S Fritz ei tuntenut olevansa oikein tyytyväinen itseensä, kun äskeistä
kohtausta ajatellen käveli pitkin Reinin rantaa, sillä hän uskoi
varmasti taaskin tehneensä jonkin tyhmyyden. Hän ei voinut mielestään
karkoittaa yliviinurin kirottua vihellystä; tiesihän sen, mitä se mies
sillä tarkoitti. Entä jos hän nyt taaskin oli antanut vetää itseään
nenästä? Mutta nuori tyttö näytti niin perin somalta ja hyvältä —
vaikka siltähän »kreivitär» Olgakin oli näyttänyt — mutta tällä oli
niin uskolliset, rehelliset silmät, eikä hänen koko olennossaan ollut
mitään keimailevaa, ei niin hitustakaan, kun taas toisaalta hänen
piirteissään näkyi ikäänkuin salaista murhetta.
»Niin, murhetta muutamat teeskentelevät silläkin tavalla», sanoi hän
itsekseen, »ja jos koko juttu oli keksitty — niinkuin yliviinuri
ainakin näytti ajattelevan — vähät siitä», lisäsi hän itseään
lohdutellen, »silloin olen vain kahtakymmentä taaleria köyhempi ja saan
ainakin uskoa tehneeni hyvän työn — mutta Olga? Minäpä menen ainakin
vielä kerran takaisin Emsiin! Hitto vieköön, pitäähän itse poliisinkin
siellä antaa minulle hyvitystä, ja kenties saan myös lähempiä
tietoja Rosowskan perheestä. En ole vielä unohtanut sitä katsetta,
jonka armollinen kreivitär minuun loi nähdessään poliisien tulevan
huoneestani.»
Hän oli lähtenyt liikkeelle nauttimaan komean, vanhan virran
näköaloista, mutta ajatukset risteilivät niin sekaisin ja kirjavina
hänen päässään, että hän kulki rannalla kuin unissaan tosiaankaan
näkemättä muuta kuin polun, jolle jalkansa laski. Virtaa alaspäin
kiitävä höyrylaiva palautti hänet tajuihinsa; ja koska kello oli sillä
välin ehtinyt yhteentoista, päätti hän kääntyä ja palata kaupunkiin,
mennäkseen tervehtimään Raspen herrasväkeä, joka ainakin nyt jo oli
noussut makuulta.
»Onko tohtori Raspe kotona?» kysyi hän ovenvartijalta, astuessaan
jälleen hotelliin. »No? Oletteko ymmärtänyt? Kysyin teiltä, onko
tohtori Raspe kotona», toisti hän kysymyksensä, kun ovenvartija
vastausta antamatta tuijotti häneen niin hävyttömästi kuin suinkin.
Mies tulikin vihdoin järkiinsä ja sanoi sitten hieman hämillään:
»Pyydän anteeksi — jaha! Te kaiketi asutte itsekin tässä hotellissa?»
»Kyllä.»
»Numero 36?»
»Niin — mutta miksi sitä kysytte? Onko joku tahtonut minua tavata?»
»Ei — ei vielä!» vastasi ovenvartija kirotun kaksimielisesti hymyillen.
Mutta Fritz ei aluksi välittänyt siitä, ja vasta sitten, kun toinen
kääntyi poispäin, muisti hän nuoret naiset ja kysyi vielä kerran:
»Voitteko sanoa, ovatko naisetkin yläkerrassa?»
»Molemmat neidit ovat myös siellä», vastasi ovenvartija. »Tunnetteko
sen perheen?»
»En, mutta tahtoisin heihin tutustua. Ehkä viitsitte ilmoittaa minut
heille vai onko minun pyydettävä siihen jotakin viinuria?»
»Ei tarvitse, kyllä minä toimitan sen itse», huudahti ovenvartija,
käyden äkkiä tavattoman kohteliaaksi. »Onko teillä ehkä nimikortti?»
