Fritz oli tosin vielä hetkisen kahden vaiheilla, eikö lopultakin olisi
pitänyt, ennenkuin lähti Emsistä, mennä vaatimaan poliisikamarista
selitystä tähän ilkeään epäluuloon — ainakin kysymään syytä; mutta
pian hän muutti mieltään. Eihän se ollut muuta kuin hänen vanha huono
onnensa: häntä oli luultu joksikin muuksi miesparaksi, joka oli hänen
näköisensä; se siinä vain kirottua, että kaikki hänen näköisensä eivät
olleet kunnollisia ihmisiä, vaan päinvastoin kelvotonta roskaväkeä ja
olemassa vain saattaakseen hänet pulaan. Mitä siis auttoi senvuoksi
jäädä tänne? Hän saisi vain kokea, että jonkun Schultzen tai Schmidtin
epäiltiin varastaneen joitakin kapineita, ja että häntä — huomattavan
yhdennäköisyyden vuoksi — pidettiin rikollisena. Sen kiusan hän ainakin
tahtoi välttää; ja tuskin puolta tuntia myöhemmin hän jo istuikin
rautatievaunussa, joka vei hänet juuri suoritetun matkan jälkeen
takaisin Koblenziin.
Siellä hän viipyi vain yön, tällä kertaa toisessa hotellissa, sillä
matkustajia kulki tämän kaupungin ja Emsin välillä tuhkatiheään,
eikä hän tahtonut joutua epämieluisasti tapaamaan ketään niistä,
jotka olivat hänet siellä nähneet ja kaiken edellä tapahtuneen
johdosta pitivät häntä huonona ihmisenä. Entä Olga? — No, se nainen
ei ollut muuta kuin keimailija, lisäksi vielä huonointa lajia: mitä
siitä tarvitsi välittää! Kuitenkin hän tunsi sydämessään pistoksen
ajatellessaan sitä katsetta, jonka Olga oli häneen luonut astuessaan
hotellissa hänen ohitsensa ja nähdessään poliisien tulevan hänen
huoneestaan. Mitä hän lieneekään ajatellut? Eikö näin äkillistä
poistumista ollut pidettävä pikemmin pakona kuin hyvän omantunnon
todisteena?
Mutta sitähän ei enää voinut auttaa; se oli kerran tapahtunut, ja hänen
piti nyt vain toivoa, ettei koskaan eläissään tapaisi tätä kaunista,
viekoittavaa naista. Mitä muuta Olga voisi tästedes ollakaan kuin
onneton muisto epämieluisista matkaseikkailuista! Mitä pikemmin ne voi
uhontaa, sitä parempi.
Koblenzissa hän siis viipyi vain yön, esiintyen nyt oikealla nimellään,
sillä viime seikkailu oli tehnyt hänet hiukan epäluuloiseksi; poliisin
ei ainakaan pitänyt saada mitään aihetta häntä ahdistaa. Aamujunalla
hän matkusti Kölniin.
Siellä hän meni suoraa päätä erääseen hotelliin, josta näki koko ihanan
Reinin, ja päätti, ennen kuin veisi suosituskirjeensä kanslianeuvos
Brunolle, kaikessa rauhassa vaeltaa parina päivänä pitkin kaupunkia
ja silmäillä, mitä nähtävää siellä olisi; sillä jos hän kerran joutui
tekemisiin jonkin perheen kanssa, silloin tulisi kummallekin puolelle
kiusallisia kutsuja ja uusia tuttavuuksia, ja hänen vapaa elämänsä
päättyisi siihen.
Sen päivän hän kuljeskeli ilman päämäärää, mutta sisäistä
mielihyvää tuntien vanhanaikaisesti rakennetussa kaupungissa,
katseli tuomiokirkkoa ja vielä muutamia muita niistä ihanista
rakennusmuistomerkeistä, joita vanha Köln on täynnä, ja palasi
illalla oikein tyytyväisenä hotelliinsa, saadakseen siellä palkkioksi
tämänpäiväisistä ponnistuksistaan hyvän illallisen ja pullon
paremmanpuoleista viiniä.
