Fritz Wessel jäi vähäksi aikaa samaan asentoon, sillä näin
perinpohjaisen yllätyksen sattuessa käy useinkin niin, että hämmästys
ja neuvottomuus pitää hetkisen lumoissaan. Hänen ensimmäinen ajatuksensa
oli tällainen: »Tuo kirottu tohtori Raspe on pitänyt sinua tietysti
ihan toisena, ja korvapuusti oli tarkoitettu jollekin mainzilaiselle
Mutterille tai Meierille.» Mutta suuttumus pääsi nopeasti voitolle
— kohtelu oli ollut niin halpamaista, ja itse korvapuusti niin
ankara, että hän oikein tunsi poskensa turpoavan; rankaisematta ei
sentään tohtorikaan saisi niin menetellä. Tosin tässä oli sattunut
väärinymmärrys, sillä tuo kysymys: kävittekö jo ennen Nürnbergissä?
koski kaikissa tapauksissa jotakin toisen miehen tuottamaa loukkausta,
josta hän itse ei mitään tiennyt, mutta silti ei olisi sopinut iskeä,
ennenkuin oli ihan varma siitä, että edessä oli juuri tuo syyllinen.
Näin ajatellen Fritz hyppäsi viimeisetkin askelet ylös, rientääkseen
ilkimyksen perässä, mutta juuri silloin aukeni ovi hänen likellään,
ja sieltä ilmestyi käytävään eräs herra, ruskea päällystakki yllä,
silmälasit nenällä ja kirja kädessä, ja kiirehti samoin tuota luultua
tohtoria kohti.
»Mitä te täällä ulkona teette, herra kapteeni?» huusi hän. »Ettekö
tiedä, että kenraali on antanut ankaran määräyksen, jonka mukaan kukaan
hertoista upseereista ei saa lähteä kortteeristaan? Pitääkö minun
toimittaa teistä raportti?»
»Pyydän tuhannesti anteeksi», vastasi aamunuttuinen herra.
Sensijaan, että hän äsken oli käyttäytynyt niin raa’asti, esiintyi hän
nyt perin arasti, kasvoillaan mitä nöyrin ilme.
»Minä olin niin ajatuksissani, herra tohtori», jatkoi hän puolusteluaan.
Ja sitten hän pujahti kuin iloissaan, että pelastui enemmistä
moitteista, sisään eräästä ovesta, joita oli täällä ylhäällä samoin
kuin alakerrassa pitkin käytävää. Ruskeatakkinen herra huomasi nyt myös
vieraan taikka ainakin kääntyi nyt vasta hänen puoleensa, vaikka olikin
ehkä jo ennen nähnyt.
»Mitä te haluatte ja kenen kanssa minulla on kunnia puhua?»
»Onko minulla ilo tavata juuri herra tohtori Raspe?» kysyi Fritz, joka
ennen kaikkea tahtoi saada varmuuden oikeasta nimestä, aikoen sitten
myöhemmin itse puhua herra kapteenin kanssa, jonka suhdetta tohtoriin
hän ei vielä kuitenkaan täysin käsittänyt.
»En tiedä, olenko oikein ymmärtänyt teitä», vastasi silmälaseja
käyttävä herra. »Minä olen tohtori Aspelt — tahdotteko puhutella minua?»
»Aspelt?» huudahti Fritz nolostuneena. »Minä haen tohtori Raspea, ja
ajuri toi minut tämän talon eteen.»
»Se on siis pelkkä erehdys», selitti tohtori Aspelt kylmästi. »Tohtori
Raspe asuu kyllä tämän saman kadun varrella, mutta kuuden tai seitsemän
talon verran edempänä vastakkaisella puolella.»
»Sitten pyydän anteeksi, että olen teitä häirinnyt», vastasi Fritz,
jota tämä asian käänne ei erikoisesti huvittanut. »Mutta samalla tekee
mieleni tietää sen herran nimi, jonka kanssa juuri keskustelitte, ja
tahtoisin, ennenkuin lähden talosta, puhua pari sanaa hänen kanssaan.»
»Minkä vuoksi, jos saan kysyä?»
»Hän on loukannut minua mitä karkeimmalla tavalla, ja tahtoisin pyytää
häneltä selitystä.»
»Tapasitteko hänet tässä portailla?»
»Tapasin.»
»Ja hän kysyi teiltä, olitteko käynyt Nürnbergissä?» jatkoi tohtori
Aspelt.