»On tässä. Olkaa niin hyvä ja sanokaa herra tohtorille, että
tahtoisin käydä häntä tervehtimässä. Menen nyt huoneeseeni, ja te
voitte tuoda minulle sinne kohta vastauksen. Tohtorillahan on huoneet
kolmekymmentäneljä ja -viisi, eikö niin?»
»Juuri niin, herra Wessel», vastasi ovenvartija,, katsellen korttia.
»Minä toimitan asianne täsmällisesti.»
Fritz ei välittänyt hänestä sen enempää, kääntyi ympäri ja astui
hitaasti portaita ylös huoneeseensa.
Ovenvartija taivutti heti vieraan poistuttua erään sanomalehden
kiireesti kokoon, pisti sen povitaskuunsa ja riensi sitten ruokasaliin,
jossa tiesi tapaavansa isännän. Tälle hän näytti erästä kohtaa lehdessä
ja saamaansa nimikorttia, ja he kuiskuttelivat hetkisen keskenään.
Sitten ovenvartija nousi yläkertaan toimittaakseen Fritzin asian.
Noin kymmentä minuuttia myöhemmin hän koputti numero 36:n ovelle
ilmoittaen, että tohtori Raspe ottaa hänet vastaan: hänen sopi vaikka
heti tulla tohtorin huoneeseen.
Fritz oli vielä kahden vaiheilla, antaisiko heti isänsä kirjeen vai
aluksi esittelisi itsensä — hän inhosi kaikenlaisia suosituskirjeitä,
ja vaikka hän kotona salli isänsä melkein kokonaan johtaa itseään,
oli hänestä kuitenkin vastenmielistä täälläkin matkoilla, missä
hänen oikeastaan oli esiinnyttävä itsenäisesti, olla riippuvainen
kirjoitetusta paperilapusta, joka yksin toimittaisi hänelle
ystävällisen vastaanoton. — Ei, hitto vieköön, — tuumi hän itsekseen,
— mies on mies, esittelenpä juuri senvuoksi itseni, ja ellei minua
oteta ilman syntymätodistuksen varmennusta sydämellisesti vastaan, niin
olkoot ottamatta, enkä minä ole heidän takiaan mitään menettänyt.»
Näin päätettyään hän otti hattunsa ja hansikkaansa, seuratakseen
kehoitusta. Ovella hän kysyi vielä kerran:
»Kuulkaahan, ovenvartija, onko se nuori nainen, jonka kanssa yliviinuri
äsken riiteli, poistunut hotellista?»
»Onpa kyllä, herra Wessel», selitti mies. »Heti kun etelään päin menevä
laiva huusi, riensi hän laiturille ja lähti sen mukana, mutta minne,
sitä en tiedä.»
»Hyvä on!» vastasi Fritz, astui nyt seuraavalle ovelle ja koputti
hiljaa.
»Sisään!»
Fritz avasi ja näki heti yhdellä silmäyksellä edessänsä Raspen perheen.
Isä, vanhanpuoleinen herra, joka, jos hän aina oli sennäköinen kuin
nyt, ei ollut kovinkaan miellyttävä olennoltaan, istui lasit nenällä
nojatuolissa ikkunan ääressä, pidellen sanomalehteä kädessään — samaa,
jonka ovenvartija oli äsken tuonut hänelle — ja viereisen ikkunan
ääressä rinnattain, oveen päin kääntyneinä, seisoivat nuoret neidit,
tietenkin hänen molemmat tyttärensä Rosa ja Viola, ja Fritz nautti jo
etukäteen siitä arvaisiko hän, kumpi oli Rosa ja kumpi Viola, uskoen
muuten siinä helposti onnistuvansa.