Hänen vielä istuessaan ruokasalissa nauttimassa maukkaasta annoksesta
Reinin lohta toi yliviinuri hänelle vierasten nimikirjan, johon hän
päätöksensä mukaan kirjoitti oman nimensä: Friedrich Wessel, maalari
Hassburgista, sitten tarkasteli hätäisesti jotakuinkin täytettyä
sivua nähdäkseen keitä näinä viime päivinä oli poikennut asumaan
hotelliin, mutta jo ensimmäisen nimen kohdalla jäi pala hänen
suuhunsa ihmetyksestä, sillä ihan hänen juuri kirjoitetun nimensä
»Friedrich Wessel» yläpuolella oli: Friedrich Raspe, Dr. med. Mainzista
perheineen; huone numero 35.
Se oli totisesti omituinen sattuma, että hän joutui nyt, vieläpä
suorastaan seinän takana, asumaan samassa hotellissa tohtori Raspen
kanssa, ja nähtävästi olivat myöskin molemmat tyttäret mukana,
ikäänkuin kohtalo olisi toiminut hänen hyväkseen. Hän ei ollut etsinyt
tilaisuutta tapaamiseen tai oikeastaan epäonnistuneen yrityksensä
jälkeen Mainzissa heti jättänyt sikseen; nyt hän oli osunut viereiseen
huoneeseen, ja tätä sallimuksen viittausta hän ei tahtonut laiminlyödä;
se oli totisesti liiankin selvä.
Vaistomaisesti hän kouraisi leukaansa, sillä hän oli aikonut kasvattaa
itselleen partaa eikä senvuoksi ollut Mainzissa kokemansa seikkailun
jälkeen päästänyt partaveitseä likelleen; nyt hän siis kaiketi
oli kamalan näköinen. Samalla johtui myös mieleen, että täällä
komeasti valaistussa ja koristetussa ruokasalissa istui suuri joukko
vieraita, herroja ja naisia; luultavasti oli tohtori Raspe molempien
rakastettavien tyttäriensä kera heidän keskellään, kenties ihan
hänen läheisyydessään. Hän silmäili varovaisesti ympärilleen, oliko
missään sentapaisia henkilöitä nähtävissä; mutta se oli vaikeata,
sillä useimmat istuivat pitkän pöydän ääressä, niin ettei voinut hyvin
erottaa toisistaan yksityisiä ja seurueita. Mutta paljon nuoria ja
vanhoja herroja oli joukossa, ja Fritz vaivasi niin kauan päätänsä
saadakseen selville, kutka niistä olivat saman perheen väkeä, mies ja
vaimo tai isä ja tytär, että hänen vain puoleksi syöty lohensa ehti
ihan kylmetä ja viini laimeni; eikä hän kuitenkaan päässyt mihinkään
tulokseen.
Sitten hän äkkiä kuuli takaapäin ääniä.
»Minne me siis istumme, pappa?» kysyi eräs nuori nainen, viehättävä
vaaleaverikkö, kuten hän totesi nopeasti käännettyhän päätänsä sinne
päin.
»No no, rakas lapsi», vastasi vanhahko herra, joka saattoi nuorta
kaunotarta, »onhan täällä vielä kaikkialla tilaa — mieluimmin menemme
sellaiseen paikkaan, missä ei ole ikuista vetoa, kun ovia avataan ja
suljetaan. Mutta minne Rosa jäi?»
»Hän tulee heti, pappa», vastasi suloinen ääni, ja Fritzin sydämeen
oikein pisti, sillä tuon siis täytyi olla Viola.
Kummallista, hän oli kuvitellut tyttöä ihan toisenlaiseksi, jolla piti
olla tummanruskeat hiukset ja silmät ja kreikkalainen nenä; tälle
Violalle oli kohtalo suonut tosin hyvinkin sievän, mutta samalla pystyn
tylppänenän, joka ei kuitenkaan vastannut haikeasti haaveilevan nimen
herättämää kuvaa.
