzin silmiin, kun hän salaa tarkasteli Margaretia, jolta
ei kuulunut valituksen sanaa. Kuinka toisenlaista oli hänen elämänsä
kuitenkin täytynyt olla lapsuudessa, jolloin hän, kuten vanhan
majurin puheista ilmeni, oli liikkunut onnellisissa oloissa, kun nyt
sitävastoin puute oli heillä vakinaisena vieraana.
Entä rakastiko tyttö häntä? Fritz uskoi, että siihen oli vastattava
myöntävästi. Hänellä ei tosin ollut muuta todistusta siitä kuin tytön
herttainen hymyily ja hiljainen punastus hänen tullessaan — se katse,
joka liittyi hyvästijättöön, kun hän sieltä lähti. Mutta hän toivoi,
että Margaret voisi hänen rinnallaan olla onnellinen, ja vaikkei hän
voinutkaan tarjota loistavaa tulevaisuutta, olisi heidän elämänsä
kuitenkin huoletonta.
Näihin aikoihin hän sai isältänsä kirjeen, jossa häntä hartaasti
pyydettiin ottamaan lähemmin selkoa majurin asioista ja tekemään kaiken
voitavansa ukon aseman parantamiseksi — rahaa hän voisi saada siihen
tarkoitukseen niin paljon kuin tarvitsisi, mutta isä pelkäsi, että
vanhaa itsepäistä sotilasta olisi vaikea suostuttaa.
Fritz naureskeli hiljaa itsekseen — hän tiesi keinon helpottaakseen
majurin tilaa ja marssi heti kirjeen saatuaan Mühlheimiin, mutta
hämmästyi siellä koko lailla nähdessään pienen matkakirstun valmiina
tuvassa ja Margaretin itkemässä. Niin sydämellisesti kuin majuri
olikin aina ottanut hänet vastaan, näytti tänään siltä kuin hän olisi
tullut hankalaan aikaan. Ukko tervehti puoleksi hämillään eikä ollut
epäilystäkään siitä, että hänellä oli mielessä jotakin, mistä hän ei
halunnut puhua vieraan läsnäollessa. Fritz yritti aloittaa huoletonta
keskustelua, mutta se ei onnistunut; majuri pysyi vaiteliaana ja
antoi vain vältteleviä vastauksia, ja kun Margaret lopulta ilmestyi
huoneeseen matkapuvussa, silloin ei enää mikään auttanut — oikeata
pääasiaa ei voitu enää välttää, siitä täytyi puhua.
»Te aiotte siis matkustaa, hyvä neiti», huudahti Fritz hämmästyneenä,
»ja ellen olisi sattumalta tullut tänne, en olisi edes saanut lausua
teille jäähyväisiä!»
»Se tuli niin äkkiä», vastasi Margaret hiljaa.
»Ja saanko tietää, minne menette?» kysyi nuori maalari ja loi tyttöön
samalla niin sydämellisen katseen, että hän punastuen painoi päänsä.
Hän ei vastannut sanallakaan, ja nyt tuli hiljaisuus, joka lopulta kävi
vanhalle miehelle tuskalliseksi.
»Niin, te saatte sen kyllä tietää», sanoi hän vihdoin, »sillä mikään
salaisuushan se ei ole. Eilen illalla Gretchen sai kirjeen, jossa
hänelle tarjotaan kotiopettajan paikka tunnetussa, hyvässä perheessä,
jos hän voisi heti tulla. Se oli tosin merkillinen yllätys, mutta —
sille ei kuitenkaan voi mitään.»
Vanha herra vaikeni ja kääntyi samassa poispäin, sillä nuoren maalarin
silmä, joka etsi hänen katsettaan, ei saanut nähdä sitä kyyneltä, joka
väkisinkin pyrki esille. Se ei kuitenkaan jäänyt häneltä huomaamatta.
Kun Fritzin katse sitten osui tyttöön ja huomasi hiljaista, alistuvaa
surua hänenkin rakkailla kasvoillaan, silloin oli mahdotonta hillitä
tunteitaan.
»Herra majuri», sanoi hän liikutetulla äänellä, »älkää suuttuko minuun,
vaikka olen tunkeutunut perheenne asioihin, mutta minä tahtoisin olla
teille enemmän kuin vain vieras, vaeltava maalari, joka ohimennen käy
kotonanne ja sitten lähtee kauas. Te olette isäni vanha, koeteltu
ystävä. Isä on yhä kiintynyt teihin vanhalla rakkaudellaan ja
kirjoittaa minulle juuri tänäänkin, kuinka hän iloitsee siitä, että
olen käynyt luonanne, ja kuinka mielellään hän tahtoisi kuulla teistä
oikein hyvää.»