Mutta vastaanotto ei ollut niin ystävällinen kuin hän olisi voinut
odottaa, sillä hänen lähettämästään nimikortista olisi heidän pitänyt
edes tietää, kuka hän oli. Vanha tohtori istui kuitenkin yhä lujasti
tuolillaan, sanomalehti kädessä, ja katseli häntä vain tutkien
silmälasiensa ylitse, samalla kun nuoret naiset painautuivat lähemmäksi
toisiaan ja jotakin keskenään kuiskailivat. Fritz, joka tuli tänne
vieraana, tunsi olevansa velvollinen aloittamaan keskustelun, sillä
läsnäolijat eivät näyttäneet olevan siihen taipuvaisia ja tahtoivat
kaikissa tapauksissa ensin nähdä, kuinka hän esittelisi itsensä. Muuten
Fritz ei ollut lainkaan ujo. Niinpä hän kohteliaasti kumartaen ensiksi
naisille, johon tervehdykseen he vain puolittain — toinen ei ollenkaan
— vastasivat, astui suoraan vanhaa herraa kohti, ojensi hänelle kätensä
ja sanoi sydämellisesti:
»Hyvä herra tohtori, sallikaa minun esitellä teille erään vanhan
ystävänne poika ja samalla tuoda häneltä sydämelliset terveiset.
Myöskin toiselle näistä nuorista neideistä minulla on erikoiset
terveiset — nimeni on Friedrich Wessel», lisäsi hän sitten vielä
kovemmalla äänellä, huomattuaan ihmeekseen, ettei vanha herra
ottanutkaan ojennettua kättä niin auliisti vastaan kuin sitä hänelle
tarjottiin, »hallintoneuvos Wesselin poika Hassburgista.»
»Hyvin hupaista tutustua», sanoi tohtori Raspe kohteliaasti, mutta
kuitenkin merkillisen kylmästi ja vaikkei hän nyt enää voinut olla
tarttumatta tarjottuun käteen, ei hän kuitenkaan vastannut sen
puristukseen, samalla kun nuoret naiset olivat sen näköisiä kuin
olisivat mieluummin halunneet livahtaa ulos huoneesta.
— Hm, — ajatteli Fritz, — heidän ilonsa minut nähdessään ei näytä
olevan erikoisen suuri, ja nämä ihmiset tekeytyvät sellaisiksi kuin ei
isääni olisi olemassakaan.
»Sanokaahan, hyvä herra Wessel», huomautti tohtori, katsellen häntä
terävästi, »minusta tuntuu kuin te olisitte huomattavasti muuttunut
siitä lähtien, kun viimeksi tapasimme, vai kuinka?»
»Sehän on hyvinkin mahdollista», vastasi Fritz hymyillen, »sillä sikäli
kuin minä tiedän, on siitä jo kulunut kahdeksan tai kymmenen vuotta.
Luulen voivani sanoa samaa nuorista neideistä.»
Nuoret neidit eivät edes hymyilleet; he näyttivät kovin avuttomilta
eivätkä kuitenkaan kääntäneet katsettaan hänestä. Somia he myös olivat,
sitä ei voinut kieltää, molemmat; mutta oliko sitten syy koleassa
vastaanotossa, Fritz pysyi heitä kohtaan aivan kylmänä, ja ensi kertaa
hän sai kokea sitä vastenmielistä tunnetta, joka valtaa mielen, kun
joutuu ympäristöön, johon ei tunne olevansa tervetullut. Fritz ei siis
ollut edes istuutunut, kun hän jo ajatteli vetäytyä takaisin; hän ei
vain ollut heti selvillä, kuinka voisi säädyllisesti, olematta
suorastaan epäkohtelias, päästä heistä eroon.
Vanha tohtori ei ollut antanut minkäänlaista vastausta hänen viimeiseen
huomautukseensa, vieläpä hänellä näytti olevan erikoinen halu jatkaa
sanomalehden lukemista, sillä hän otti jälleen lehden käteensä ja
katsoi siihen.
— Kas hittoa,— ajatteli Fritz silloin, — jos ukolla on noin vähän
ihmistapoja, ei minunkaan tarvitse paljon kursailla. Tässä minä nyt
kuitenkin olen, ja jos juoksen suoraa päätä tieheni, pitävät he minua
kaiketi narrina. Sopiipa siis ensin lähemmin katsella noita nuoria
neitosia.