Fritzistä näytti melkein siltä kuin toisen huulilla olisi ollut hymyn
vivahdus.
»Juuri niin», vastasi Fritz synkkänä rypistäen kulmakarvojaan, sillä
hän ei ollenkaan aikonut suvaita itseään vielä ivattavan, »mutta heti
sitten, ilman pienintäkään aihetta —»
»Te annoitte kai kieltävän vastauksen?»
»Tietysti.»
»Hyvä herra», sanoi nyt tohtori Aspelt, »ennen kaikkea pitää minun
teille huomauttaa, että olette erehdyksestä joutunut yksityiseen
mielisairaalaan ja mielipahakseni tavannut erään muutoin ihan
vaarattoman potilaani.»
»Onko tämä hulluinhuone?» huudahti Fritz melkein säikähtyneenä.
»On kyllä, ja kapteenilla, vaikka hän muuten on ihan vaaraton, on
se ainoa päähänpisto, että hän käy käsiksi jokaiseen, joka kieltää
olleensa Nürnbergissä, koska hän väittää, että koko ihmissuku on
sieltä syntyisin. Minun ovenvartijani oli niin hölmö, ettei tullut
sitä huomauttaneeksi teille, mutta toivoakseni ette kuitenkaan tahdo
onnettomalta mieheltä hyvitystä.»
»Entä se tyttö alakerrassa?»kysyi Fritz ihan ymmällä.
»Mikä tyttö?»
»Kuvankaunis nuori tyttö, joka tuli portaita lähinnä olevasta ovesta
ja kuiskasi minulle, että minun pitäisi paeta talosta niin pian kuin
suinkin.»
»Kreivitär-parkani!» lausui lääkäri. »Hän joutui vanhempiensa kanssa
Italiassa ryövärien käsiin ja menetti silloin järkensä. Naispotilaani
ovat kaikki alakerrassa.»
»Kohteleeko se kapteeni kaikkia tännetulijoita samalla tavalla?»
»Ei», vastasi tohtori hymyillen. »Jos he vastaavat myöntävästi hänen
kysymykseensä, on hän erittäin rakastettava, puristaa kättä ja kutsuu
seuraavaksi päiväksi suurille päivällisille, joita hän on aikonut pitää
jo kolmen vuoden aikana.»
»Hyvin hauskaa», sanoi Fritz, joka kuitenkin oli hiukan loukkautunut
siitä, että tohtori otti asian näin leikilliseltä kannalta.
Mutta hänellä ei ollut erikoista halua jatkaa keskustelua portailla.
Sitäpaitsi ei mielenvikaiselta voinut vaatia hyvitystä. Onnettomuus
oli kerta kaikkiaan tapahtunut, eikä ollut enää muuta tehtävänä kuin
mahdollisimman pian poistua tästä kamalasta talosta.
»Suonette anteeksi, herra tohtori», jatkoi hän kylmän kohteliaasti,
»että olen kuluttanut arvatenkin kallista aikaanne.»
»No no, ei se mitään — tohtori Raspen talon löydätte vinosti
vastapäätä, numero 32, luullakseni.»
»Kiitos!»
»Pyydän, odottakaa hiukan», jatkoi kuitenkin tohtori ja painoi pientä,
salaista nastaa, jolloin Fritz kuuli alhaalta heikkoa kilinää.
»Ovenvartijani on ensin avattava, muutoin voisi teille sattua
alakerrassa taaskin ikävyyksiä. Siellä on eräitä naisia, jotka meidän
oman väen kanssa seurustelevat viattomasti, mutta eivät voi sietää
vieraita kasvoja.»
»Kiitän teitä», sanoi Fritz. »Olen saanut yhdestä kohtauksesta ihan
kyltikseni, niin että sen muisto säilynee pari päivää.»
»Olen todellakin hyvin pahoillani», sanoi tohtori, Fritzin samalla
huomatessa, kuinka hänen oli vaikea pidättää salaista nauruaan.
Hänellä ei ollut muuten erikoista halua sen kauempaa olla tohtorin
pilkallisten katseiden alaisena. Alhaalta kuului oven avaamista, ja
silloin hän, kumarrettuaan hyvästiksi, riensi portaita alas eikä
pysähtynyt alakerrassakaan, jossa vain hätäisesti vilkaisi ympärilleen,
olisiko taas vältettävä jotakuta vaarallista olentoa. Mutta käytävä
oli ihan tyhjä, ja hän kiirehti alas toistakin porrasjaksoa, jonka
päässä hänen kuitenkin piti sisemmällä ovella odottaa hitaasti jäljessä
tulevaa sulkijaa.