— Nuoria tyttöjä pitäisi oikeastaan ristiä sitten, kun ne ovat
täyttäneet kuusitoista vuotta, — ajatteli hän itsekseen; — se
olisi paljon käytännöllisempää ja estäisi myöhemmin koko joukon
väärinymmärryksiä. Tällä nuorella naisella esimerkiksi ei minun
mielestäni saisi olla nimenä Viola, vaan Klärchen taikka Blondine
taikka paraiten Eva — totisesti olisi Eva oikea nimi — tuollainen
ei paljoa välitä kielletystä hedelmästä, mutta saattaa sitten
Aatami-poloisenkin pinteesen pystyllä tylppänenällään. Nyt olen vain
utelias näkemään, millainen on Rosa, jonka kai täytyy pian tulla.
Tohtori Raspe (sillä Fritz ei hetkeäkään epäillyt sitä, että tuo oli
hänen isänsä vanha ystävä) oli sillä välin löytänyt mieleisensä paikan
ja istuutunut sinne tyttärensä kanssa; mutta he istuivat Fritzistä
liian etäällä, joten hän ei voinut juuri mitään kuulla heidän muutenkin
hiljaisesta keskustelustaan. Sitäpaitsi hän suuntasi kaiken huomionsa
ovea kohti, josta odotetun Rosan piti ilmestyä.
Nyt hän tuli; mutta Fritz oikein säikähti; sillä niin huonoa makua hän
ei voinut otaksua ystävällään Klausilla olevan: eihän tuo ainakaan
ollut kaunotar! Ihan punainen tukka, vaikka kyllä harvinaisen tuuhea;
sen ohella tosin heleä iho, mutta jotenkin korkeat hartiat ja vielä
paljoa selvempi tylppänenä kuin sisarella. Kuitenkaan ei voinut
sanoa häntä rumaksi, sillä hänen kasvoissaan oli jotakin hyvää ja
ystävällistä, mutta kauniin nimeä hän ei ansainnut, eikä Fritz
vähääkään kadehtinut Klausia tämän vaalin vuoksi. Viola sitä vastoin
oli viehättävä olento, ja hän päätti kaikissa tapauksissa tehdä
tuttavuutta.
Mutta kun parta oli tässä kunnossa, ei se suinkaan käynyt päinsä —
ennen sitä piti välttämättä ajella leuka puhtaaksi ja sitten vasta
huomenna aamulla varhain yrittää. Entä jos hän nyt heti menisi
huoneeseensa? Kello oli enintään kahdeksan, ja neljännestunnin kuluttua
hän olisi jälleen salissa. — Hyvin uskallettu on puoleksi voitettu! —
tuumi hän ja hetkeäkään enää viivyttelemättä nousi pöydästä. Kiireisin
askelin hän harppasi ylös suorittaakseen välttämättömän tempun. Jos hän
tahtoisi antaa parran kasvaa, kävisi se yhtä hyvin päinsä myöhemminkin.
Kaikki sujui onnellisesti — kuumaa vettä toi viinuri — ja uskomattoman
pian, jos ajattelee, kuinka pitkän ajan hän tavallisissa oloissa
käytti pukeutumiseensa, hän oli päässyt niin pitkälle, että saattoi
moitteettomassa asussa esiintyä naisille.
Perhe oli yhä vielä salissa pöytänsä ääressä. Vanha herra pureskeli
vasikankyljystä, ja molemmat naiset olivat saaneet kumpikin puolikkaan
kanaa, ja tohtorilla oli vielä lisäksi pullo viiniä. Fritz istuutui
aluksi jälleen vanhalle paikalleen ja äkäili sitä, ettei tuo »pieni
perhe» vilkaissutkaan häneen; he eivät ollut huomaavinaankaan, että
hän oli lainkaan olemassa, ja varsinkin molemmat tytöt hihittivät ja
rupattivat keskenään, huolimatta vähääkään naapuristaan.