»Silloin hänen pitää vielä odottaa vähän aikaa», vastasi vanha sotilas
kuivasti. »Nykyinen hetki, kun minun pitää erota ainoasta lapsestani,
ei ainakaan ole omiansa sellaisen ilmoituksen antamiseen.»
»Ja ellei teidän tarvitse hänestä nyt erota?» huudahti Fritz
vapisevalla äänellä.
»Eikö tarvitsisi erota?» toisti majuri hämmästyneenä; »mitä te sillä
tarkoitatte? Minä en ymmärrä!»
»Herra majuri, minä rakastan tytärtänne! Margaret, jos te vähänkin
pidätte minusta ja uskotte tulevanne toimeen niin yksinkertaisen miehen
kanssa kuin minä olen, niin ojentakaa minulle kätenne ja antakaa
myöntävä vastaus! Olkaa varma», jatkoi hän liikutettuna, kun nuori
tyttö seisoi tulipunaisena hänen edessään, voimatta saada tavuakaan
huuliltaan, »etten aina ole niin saamaton kuin ehkä olen teidän
läheisyydessänne ollut. Sydämestäni en suinkaan ole paha, ja jos teette
minut onnelliseksi ihmiseksi, tahdon teitä kiittää koko elämäni ajan.
Herra majuri, puhukaa puolestani hyvä sana.»
Vanha majuri seisoi sanatonna hämmästyksestä, ja vain hänen katseensa
etsi tytärtä. Mutta Fritz oli nyt kerran päässyt vauhtiin. Niin arka,
kuin hän muutoin olikin kaikissa tärkeissä elämän kysymyksissä, näytti
hän tänään karistaneen pois kaiken arkuutensa. Astuen Margaretin luo ja
tarttuen tämän käteen hän sanoi hiljaa ja sydämellisesti:
»Margaret, tahdotko olla rakas vaimoni? Pidätkö minusta edes pikkuisen?»
Silloin tyttö nojasi vienosti päätänsä Fritzin olkaa vasten ja kuiskasi
tuskin kuuluvan, mutta kuitenkin autuaaksi tekevän sanan: »Kyllä!»
ja Fritz syleili häntä riemuiten oikealla käsivarrellaan ja painoi
ensimmäisen pyhän suudelman hänen otsalleen.
Mahdotonta olisi kuvata näiden hyvien ihmisten onnea, ja vanhan miehen
kyyneleet vuotivat nyt suurina ja kirkkaina valkoiseen partaan.
Fritzillä oli heti kaikenlaisia suunnitelmia valmiina. Tänne ei majuri
saisi jäädä yksin asumaan; hänen piti myydä pikku talonsa ja muuttaa
tyttärensä ja vävynsä kera Hassburgiin vanhan ystävänsä luo. Hänen
asiainsa järjestelyn ottaisi kyllä Fritzin isä toimittaakseen, hän kun
oli niin kovin käytännöllinen; hän itse ei ymmärtänyt siitä yhtään
mitään, ja että Margaret tuntisi itsensä onnelliseksi hänen luonaan,
sen hän takasi sydänverellään.
Majuri hymyili, mutta antoi hänen jutella; kumpusihan puhe onnesta ja
autuudesta hänen huuliltaan, kun hän nyt loistavin katsein kertoi,
kuinka hänen isänsä nimenomaan oli lähettänyt hänet morsianta hakemaan,
jotta hänestä lopulta tulisi itsenäinen järkevä mies — luonnollisesti
vaimon avulla.
Margaretin matkasta ei tietysti enää välitetty, hänen piti heti
istuutua kirjoittamaan peruutuskirje, ja Fritz itse riensi iltapäivällä
todellisessa onnen huumeessa Koblenziin takaisin sähköttämään isälleen
ja sitten samana iltana seikkaperäisesti kirjoittaakseen ja pyytääkseen
häntä tulemaan itse Koblenziin ja järjestämään kaikki, mitä asiaan
kuului, ottaen mukaansa välttämättömät paperit, joita vailla me
kuolevaiset raukat kerta kaikkiaan emme voi edes onneamme saavuttaa.