Noudattaen päähänpistoaan ja jättäen vanhan herran omiin hoteisiinsa
hän läheni molempia neitejä, otti mukaansa tuolin, laski hattunsa
pöydälle ja jäi seisomaan heidän eteensä:
»Nyt, hyvät naiset, pitää minun ensin toimittaa teille terveiset. Kun
en vielä tiedä kummalle teistä, niin sallittehan, että koetan arvata,
kumpi teistä on morsian — mutta ettekö halua istua?»
Kumpikaan ei vastannut sanaakaan; pikemmin tuntui siltä kuin he
olisivat väistäneet häntä. He säikkyivät ja painuivat toisiaan
lähemmäksi niin arkoina, että Fritz nauraen kysyi: »Mutta pelkäättekö
te minua? Olenko tosiaan niin vaarallisen näköinen ja oletteko todella
unohtaneet, että jo lapsina tunsimme toisemme?»
»Ei, me emme ollenkaan pelkää», vastasi toinen heistä, ja Fritzistä
tuntui kuin hänen tummanruskeat silmänsä olisivat samalla säkenöineet
ja liekehtineet, mikä hänelle sopikin erittäin hyvin, »emme vähääkään,
herra Wessel.»
»Mutta, Viola!» sanoi sisar.
»Voi, nyt te olette ilmaisseet itsenne», sanoi Fritz nauraen, »nyt
tiedänkin, kumpi teistä on morsian. Neiti Rosa, minulla on teille
kaikkein herttaisimmat terveiset joltakulta, joka varmaankin kipeästi
minua kadehtisi, jos tietäisi, että minulla tällä hetkellä on onni
nauttia seurastanne.»
»Luuletteko tosiaan?» kysyi Viola, mutta niin omituisen ivallisesti
katsoen ja niin pilkallisella äänelläkin, että Fritz suorastaan
hätkähti.
»Tosiaankin, neiti», vastasi hän, »vai luuletteko, että puhun
perättömiä?»
»Hyvä Jumala», arveli Viola hartioitaan kohauttaen, »kun jotakin
sanotaan perättömäksi, on se niin venyvää, ja sitä voidaan vääntää niin
monella tavalla toiseen muotoon, ettei sitä juuri enää tunnekaan.»
»En ymmärrä tarkoitustanne.»
»Olisin siitä pahoillani — ellei tuo taas olisi jokin uusi käänne.»
»Mutta ettekö voi minulle selittää väitettänne?»
»No miksi ei», vastasi nuori sievä tyttö, ja omituinen, melkein uhmaava
ilme tuli hänen huulilleen. »Sana valhe ilmaisee tosin paremmin ja
tarkemmin, mitä tarkoitan, mutta seuraelämässä sanotaan jotakin vain
perättömäksi ja siten heikennetään sen merkitystä, mutta siitä emme nyt
välitä sen enempää. Useissa tapauksissa kuulostaa kohteliaiden ihmisten
kesken pahalta sekin, että väitetään toisen sanoja perättömiksi;
suokaa anteeksi, sanotaan silloin, minä olen käsittänyt asian niin ja
niin, taikka: te näytätte erehtyneen, se on varmaankin väärinymmärrys
— eihän juuri kukaan kehtaa vasten silmiä sanoa, että toinen
väärentää totuutta, koska se tuntuu niin töykeältä. Vieläpä mennään
niinkin pitkälle, että pidetään suoranaisia valheita imarteluina ja
kohteliaisuuksina, vaikka meidän pitäisi sellaisia loukkauksia — enpä
voi keksiä niille muuta nimeä», lisäsi hän melkein halveksivasti
keikauttaen kiharaista pääkköstään, »torjua inhoten ja suuttuen.»