Ja poskikin teki niin kipeää! Hän saattoi suorastaan tuntea, että se
minuutti minuutilta paisui yhä enemmän. — Kirottu kapteeni merkillisine
päähänpistoineen!
Ovenvartija tuli nyt alas ja avatessaan katsoi kieroon Fritzin ohitse
hyvin omituinen piirre suun ympärillä. Fritz käänsi häneen päin
mikäli mahdollista oikean poskensa, jottei toinen huomaisi onnetonta
pullistumaa vasemmassa poskessa. Mies ei sanonutkaan mitään, päästi
hänet etuhalliin ja avasi sitten varsinaisen ulko-oven. Vasta sitten,
kun hän sen avasi, ja ennenkuin Fritz ennätti ulos, kysyi hän kuivalla
ivallisella äänensävyllä, suunnaten katseensa taas toiseen suuntaan:
»Te kai ette ole vielä käynyt Nürnbergissä?»
»Piru teidät vieköön!» huusi nyt nuori maalari, vimmastuneena
riipaisten oven auki ja rientäen kadulle.
Mitä hänen tarvitsi välittää, vaikka pahanilkinen palvelija nauroi
hänen selkänsä takana? Nenäliinaa poskellaan pitäen hän kiirehti
jälleen katua pitkin, kunnes kohtasi ajurin ja kapusi vaunuihin. Hän
käski ajaa suoraa päätä takaisin hotelliin, sillä kasvojen ollessa
tällaisessa kunnossa oli mahdotonta näyttäytyä tohtori Raspelle ja
hänen kahdelle tyttärelleen. Eihän hänen sopinut millään ehdolla tehdä
itseään naurunalaiseksi.
»O mon Dieu!» sanoi saksalainen viinuri, kun hän astui vaunuistaan
maahan, »teillä on kaiketi hammassärkyä?»
»Niin vietävästi», vastasi Fritz. »Kävin juuri hammaslääkärillä.
Kuulkaa, milloin lähtee seuraava juna pohjoiseen?»
»Seuraava junako? Kello puolikaksi.»
»Matkustan sillä; pyydän, tuokaa laskuni.»
»Ettekö tahdo ensin aterioida!»
»Ei, kun poski on näin turvoksissa. Rientäkää nyt vain!»
»Kuten käskette!»
»Ja palvelija tuokoon alas tavarani.»
»Kutsun hänet heti.»
Puoli tuntia myöhemmin istui Fritz Wessel jälleen, jokseenkin pahalla
tuulella, aseman tilavassa tarjoiluhuoneessa, odottaen sen junan
lähtöaikaa, jonka mukana — samantekevää minne — hänen piti päästä pois
Mainzista, ettei vain nyt joutuisi sattumalta tapaamaan joko viehkeätä
puolatarta Olgaa taikka oikeata tohtori Raspea ja hänen tyttäriään. Hän
olisi mieluimmin matkustanut laivalla; mutta silloin hänen paisunut
poskensa olisi kaikkien matkustajien katseltavana, kun sensijaan
junassa voisi johonkin vaununnurkkaan painuneena pysyä piilossa, sillä
hän ei tahtonut herättää edes matkatoveriensa sääliä.
Minne hän nyt oikeastaan oli matkalla, sitä hän ei itsekään tiennyt;
parasta oli ostaa lippu ensin Koblenziin. Sieltä hän ei ainoastaan
voisi milloin tahansa jatkaa, vaan saisi matkalla laatia vastaisen
varalta suunnitelman. Kaikissa tapauksissa hän oli päättänyt olla
vieraassa kaupungissa astumatta lukittuun taloon, ellei olisi
edeltäkäsin hankkinut varmoja tietoja. Näin hullusti ainakaan ei saisi
uudestaan sattua.