— Hm, ajatteli Fritz vihdoin ja hymyili itsekseen; — niinpä
hämmästytänkin tuota herrasväkeä ja istuudun kaikessa rauhassa
heidän pöytäänsä, ikäinkuin kuuluisin samaan joukkoon. Ellei vanha
herra sitten muuten usko, kuka olen, annan hänelle kirjeen, ja se
kyllä kääntää hänen päänsä! — Hän tunnusteli povitaskuaan; kirje oli
siellä, ja enempää miettimättä hän nousi tuoliltaan, silitteli hiukan
tukkaansa astui esille, veti erään tuolin pöydän ääreen ja lausui mitä
ystävällisimmän näköisenä: »Hyvää iltaa, herrasväki!» ja istuutui
Violan viereen, joka äkkiä melkein kuin säikähtäen katsahti häneen.
Molempien nuorten naisten isä päästi hämmästyneenä lautaselle kyljyksen
luun, jota paraikaa kaikessa rauhassa kalusi. Rosa katsoi tulokasta
myöskin yllätettynä, ikäänkuin aikoisi jotakin kysyä, sillä olihan
kuitenkin tavatonta että vieras — kun ei ollut tilan puutetta, vaan
vielä oli monta pientä pöytää vapaana — tahtoi tällä tavalla tunkeutua
ihan outojen naisten seuraan. Fritz tiesi myös varsin hyvin, mitä he
hänestä ajattelivat: että tämä hävyttömyys meni vähän liian pitkälle,
ja nautti hetkisen tästä kohtauksesta. Hän ei voinut kuitenkaan liiaksi
jännittää tilannetta ja kun hän luuli jo aikaansaaneensa kylliksi
suuren hämmästyksen, sanoi hän herttaisesti:
»Ette kai enää tunne minua?»
»Meillä ei todellakaan ole kunnia teitä tuntea», vastasi vanha herra,
mutta katseli häntä sentään tarkemmin.
»Eivätkö nämä nuoretkaan tunne?»
»Ikävä kyllä, ei», kuiskasi Rosa, samalla kun Viola pidätti hymyänsä,
joka uhkasi tuoda esille kaksi mitä suloisinta poskikuoppasta.
»Niinkö?» virkkoi Fritz, perin tyytyväisenä, kun yllätys oli niin
täydellisesti onnistunut. »Ette siis enää muista nuorta vallatonta
nulikkaa, joka ei liene esiintynyt erittäin edukseen, kun viimeksi
kävitte Hassburgissa?»
»En tiedä, arvoisa herra», vastasi vanha herra kuivan leikillisesti,
missä määrin viimeisellä viittauksella tarkoitatte itseänne, mutta voin
teille ainakin vakuuttaa, että te minun viimeksi ollessani Hassburgissa
— jos muuten silloin vielä olitte syntynytkään — tuskin saatoitte sillä
tavalla esiintyä, sillä siitä on jo kolmekymmentä vuotta. Tyttäreni
eivät ole koskaan käyneet Hassburgissa.»
»Vai ei koskaan?» huudahti Fritz todella nolostuen. »Eikö minulla siis
ole ilo nähdä edessäni tohtori Raspe ja hänen perheensä?»
»Ei likimainkaan», vastasi vanha herra, ja nyt nuoret naiset hihittivät
keskenään. »Minä olen arkistoneuvos Homberg Giessenistä.»
»Arkistoneuvos Homberg», änkytti Fritz tuskallisesti hämmennyksen
vallassa. »Mutta vieraiden luettelossa — suonette anteeksi — minä
uskoin niin varmasti saaneeni ilon tavata tohtori Raspen, niin myös
teidän molemmat tyttärenne ovat nimeltään —»
»Minunko molemmat tyttäreni?»