Nuoren ystävämme onnellista mielenlaatua vasten kilpistyi tämä suoraan
tähdätty isku perin tehottomana, sillä hän oli kokonaan unohtanut, mikä
oikeastaan oli syynä tähän viisastelevaan esitelmään, ja koko ajan vain
hartaasti verrannut kahta nuorta naista toisiinsa. Hän ei voinut päästä
selville, kumpi heistä oli vanhempi; sillä jos hän aluksi pitikin Rosaa
vanhempana, oli tämän koko olemuksessa toisaalta jotakin ujompaa ja
nuorekkaampaa, kun taas Viola esiintyi niin päättävästi ja melkein
rohkeasti, ettei se ollut tavallista hänen iälleen.
»Olette ihan oikeassa, hyvä neiti», sanoi hän niin levollisesti kuin
suinkin eikä edes huomannut, että tohtori, vieläkin sanomalehti
kädessään, oli astunut hänen taakseen; »ihmiskieli osaa kiertää asioita
tavattoman moninaisesti, ja minusta se onkin hyvin mukavaa, sillä siten
voimme oikeastaan ilmaista kaikkea, näennäisesti sanomatta mitään.
Mutta palatakseni asiaani, aioin kysyä —»
»Suonette anteeksi», keskeytti tällä hetkellä tohtori, iskien salaa
silmää Violalle, joka tahtoi äkäisesti vastata, »sallitteko minun lukea
teille lyhyen kirjoituksen tästä lehdestä?»
Kysymys tuli niin äkkiä ja tehtiin ilman minkäänlaista syytä niin
kummallisella äänenpainolla, että Fritz kääntyi vanhaan herraan päin
melkein arkana, sillä Mainzissa saamiensa kokemusten nojalla hän oli
tosiaan käynyt epäluuloiseksi. Mutta Viola, joka oli pitänyt häntä
tarkasti silmällä, innostui jälleen huomatessaan nuoren vieraan
näennäisen pelästyksen ja huudahti:
»Oi, älkää yhtään pelätkö, herra Wessel. Mitä isä nyt tahtoo lukea, se
vain lähemmin selittää, mitä itse juuri lausuitte.»
»Tosiaanko, neiti?» sanoi Fritz hätkähtäen tällaisesta jatkosta;
»jos te sen jo edeltäpäin tiedätte, on se vain omansa herättämään
uteliaisuuttani nähdäkseni, kuinka kauas teidän aavistelukykynne
ulottuu.»
»Aavistuskyvystä ei tässä voi olla puhetta», sanoi tohtori kuivasti,
»koska olen lukenut tyttärilleni tämän kirjoituksen juuri ennen teidän
astumistanne huoneeseen. Sallinette siis, että luen?»
»Suurimmalla mielihyvällä!» vastasi Fritz ja käänsi päänsä taas
tohtoriin päin tarkkaavaisena.
»Hyvä», jatkoi tohtori, sovittaen silmälasit paikalleen. »Siis kuulkaa:
Tämän kuun kolmantena päivänä varastettiin hotellinomistaja Braunilta
Bonnissa yhdeksän hopealusikkaa ja hopeinen silinterikello, jossa
oli kultareunus ja sekuntiviisari. Kello on yhdeksäntoista linjaa
läpimitaten — mutta sen lähempi kuvaaminen saa kai jäädä sikseen.
Eteenpäin siis: Lisäksi hävisi eräältä matkustajalta ihan uusi
päällystakki. Näiden esineiden varastamisesta epäillään vahvasti erästä
nuorta miestä, joka poistui hotellista maksamatta melkoista laskuaan.
Viranomaisia kehoitetaan siis pitämään rikollista silmällä seuraavien
tuntomerkkien mukaan, ottamaan kiinni, jos tavataan, ja hänen
hallussaan olevien esineiden kera toimittamaan tänne. Bonn, 5:ntenä
päivänä heinäkuuta 18—. Yleinen syyttäjä.»
Fritz nauroi.
»Mutta, arvoisa tohtori», sanoi hän, »luuletteko siis, että tämä
tyylillisesti kenties hyvinkin laadittu kuulutus voi minua tai näitä
nuoria naisia vähääkään huvittaa?»