Juna jyrisi pian ihanan Reinin vartta pitkin ja saapui Koblenziin,
kun oli vielä kirkas päivä. Mutta Fritz otti perille tultuaan eräässä
toisen luokan hotellissa huoneen, kirjoitti vieraan nimen päiväkirjaan
ja teki lujan päätöksen pysyä täällä tuntemattomana siihen asti,
että hänen vasen poskensa taas olisi tavallisen paksuinen. Hän ei
ollenkaan tahtonut joutua vastailemaan kiusallisiin kysymyksiin,
joista pääsisi eroon vain hätävalheella, sillä totuutta hän ei voisi
kellekään ihmiselle tunnustaa, koska hänelle varmasti olisi kaikkialla
naurettu. Suosituskirjeittensä joukosta hän tosin löysi erään, joka
oli osoitettu Koblenziin majuri Buttenholtille, hänen isänsä vanhalle
ystävälle; mutta sillä ei ollut kiirettä. Nyt hän ei kuitenkaan voinut
sitä esittää, sillä todennäköisesti oli sielläkin nuoria naisia
talossa — tiesipä hän, mille asialle isä oli hänet lähettänyt, ja
sellaisia olentoja hän tahtoi kaikkein vähimmin tavata tässä tilassaan.
Ensimmäinen vaikutelma, mikä meihin vieraasta jää, on melkein aina
yksin ratkaiseva, eikä hän luullut niin onnettoman näköisenä saavansa
suopeata arvostelua.
Seuraavana aamuna hän iloksensa huomasi, että vielä edellisenä iltana
pahalta näyttänyt turpoutuma oli tuntuvasti alentunut, mutta hän
ei tahtonut vieläkään näyttäytyä kadulla eikä edes ruokasalissa.
Siksi hän valitti pahoinvointia ja pysyi huoneessaan, käskipä tuoda
ruuankin sinne. Vasta kolmantena päivänä näytti poski niin paljon
alentuneen, ettei hän voinut kuvastimen edessä huomata mitään erikoista
pullistumista. Tosin tuntui poski jonkun verran aralta, mutta sellainen
kipuhan väheni hetki hetkeltä, ja Fritz päätti siis jälleen lähteä
Koblenzista ketään tapaamatta, jopa itse kaupunkiakaan katselematta,
ja mieluummin matkustaa johonkin kylpypaikkaan, siellä heittäytyäkseen
vapaaseen, hauskaan elämään, jollaista niissä vietettiin.
Hänen karttansa mukaan oli Ems lähin kylpypaikka, ja kun hän oli jo
aikaisemmin kuullut niin paljon Lahn-laakson kauneudesta, pani hän
nopeasti täytäntöön päätöksensä.
Mainz! Että paholainen olikin kiusannut häntä juuri siihen kaupunkiin
menemään — mutta se paholainen oli näyttänyt niin hempeältä ja
viehättävältä, ettei hän silloin voinut vastustaa. Lisäksi oli kaikki
tullut niin nopeasti ja äkkiä — se juuri onkin matkojen ikävä puoli,
että yhä joutuu, usein vastoin tahtoaan, kaikenlaisiin yllätyksiin ja
kiusoihin ihan kuin niihin paiskattuna, voiden vain poikkeustapauksissa
niitä torjua.
Muuten hän oli lujasti päättänyt pitää varansa yllätyksiä vastaan
ja tästedes katsella maailmaa järkevältä kannalta. Olihan hän
matkoilla vain huvikseen ja saattoi helpommin kuin joku muu väistää
epämukavuuksia.
Matka kului nopeasti, ja Fritz ihan hämmästyi saapuessaan Emsiin ja
äkkiä huomatessaan ympärillään niin suuria parvia hienosti puettuja
ihmisiä, ettei oikeastaan käsittänyt, kuinka he kaikki mahtuivat
tälle pienelle paikkakunnalle asumaan. Muuten häh joutui itsekin
kokemaan, ettei enää ollutkaan niin helppoa saada asuntoa; sillä hänen
täytyi ajaa vaunuissa hyvinkin tunti toisesta hotellista toiseen, ja
kaikkialla vastattiin: Nyt oli kylpykausi paraillaan, mutta jos hän
tyytyisi pihanpuoliseen neljännen kerroksen huoneeseen, niin voitaisiin
ehkä täyttää hänen toivomuksensa — muutoin surkuteltiin. Viinurit
eivät muuten viipyneet erittäin kauan hänen puheillaan, antoivat vain
vastauksen ja harppasivat hotelliin takaisin ruokaliina kainalossa,
jättäen vieraan päättämään, tahtoiko tulla heille vai eikö.