Näinä päivinä, jotka hän luonnollisesti vietti enemmän Mühlheimissä
kuin Koblenzissa, hän sai eräänä iltana Kölnistä vanhalta ystävältään
kanslianeuvokselta kirjeen, jossa tämä pyysi häntä viipymättä
saapumaan päiväksi Kölniin, koska poliisi oli niin vaatinut. Häntä ei
viivytettäisi siellä kauan; muuten ei kanslianeuvos käsittänyt, mikä
häntä siellä ikävässä pesässä, Koblenzissa, niin kauan piti kiinni,
olisihan hän jo aikoja sitten voinut taas pistäytyä ystävällisessä
Kölnissä, odottamatta ensin poliisin kutsua.
Vaikkei Fritz mielellään lähtenytkään Mühiheimistä, oli hän kuitenkin
taipuvainen matkustamaan vähäksi aikaa Kölniin siksi, että hänellä
oli koko joukko ostoksia tehtävänä, jotka hän siellä saisi paremmin
toimeen kuin Koblenzissa. Jo seuraavana aamuna, kirjoitettuaan
pari selittävää riviä Margaretille, hän lähti aamujunalla ja oli
sydämellisesti tervetullut kanslianeuvoksen kotiin, mutta siellä hän
hämmästytti kaikkia kertomalla kihlauksestaan, joka kuitenkin hellytti
vanhaa ystävällistä herraa ihan kyyneliin asti ja sai hänen täyden
hyväksymisensä.
Miksi hänen piti mennä poliisilaitokseen? — Niin, siitä ei
kanslianeuvos tiennyt mitään. Poliisipäällikkö oli vain lähettänyt
sanan ja pyytänyt, jos kanslianeuvos tiesi herra Friedrich Wesselin
osoitteen ja tämä vielä olisi lähitienoilla, kohteliaimmin
kehoittamaan, että hän niin pian kuin mahdollista tulisi virastoon,
koska poliisipäälliköllä oli hänelle jotakin ilmoitettavaa.
Suoriutuakseen asiasta mitä pikimmin Fritz meni sinne suoraa päätä
ja sai tietää, että kreivi Wladimir, toisilta nimiltään parooni von
Senken, Friedrich Wessel ja loordi Douglas, oli, niinkuin nyt oli
käynyt ilmi, vain räätälinsälli nimeltä Oskar Schullek Hassburgista.
Hänet oli vangittu hopeaesineiden varkaudesta ja saatu kaikki
tunnustamaan. Muun mukana hän oli kertonut, että häntä oli jo
Hassburgissa pidetty taidemaalari Wesselinä, jonka hän hyvin tunsi
ulkonäöltä, koska taiteilija tilasi vaatteensa hänen mestariltaan,
ja että hän oli toisinaan käyttänyt hyväkseen yhdennäköisyyttä
pelastuakseen pulasta. Hän myönsi myöskin nähneensä taiteilijan
Mainzissa. Emsissä hän oli yrittänyt varastaa pelipankista, niinkuin
sieltä saaduista tiedonannoista ilmeni, mutta se huomattiin ja hänet
työnnettiin ulos salista, minkä jälkeen hän heti poistui kaupungista.
Se selitti myös, miksi Fritz herätti niin suurta huomiota, kun hän
kaikkein viattomimman näköisenä heti seuraavana iltana — kuten
luultiin, ajettuaan vain viiksensä — käveli samoissa saleissa, eikä hän
enää ihmetellyt sitä huomaavaisuutta, joka oli tullut hänen osakseen.
Entä ne molemmat naiset, kreivitär Olga ja hänen tyttärensä?
Ne olivat pari tavallista petkuttajaa; olivat palvelleet kamarineitinä
ja taloudenhoitajana puolalaisessa perheessä, käyttäneet sen nimeä
omanaan ja sitten tehneet yhteisen varkauden. Muuan venäläinen
virkamies oli seurannut heidän jälkiään ja tuntenut heidät Deutzissa.
Nyt he olivat tuon venäläisen saattamina matkalla kotiseudulleen
kärsiäkseen siellä ansaitun rangaistuksensa.