»Niin, tarkoitan: neidit Rosa ja Viola.»
»Te näytätte menevän ihan sekaisin, arvoisa herra», sanoi arkistoneuvos
kuivasti. »Rosa on vaimoni, ja Henriette tuossa tyttäreni.»
Henriette ei nyt enää voinut pidättää nauruaan, vaan kikatti ihan
vallattomasti, ja vain rouva arkistoneuvoksetar näytti olevan hiukan
mielissään siitä, että vieras saattoi pitää häntä »tyttärenä.»
Fritz änkytti nousten hämillään seisaalle:
»Sitten ei minulla ole muuta neuvoa kuin pyytää kohteliaimmin anteeksi,
että olen teitä näin häirinnyt.»
»Ei se mitään», vastasi vanha herra, »erehdys on tietysti helppo antaa
anteeksi. Kenen kanssa: minulla on kunnia puhua?»
»Minä olen Friedrich Wessel, muotokuvamaalari.»
»Hauskaa tutustua», virkkoi arkistoneuvos lyhyesti ja istuutui taas
paikalleen syömään kyljystä.
Fritzillä ei enää ollut muuta tekemistä kuin kunnioittavasti naisille
kumarrettuaan poistua näköpiiristä. Hän lähti myös suoraa päätä
salista, sillä selväähän oli, ettei hän tämän nolauksen jälkeen
kehdannut jäädä arkistoneuvoksen perheen läheisyyteen. Huoneeseensa
saavuttuaan hän päätti myös heti mennä levolle; tänä päivänä ei enää
ollut soveliasta yrittää muuta, ja hän toivoi, että huomenna olisi
parempi onni.
Vuoteessaan hän vielä punnitsi tämänpäiväisen illan tapahtumia ja teki
sen johtopäätöksen, että hänestä oli oikeastaan ollut mieluista erehtyä
sillä tavalla kuin oli käynyt. Henriette oli ihan toisennäköinen
kuin miksi hän oli kuvitellut Violaa — Rosasta puhumattakaan — ja
arkistoneuvos — kuinka häijy piirre olikin hänen suunsa ympärillä ja
kuin kummallisesti se herra oli häntä yhä katsellut! Hän ei ensinkään
pitänyt arkistoneuvoksesta.
Mutta aamulla hänen pitäisi etsiä käsiinsä oikea tohtori Raspe, jonka
kanssa hän asui vieretysten. Hm, kenties oli molemmilla nuorilla
neideillä huoneensa lähinnä häntä, ja hän voisi kuulla milloin he
illalla saapuivat kortteeriinsa. Kaikki oli kuitenkin vielä hiljaista
naapurissa; ei liikahdustakaan; mahdollisesti he olivat teatterissa
juuri tänään. Hän tahtoi olla valveilla, kunnes he tulisivat kotiin,
mutta se oli mahdotonta; silmät painuivat umpeen, ja ennenkuin hän
itse tajusikaan, nukkui hän sikeästi ja makeasti, ja seuraavana aamuna
paistoi aurinko ikkunasta sisään, ennenkuin hän edes heräsi.
Isä oli pyytänyt häntä välttämättä kirjoittamaan ahkerasti matkalta ja
lähettämään jonkunlaisen päiväkirjan, jotta hän aina tietäisi, missä
poika oli, ja kuinka hän jaksoi. Tähänastisista seikkailuistaan Fritz
ei tosin voinut paljoakaan ylpeillä tai esittää niitä suurenmoisina;
mitä hänen siis piti kirjoittaa? Parempi oli jättää kirjoittaminen,
kunnes hän tapaisi jonkun isänsä vanhoista ystävistä, siis iltapuoleen;
silloin kaiketi olisi jotakin hauskempaa kerrottavaa.