Fritz sai lopulta Balzerin hotellissa sattumalta vapaaksi tulleen,
hauskan huoneen toisessa kerroksessa, vaihtoi siellä pukua ja
kuljeskeli sitten hitaasti iltamyöhällä sillan poikki kylpylään päin,
katsellakseen siellä kaikessa rauhassa ihan läheltä sen paikkakunnan
varsinaista elämää ja hyörinää.
Luonnollisesti oli pelihelvetti se paikka, johon koko elämä keskittyi,
kuten Kyöpelinvuori Vapun yönä, eikä Emsissä oikeastaan muuta paikkaa
ollutkaan Lahnin oikealla tai vasemmalla rannalla, missä olisi voinut
viettää iltansa hauskasti! Tosin ei ketään pakotettu pelaamaan; pääsy
saleihin ja lukuhuoneeseen oli täysin vapaa, soittoa oli myöskin, ja
siellä sai tanssia, jutella, kävellä taikka muuten huvitella, miten
tahtoi. Mutta isäntäväki luotti kuitenkin toisenlaiseen soitantoon,
joka houkutti heille uhreja — kullan kilinään, joka kajahteli
pelisaleista ja veti luoksensa vieraita, ensin uteliaisuudesta, sitten
voitonhimosta, eivätkä he siinä suhteessa laskeneetkaan väärin.
Pyrkijäin määrä erityisiin saleihin oli ihan suunnaton, eivätkä
vain herrat ottaneet osaa peliin, vaan myöskin joukko naisia, jotka
asettuivat paikoilleen pöydän ääreen taikka arkoina lähenivät sitä,
vain silloin tällöin uskaltaen heittää jonkin panoksen.
Fritz, joka myöskin heti meni rouge-et-noir-pöydän ääreen, huvitteli —
koska hän periaatteensa mukaan ei itse pelannut — varsinkin siten, että
tarkasteli naismaailman eri vivahduksia, vieläpä hän päätti jonakin
seuraavana iltana ottaa pienen luonnoskirjan mukaansa laatiakseen pari
harjoitelmaa, mikäli se kävisi päinsä huomiota herättämättä. Aiheita
oli täällä kylliksi, etenkin »kauniimman sukupuolen» joukossa.
Itse pöydän ympärillä istui neljä »rouvashenkilöä», jos sellaisia
naikkosia voi sillä nimellä kunnioittaa. Heillä oli maalatut,
elähtäneet, intohimojen kuluttamat kasvot — lukuunottamatta erästä
nuorta täyteläistä naista, joka hyvin avokaulaisena ja huomattavan
runsaasti koristeltuna vallattomasti pelasi ranskalaisilla kultarahoilla
ja kaiketikin oli pankin palveluksessa viettelijänä, sillä hänen
ympärillään tungeskeli joukko nuoria herroja, mutta, kuten Fritz
mielihyväkseen huomasi, pelkkiä ranskalaisia, yksi tai pari venäläistä
mukana.
Kerrassaan inhoittavaa oli tarkata, kuinka näennäisen kylmäkiskoisesti
nuo sievistellyt syöjättäret harjoittivat peliä, ja kuinka ahneesti
he kuitenkin sieppasivat haltuunsa kultaa, jos voittivat, ja sitten
merkitsivät numeroita vieressään oleville pienille tauluille.
Kuuluivatko he ylhäisiin perheisiin? Sitä ei ollut helppo päättää,
sillä pelin intohimo oli vienyt kaiken aateluuden heidän piirteistään
ja jättänyt sijalle vain julkeuden ja ahneuden leiman.
Toisella puolella seisoi kaksi rouvashenkilöä merkitsemässä pisteitä,
mutta eivät näyttäneet oikein viihtyvän tässä seurassa. He eivät olleet
vielä menettäneet kaikkea häveliäisyyttään, ja heidän piirteensä
ilmaisivat — mitä ei koskaan saa näkyä oikeassa pelaajassa — suurta
iloa, jos he voittivat, ja pahaa pettymystä, jos tuli häviö.
Pöydän ympärillä liikkui hienostoa, eikä silloin ollut harvinaista
nähdä jonkun nuoren viehättävän naisen hyvin ylhäiseltä näyttävän
herran kainalossa kuiskaavan tälle punastuen pari sanaa, jolloin
herra hymyillen nyökkäsi suostumukseksi ja astui heti hänen kanssaan
pöydän ääreen. Nuori rouva laski sitten arasti, epäröiden silmäiltyään
pöytää, kahden taalerin rahan tai louisdorin jollekin ruudulle, ja jos
hän hävisi, oli hän aluksi hyvin soma säikähtyessään ja nauroi sitten
sydämellisesti, ja jos hän voitti, ei hän ensin tahtonut ollenkaan
ottaa rahaa, jota puolison piti hänelle suorastaan tyrkyttää, ja sitten
he nauraen ja rupattaen menivät edelleen salien läpi.