»Pyydän, kuulkaa edelleen», sanoi tohtori. »Tuntomerkit ehkä huvittavat
teitä enemmän. Siis — tuntomerkit: Ikä noin kaksikymmentäkahdeksan,
enintään kolmekymmentä vuotta, pituus viisi jalkaa yhdeksän tuumaa,
tukka tummanruskea, kasvot soikeat, ihonväri terve, vartalo tavallinen,
pienenpuoleiset viikset, erikoistuntomerkkejä: sujuva ja hyvin
säädyllinen käytös.»
»Nuo tuntomerkit sopivat ainakin kymmeneen tuhanteen mieheen!»
huomautti Fritz nauraen.
»Matkusti viimeksi», jatkoi tohtori, »Hassburgista nimellä Friedrich
Wessel —»
»Jopa nyt hitto!» huusi Fritz säikähtäen. »Pyydän tuhannesti anteeksi»,
lisäsi hän kiireesti, »mutta te myöntänette, ettei sellainen kaima voi
olla minulle erittäin miellyttävä.»
»On myöskin», jatkoi tohtori levollisesti lukemistaan, »antanut aihetta
siihen perusteltuun epäluuloon, että hän mukavuudekseen vaihtaa nimeä.
Tähän asti on hänen pyrkimyksenään ollut hännystellä kunnollisia
perheitä, ollen erittäin kohtelias naisille, mutta hän odotti vain
tilaisuutta, tehdäkseen jonkun tuntuvamman varkauden, ja katosi sitten
jäljettömiin.»
»Näppärä mies!» myönsi Fritz.
»Hänen tuntemistaan voisi kenties vielä helpottaa», lopetti tohtori
yhä lukien lehdestä, »että hän jonkun aikaa oli tekemisissä erään
puolalaisen perheen kanssa ja varsinkin Bonnissa tilasi heille
kortteerin, mutta ketään ei tullut. Myöhemmin häntä ei ole heidän
seurassaan nähty, mutta kaikissa tapauksissa on häntä katsottava
vaaralliseksi ja yleistä vahinkoa tuottavaksi olennoksi. Vasta
Mainzissa on päästy jälleen hänen jäljilleen, siellä hän kirjoitti
hotellin luetteloon taas toisen nimen — tällä kertaa hän oli parraton
— ja sitten katosi ties minne. Viidenkymmenen taalerin palkinto on
mainitun hotellin isännän puolelta luvattu hänen kiinniottajalleen.»
Tohtori vaikeni, ja Fritz, joka sattumalta katsahti naisiin,
huomasi, kuinka heidän silmänsä olivat tuskallisessa ja odottavassa
jännityksessä suunnatut häneen. Koska hän ei voinut muuta uskoa kuin
että hekin tajusivat hänen asemansa kiusallisuuden, kun hänellä
oli sama nimi kuin jollakin ihmisellä ja poliisin etsiskelemällä
veijarilla, taikka ainakin käytetään hänen nimeään väärin, virkkoi hän
olkapäitään kohouttaen:
»Niin, mitä sille voi? Nimi Wessel ei tosin liene kovin yleinen; mutta
se mahdollisuus on kyllä olemassa, että se on myös hänen nimensä, ja
siinä tapauksessa voin vain toivoa pääseväni pian poliisin avulla eroon
tästä kaimasta.»
»Ettekö te itse tiedä mitään noista puolalaisista naisista?» sanoi
Viola, ja hänen katseensa tuijotti häneen niin tutkivasti kuin etsivä
poliisi.
»Mistä puolalaisista naisista, hyvä neiti?» kysyi Fritz, nyt tosiaankin
ensi kerran ymmällä.
»No niistä», vastasi nuori tyttö, »joiden kamarineidolta te tänä aamuna
otitte niin hellät jäähyväiset portailla ja jonka puolesta maksoitte
lisäksi hotellilaskun.»
»Jopa nyt jotakin!» huusi Fritz katsellen nuorta naista kummastuneena.