Ettei enää erehtyisi, vaan voisi olla ihan varma, kysyi hän viinurilta,
joka toi hänelle kahvia, kuka hänen vieressään asui, ja sai todella
vahvistuksen edellisenä päivänä tehtyyn havaintoon: herra tohtori Raspe
kahden tyttärensä kera toisella ja muudan viinikauppias Bingenistä
toisella puolella. Sen verran oli siis kaikki kunnossa, mutta hän ei
tietenkään voinut mennä tervehtimään naisia niin aikaisin aamulla,
vaan piti odottaa ainakin kello yhteentoista, ennenkuin pyytäisi
ilmoittamaan itsensä taikka menisi itse tapaamaan. Tästä vaihtoehdosta
hän ei vielä ollut tehnyt päätöstään. Väliajan hän tahtoi käyttää
kuljeskellakseen vielä hiukan Reinin varrella.
Tultuaan hotellin alakertaan hän kuuli erään viinurin tai itse isännän
tiuskivan äkäisesti, ja joku nainen puhui pyytelevällä äänellä, ja
kun hän uteliaaksi käyden astui lähemmäksi, ainakin nähdäkseen, mitä
siellä oli tekeillä, huomasi hän erään siististi puetun nuoren naisen,
jonka kasvot tuntuivat merkillisen tutuilta, arkana ja suuret kyyneleet
silmissä puolustavan itseään hävytöntä yliviinuria vastaan, joka seisoi
tuimana edessä.
»Mitä täällä on tekeillä?» kysyi Fritz, jonka tuli nuorta naispoloista
sääli.
»No, ei mitään tavatonta täällä Reinin varrella», huomautti yliviinuri
ylpeästi, »tämä mamselli on oleskellut hotellissa muka herrasväkeään
odottamassa jo parin päivän ajan ja esiintyy lisäksi ylhäisenä, pitäen
nokkaansa kovin pystyssä. Mutta minä kyllä tiedän, mitä se merkitsee,
ja ellei hän nyt heti maksa, saa poliisi auttaa meitä perimään
saatavamme.»
Nuori nainen oli sillä välin pyyhkinyt kyyneleet silmistään ja
katsellut Fritziä tarkkaavaisesti ja hämmästyneenä; nyt hän äkkiä sanoi:
»Tämä herra tuntee minut ja voi todistaa, että olen puhunut totta.»
Fritz silmäili häntä kummastuneena, ja taaskin hänestä tuntui, että hän
oli jossakin nähnyt nuo kasvot, mutta hän ei voinut muistaa missä.
»Arvoisa neiti», vastasi hän hämillään, »kyllä te tunnutte minusta
tutulta; mutta en voi tällä hetkellä tosiaankaan muistaa —»
»Olemme matkustaneet yhdessä Mainziin; minä olin kreivitär Rosowskan ja
hänen tyttärensä Olgan seurassa.»
»Totisesti, niin, nyt minä muistan hyvinkin», huudahti Fritz, joka
oli samassa tuntenut nuoren seuranaisen, vaikkei ollessaan hurmaavan
olennon kanssa tekemisissä ollutkaan häntä melkein lainkaan pannut
merkille. »Mutta kuinka te olette täällä yksin? Oletteko jättänyt
seuranne?»
Taaskin täytyi tyttöparan ponnistaa pidättääkseen kyyneliään; lopulta
hän sanoi hiljaa:
»Minä melkein pelkään, että he ovat jättäneet minut ja häpeällisellä
tavalla työntäneet luotaan.»
»Mitä vielä, vanha juttu», sanoi yliviinuri ylenkatseellisesti, »ei
muuta kuin valeita ja juonittelua.»
»Te hävytön mies!» huusi Fritz kiivastuen, sillä häneltä ei jäänyt
huomaamatta, kuinka turvaton tyttöparka kävi kuolonkalpeaksi näin
julkeasta syytöksestä; »kuinka te ilkeätte sillä tavalla loukata
naista?»