Fritz, josta ei yhdennäköisyys suinkaan ollut imarteleva, tunsi
kuitenkin rauhoittuvansa tietäessään, että veijari oli saatu kiinni ja
tehty vaarattomaksi, joten hänelle itselleen ei enää voisi tapahtua
uusia ikävyyksiä. Hän ryhtyi nyt, jotta ei tuhlaisi aikaa, vaan pääsisi
pian takaisin Koblenziin, viivyttelemättä tekemään ostoksiaan Kölnissä,
ja vanha kanslianeuvos seurasi häntä auttaen valinnassa.
Toisena iltana oli jo kaikkia valmiina ja lähtö määrätty seuraavaksi
aamuksi. Illemmällä ihanan sään vallitessa he menivät vielä kävelylle
eläintarhaan harhaillen siellä ja katsellen komeita istutuksia ja
villejä eläimiä. Siellä Fritz kuuli äkkiä huudettavan nimeään, ja
nopeasti käännyttyään ympäri hän näki edessään tohtori Raspen koko
perheen, molemmat nuoret neitoset, Rosan ja Violan, ja vanhan ystävänsä
Klaus Beldorfin, joka juoksi hänen luokseen ja puristi hänen kättään
sydämellisesti.
Sitävastoin eivät nuoret naiset näyttäneet yhtä paljon riemastuneen
tästä kohtaamisesta; ainakin he olivat kovin hämillään ja tulipunaiset.
Tohtori Raspesta ei myöskään liene tuntunut oikein hauskalta; hän astui
kuitenkin Fritziä kohti, ojensi kätensä ja sanoi:
»Se yliviinuri, pässinpää, teki meille aika kepposen; iloitsen
sydämellisesti, että te —»
»... etten olekaan mikään konna, vai mitä, herra tohtori?» keskeytti
Fritz nauraen, »ja nuoret neidit ovat kai olleet siitä kovin
pahoillaan.»
»Mutta tiedätkö, että on vangittu se oikea veijari, joka matkusti sinun
niinelläsi?» huusi Klaus.
»Varmasti», vastasi nuori maalari; »olenhan siitä asti ollut poliisien
kanssa niin läheisessä yhteydessä, että minulle ilmoitetaan kaikki.
Mutta pelkään, että nyt häiritsemme arvoisia naisia —»
»Pyydän teitä hartaasti», jatkoi tohtori, »käymään luonamme, jos vielä
tulette Mainziin. Aamulla varhain lähdemme sinne takaisin.»
»Silloin saanen kai ilon liittyä seuraanne Koblenziin saakka», vastasi
Fritz, »jonne minä puolestani matkustan myös aamujunalla, ettei
morsiameni jäisi yksin kovin pitkäksi aikaa.»
»Morsiamesi?» huudahti Klaus hämmästyneenä. »Saanko kysyä, kuka se on?»
»Tietysti! Neiti von Buttenholt, isäni vanhan ystävän majuri
Buttenholtin tytär.»
»Tosiaanko? »änkytti tohtori. »Sehän on käynyt oikein nopeasti.»
»Vanha tuttavuus», selitti Fritz hymyillen ja loi silmäyksen Violaan,
jonka kasvot olivat äkkiä käyneet hyvin vakaviksi ja juhlallisiksi.
»Mutta varmaankin häiritsen naisia — arvoisa herra tohtori, olen kovin
iloinen, että sain taas tavata teitä. Kuuleppas, Klaus, näemmehän
taas toisemme Hassburgissa. Hyvät naiset, minulla on kunnia sulkeutua
suosioonne!» Ja hyvin kohteliaasti, mutta myös kaavamaisesti kumartaen
hän tarttui kanslianeuvoksen käsivarteen, jota ei ollut edes esitellyt,
ja lähti hänen kanssaan eteenpäin pitkin puiston käytävää.
Loppu on pian kerrottu. Kaksi päivää myöhemmin tuli hänen isänsä
Koblenziin, ja vanhojen herrojen tapaaminen lasten onnen vuoksi oli
oikein liikuttava.
Majuri vastusteli tosin aluksi Hassburgiin muuttamista, mutta se
ei auttanut: hallintoneuvos ei hellittänyt. Häitä joudutettiin
myös, ja neljä viikkoa myöhemmin matkusti nuori onnellinen pari,
isien siunaamana, Hampurin ja Berliinin kautta kotipuoleen, siellä
pystyttääkseen oman lieden, ja vasta Hampurissa Fritz ajatti jokseenkin
tuuheaksi kasvaneen partansa, sillä Margaret oli niin pyytänyt, hän kun
uskoi miehensä jo olevan kaikilta kiusoilta turvassa.