Fritz oli tutkinut näitä erilaisia ympäröiviä ilmiöitä niin
tarkkaavaisesti, ettei tullut vähääkään panneeksi merkille, kuinka
jotkut ihmiset pitivät häntä itseään silmällä, ja että sitten muutamat
kuiskasivat jotakin hiljaa toisillensa ja yhä uudestaan katsahtivat
häneen päin. Vasta sitten, kun pöydän ääressäkin oleviin oli tarttunut
sama harrastus ja he kesken pelinkin tähystivät häntä silmälaseillaan
ja oopperakiikareilla, alkoi se herättää hänen huomiotaan, ja nyt hän
tarkasteli naapureitaan, olisiko heidän joukossaan joku merkillinen
henkilö, jota niin yleisesti silmäiltiin. Mutta hän ei voinut keksiä
mitään sellaista, vieläpä hän huomasi olevansa melkein yksinään, niin
että vain muuan vanha, hyvin arvokkaalta näyttävä herra vielä oli hänen
lähellään, mutta, kuten hän nyt vasta näki, jonkunlainen virkapuku
yllä, siis kaikissa tapauksissa kuuluen pelisalien virkamiehistöön.
Mitä hittoa tämä taas merkitsi? Oliko hänen omassa puvussaan, hänen
tietämättään, jotakin silmäänpistävää tai epäkuntoon joutunutta? Hän
tarkasteli itseään niin paljon kuin kävi päinsä olematta naurettava,
ylhäältä alas asti, mutta ei voinut huomata mitään vikaa; sen ohessa
kävi kuiskutus yhä kiihkeämmäksi. Vieläpä tuo vanha herra, jolla
näytti olevan pankin ylijohto, puheli pelipöydän kaitsijan kanssa,
ja tämä taas viittasi luokseen palvelijan, kuiskasi hänelle jotakin
ja antoi nähtävästi jonkin tehtävän. Palvelija nyökkäsi myöntävästi,
osoittaakseen ymmärtäneensä, ja peräytyi sitten taas ovelle, kadoten
jonnekin.
Ei kestänyt ainakaan kymmentä minuuttia, ennenkuin hän tuli parin
muun palvelevan olennon kanssa takaisin ja viittasi näille — Fritz
piti häntä tarkasti silmällä — ihan varmasti juuri häntä kohti.
Molemmat miehet lähestyivätkin hitaasti; mutta kun nuori ystävämme jo
toivoi vihdoinkin saavansa jonkinlaisen selityksen, jäivät he vain
näennäisesti peliä katsellen hänen läheisyyteensä, ja melkein kaikkien
silmät tähystivät häntä, tietenkin nähdäksensä, kuinka hän menettelisi.
Vieläpä tulvi lähimmistä saleista muutamia ryhmiä uteliaita katsojia,
jotka ilmeisesti pyysivät näyttämään, missä hän seisoi, ja sitten mitä
hävyttömimmin tuijottivat häneen.
Se ei ollut enää leikintekoa, ja kun veri nousi hänen päähänsä ja
hän oikein tunsi käyvänsä yhä punaisemmaksi, iski hän muutamiin
töllisteleviin tuiman silmäyksen, päättäen edes jostakin henkilöstä
ottaa selon, mitä tämä kaikki merkitsi, mutta se ei onnistunut. Ne,
joihin hän lujasti katsoi, käänsivät joka kerta kasvonsa sivulle; ja
samalla hän tunsi kaikkien muiden katseiden olevan itseensä tähdätyt.
Viimein hän väsyi olemaan sellaisen huomion esineenä, kääntyi poispäin
ja astui seuraavaan saliin. Hänelle annettiin tilaa kohteliaasti,
helpomminkin kuin muille, ja kun ihmislauma jäi pelisaliin, luuli
hän jo päässeensä eroon kaikesta kiusasta. Mutta kun hän katsahti
taakseen, näki hän, että molemmat palvelijat tulivat hänen perässään,
ja vaikkeivät he olleet hänestä vähääkään välittävinään, eivät he
kuitenkaan päästäneet häntä näkyvistään.