»Malttakaa, herra», vastasi yliviinuri, jolla ei ollut pienintäkään
arvonantoa yksinäistä matkustajaa kohtaan, joka oli tullut jalkaisin,
asui kolmannessa kerroksessa ja oli kirjoittanut porvarillisen,
vieläpä saksalaisen nimen, esiintyen maalarina vierasluettelossa;
»liikeasioissa lakataan olemasta suotta liian kohteliaita, mutta
jos nainen maksaa velkansa, alan minäkin taas käyttää toisenlaista
puhetapaa.»
»Herran nimessä!» ärjäisi Fritz, joka muuten oli hidasverinen, mutta
joka kuitenkin, niinkuin sellaisille luonteille on ominaista, saattoi
äkkiä villiytyä, »minä opetan teidät jo sitä ennen kohteliaaksi. Vielä
yksikin hävytön sana — ja hitto minut periköön, ellen silloin tartu
kaulukseenne ja heitä teitä alas portaita.»
»No no, herra!» huusi yliviinuri, mutta sittenkin hiukan arastellen ja
perääntyen.
»Minkä verran neiti on velkaa?»
»Hm — tahdotteko te siis maksaa?»
»Kysyn teiltä, kuinka paljon hän on velkaa.»
»Hyvä juttu! — Hänellä on ollut kolme huonetta ensimmäisessä
kerroksessa tilattuna kaksi päivää, lasketaan siitä halvimman
taksan mukaan kaksitoista taaleria, sitten hän on asunut itse
täällä, kahvia, päivällistä, illallista, kynttilät ja passaus
yhteensä seitsemän taaleria, tekee siis yhdeksäntoista taaleria;
sitäpaitsi sähkösanomamaksua kuusitoista hopeagroschenia, siis summa
yhdeksäntoista taaleria kuusitoista hopeagroschenia; palvelijan
kantovaivat kaksi ja puoli groschenia kuusi pfennigiä.»
Fritz otti sanaakaan virkkaamatta lompakkonsa, kun vieras nainen
huudahti:
»Mutta, hyvä herra, enhän voi sitä sallia; kuinka te voisitte
ventovieraan puolesta —»
»Rauhoittukaa, hyvä neiti», vastasi Fritz, otti esiin kolmenkymmenen
viiden taalerin setelin ja ojensi sen viinurille. »Te olette pyytänyt
minua todistajaksenne, ja nyt on teidän myös suvaittava, että lunastan
teidät vapaaksi. Minulla on siihen myös omat erikoiset syyni, jotka
eivät tietenkään koske teitä, vaan tuota perhettä. Teiltä pyydän»,
jatkoi hän kääntyen hyvin nöyräksi muuttuneen viinurin puoleen,
»asianmukaista laskua kreivittären nimeen — mikä hänen nimensä olikaan,
arvoisa neiti?»
»Rosowska.»
»Hyvä; kreivitär Rosowskan nimeen on siis laadittava lasku ja
kuitattava. Nyt pyydän, neiti, vain lyhyin sanoin kertomaan hiukan
tarkemmin niistä asianhaaroista, joista äsken mainitsitte. Herra
yliviinuri, olen pyytänyt kuitattua laskua. Teitä ei keskustelussamme
kaivata.»