»Kysymys tuntuu kai epähienolta, mutta sittenkin: kuinka vanha te
olette, arvoisa neiti?»
»Se kysymys», vastasi nuori Juno majesteettisen vihaisena, »ei ole
ainoastaan epähieno, vaan hävytön!»
»Minun täytyy itse pyytää teitä lopettamaan tämän keskustelun,
hyvä herra», sanoi nyt tohtori »sillä täytyyhän teidän käsittää
näyttelevänne täällä sen jälkeen, mitä teille juuri olemme ilmaisseet,
hyvin epäkiitollista osaa.»
Fritz nauroi nyt avomielisesti. »Te siis pidätte minua tuona
veijarina, joka käyttää minun omaa nimeäni? Sitten on totisesti
jalomielistä teidän puolestanne, ettei mielenne tee ansaita niitä
viittäkymmentä taaleria, jotka Bonnin ravintolan isäntä on luvannut
kiinnniottamisestani.»
Viola katsoi Fritziin julmistuneena, mutta ennen kuin hän ennätti
mitään vastata — sillä hän tässä näytti puhetta johtavan — koputettiin
ovelle hyvin kovasti, ja tohtorin huudettua: »sisään!» astui kaksi
poliisimiestä yliviinurin ohjaamina huoneeseen.
»Tuossa on se herra, jota etsitte», sanoi yliviinuri hyväntahtoisesti
hymyillen ja osoittaen Fritziä. — »Ikävä vain, että se mamselli jo
aamulla ehti matkustaa, sillä minä luulen melkein, että tämä pari
kuuluu yhteen.»
»Sinä kirottu lautasia nuoleva hännysherra!» karjaisi nyt Fritz,
unohtaen naisten läsnäolon, vihansa vimmassa, »jos vielä uskallat sanoa
yhdenkään sanan —»
»Pyydän, hyvä herra», keskeytti toinen poliisi, »teitä seuraamaan
meitä; jos saan antaa neuvon, niin tulkaa, sillä muutoin asemanne vain
pahenee.»
»Mainiota!» vastasi Fritz nauraen ja Laski leikillisyytensä taas
valloilleen, sillä olihan tämä juttu etusijassa hullunkurinen. »Sehän
vielä puuttuikin. Älkää pelätkö, ankaran oikeuden arvoisa valvoja, että
tahtoisin tuottaa teille pienintäkään vaikeutta; sallinettehan vain,
että annan tälle herra tohtorille isäni suosituskirjeen, vaikkei siinä
tarkoituksessa, että hän voisi oikeudessa todistaa, kuka minä olen.
Tässä, arvoisa herra; koska en sitä enää aio käyttää, kelpaa se teille
ehkä kahtena puoliskona. Se voinee sittenkin vakuuttaa sekä teille että
lempeälle tyttärellenne, neiti Violalle, että minä olen juuri se, joksi
itseäni sanon, taidemaalari Friedrich Wessel.»
Samalla hän otti taskustaan kirjeen tohtori Raspelle, repi sen keskeltä
kahtia ja laski sen sitten kohteliaasti pöydälle. Hän lausui myös
naisille kunnioittavat jäähyväiset, eikä häneltä jäänyt huomaamatta,
että Rosa katsahti häneen arkana ja ikäänkuin hämillään, mutta Viola
seisoi yhä uhmaten; sitten laskien levollisesti kätensä hiukan
hämmästyneen poliisin käsivarrelle hän astui ovesta ulos käytävään.
Hänen tavaransa piti tietysti myös viedä poliisikamariin
tarkastettavaksi; hän tilasi hevosen, mutta samalla myöskin
kaupunginpalvelijan, joka sai tehtäväkseen rientää kanslianeuvos
Brunon luo mukanaan avoin kirjelappu. Siinä hän pyysi kanslianeuvosta
saapumaan viipymättä poliisikamariin ottaakseen siellä vastaan erään
kirjeen ja vapauttaakseen hänet epämieluisasta tilanteesta, koska he
olivat persoonallisesti tuttuja.