Hännystakkisen herran kasvot eivät olleet juuri ystävälliset, kun hän
vetäytyi konttoriinsa, ja nuori nainen kertoi nyt muutamin sanoin,
kuinka oli joutunut seuraneidiksi kreivitär Rosowskan palvelukseen
pari kuukautta sitten ja noin kuusi viikkoa matkustellut molempain
naisten kanssa Reinin varrella ja lähiseuduilla. Kaksi viikkoa
takaperin oli kreivitär tavannut nuoren kreivi Wladimirin ja esittellyt
hänet puolisonaan. Hän vakuutti, ettei ollut oikein viihtynyt siinä
perheessä, vaan alkanut vihdoin epäillä asioiden olevan toisella
kannalla kuin oli hänelle kerrottu, mutta hänen oli omien perheolojensa
vuoksi ollut pakko kestää. Palkkaansa, vaikka siitä olikin sovittu
heidän kesken, hän ei ollut koko aikana saanut eikä toisaalta
uskaltanut vaatia; lopulta oli kreivitär itse ottanut sen puheeksi
ja sanonut että heillä oli Kölnissä nostettavana jokin rahasumma; he
aikoivat kaikki tulla tänne, mutta Bingenissä he poistuivat junasta,
mainiten menevänsä tapaamaan siellä erästä ystävätärtä ja tulevansa
jäljestä iltalaivalla. Hänelle oli annettu tehtäväksi sillä välin
tilata täällä hotellissa huoneita ja odottaa heitä; tähän asti se
oli ollut turhaa, ja nyt hänellä oli kyllin syytä pelätä, että outo
herrasväki oli petkuttanut häntä oikein inhoittavalla ja kavalalla
tavalla.
»Eikö teillä ole aavistustakaan heidän olinpaikastaan?»
»Ei mitään.»
»Sitten voin antaa teille tarkan osoitteen», sanoi Fritz nauraen.
»Emsissä, Balzerin hotellissa.»
»Emsissä?»
»Siellä näin saman nuoren naisen vielä eilen.»
»Ja mitä hän sanoi?»
»Minulla ei ollut kunnia puhutella häntä», vastasi Fritz, »sillä me
tapasimme toisemme hyvin omituisissa oloissa. Mutta minäkin melkein
uskon, että teitä on petetty, sillä he eivät nähtävästi aio ollenkaan
tulla Kölniin. No, mitä te nyt aiotte tehdä?»
»Enhän minä tiedä — minulla kai ei ole muuta neuvoa kuin matkustaa
takaisin Koblenziin.»
»Asutteko siellä?»
»Isäni asuu siellä.»
»Onko hänellä siellä jokin toimi?»
»Ei», vastasi nuori tyttö arasti, ja Fritz pani merkille, että hänen
kysymyksensä vaivasi. Viinuri tuli samassa takaisin, tuoden kuitatun
laskun ja jäännöksen rahoista.
»Voinko olla teille vielä jollakin tavalla avuksi?» kysyi Fritz
ystävällisesti. »Jos teiltä puuttuisi rahaa matkustaaksenne kotiin —»
»Ei — kiitän teitä kaikesta sydämestäni», vastasi tyttöparka kainosti.
»Te olette jo tehnyt enemmän puolestani kuin koskaan olisin voinut
toivoa. Sitä vain pyydän teiltä: sanokaa osoitteenne, että isäni voi
kotiin tultuani suorittaa velkani, johon tänään olen joutunut.»
Yliviinuri pisti molemmat kädet taskuihinsa, kääntyi pois ja meni
viheltäen alas portaita, mutta Fritz ei välittänyt hänestä vähääkään.
»Tässä, hyvä neiti», sanoi hän, »on nimikorttini! Mutta älkää Herran
tähden olko siitä huolissanne. Vielä yksi asia — enkö saa tietää
nimeänne?»
»Nimeni on Margaret», ilmoitti nuori tyttö hiljaa.
»Ja liikanimenne?»
»Margaret», toisti tyttö vieläkin hiljempää kuin ensin.
»No, se riittääkin», vastasi Fritz hyvällä tuulella, »en tahdo
tunkeutua yksityisiin asioihinne. Ja nyt, hyvä neiti Margaret», jatkoi
hän ojentaen tytölle kätensä, »jääkää hyvästi! Toivoakseni ei kukaan
tässä talossa enää tee teille kiusaa.»
Hänen antaessaan tytölle kättä tuli pari nuorta naista yliviinurin
saattamina portaita ylös, naureskellen keskenään. He menivät Fritzin
ohitse ja katsoivat häneen. Fritzillä oli nyt muuta mielessä, eikä hän
siis tarkannut heitä, vaan harppasi portaita alas ja riensi hotellista,
mennäkseen aiotulle kävelylleen.