Hän astui suureen saliin, jossa kaikkialla istui hienopukuisia herroja
ja naisia ryhmittäin, rupatellen tai kävellen; palvelijat pysyttelivät,
vaikka jonkun matkan päässä, kuitenkin hänen lähellään. Hän meni sitten
lukusaliin, heittäytyi nojatuoliin ja tarttui johonkin aikakauskirjaan.
Eräs palvelija tuli samassa sisään, alkoi siivota pöytää ja pysyi siinä
hommassa niin kauan, että Fritz jälleen nousi ja jätti paikkansa. Hän
siirtyi nyt ravintolan puolelle, mutta tulos ei ollut sen parempi;
päinvastoin oli ihan ilmeistä, että vainoojat kuiskasivat hänestä
jotakin ravintoloitsijalle, minkä jälkeen viinurit supattivat toistensa
korviin ja sitten taas tarkkasivat visusti kaikkia hänen liikkeitään.
Hän tilasi lasin punssia, maksoi siitä hävyttömän kalliin hinnan ja sai
vielä sen kiusan, että hänen heille heittämäänsä taaleria tutkittiin
epäluuloisesti, pudoteltiin ja näyteltiin miehestä mieheen.
»Luuletteko minun antaneen teille väärää rahaa?» huusi hän lopulta
vihoissaan.
»No no», sanoi ylikellarimestari hartioitaan kohauttaen, »onhan sitä
liikkeellä niin paljon väärääkin.»
»Tahdotteko antaa minulle siitä takaisin vai ettekö?»
»Suurimmalla mielihyvällä», vastasi palvelija, jolla oli keskellä päätä
jakaus kuin mikäkin viertotie.
Nyt ei Fritzillä ollut enää halua viipyä hetkistäkään kauempaa tässä
rakennuksessa; hän pisti kolikot niitä laskematta taskuunsa ja lähti
heti palatakseen kortteeriinsa. Hän oli myös vakavasti päättänyt
ensimmäisellä aamujunalla poistua Eilisistä. Mutta hotellissa tuli
hänelle taaskin yllätys.
Saavuttuaan huoneeseensa hän tapasi siellä kaksi poliisia
kärsivällisesti odottamassa. He kysyivät hänen nimeään heti kun hän oli
päässyt ovesta sisälle ja pyysivät häntä avaamaan matkakirstunsa.
»Mitä lempoa tämä on!» huusi Fritz nyt oikein suutuksissaan. »Keneksi
te minua luulette?»
»Sitä on vielä vaikea arvostella», vastasi toinen omituisen
leikillisesti, »ennenkuin edes olemme nähneet matkakirstunne.»
»Mutta kuka on teille siihen antanut oikeuden?»
»Kuulkaapas nyt, me olemme poliisilaitoksesta», selitti mies, »ja
poliiseilla on aina oikeus.»
»No olkoon sitten, paholaisen nimessä, minun puolestani», sanoi Fritz
epätoivoisella mielellä, »mutta selittäkää sitä ennen kuitenkin, kenen
käskystä te toimitte.»
»Hyvin kernaasti», vastasi virkamies. »Herra poliisipäällikön
määräyksestä. Älkää vain mitenkään rettelöikö, sillä se ei teitä
ollenkaan auta ja voi vain pahentaa asiaanne.»
Fritz tajusi miehen olevan oikeassa ja enempää vastustelematta avasi
arkkunsa, hyvin tietäen viattomuutensa mitä tahansa epäluuloa vastaan.
Sitten hän pani molemmat sytytetyt kynttilät viereen pöydälle ja
heittäytyi lähimpään nojatuoliin kaikessa rauhassa katsellakseen
toimitusta. Hän alkoi silmäillä tätä kohtausta leikilliseltä kannalta,
ja vasta sitten, kun hän huomasi talonväen käyvän ulkopuolella
tarkkaavaiseksi ja pyrkivän tänne, nousi hän vielä kerran, sulki oven
ja lukitsi sen. Utelias joukko ei tarvinnut ainakaan tietää, mitä
täällä sisällä tapahtui, saatikka olla sitä näkemässä.
Poliisit eivät pitäneet pitkiä puheita; he tiesivät tarkoin, mitä
ja kuinka oli tehtävä, ja heti kun arkku oli avattu, aloittivat he
läpikotaisen tutkimisensa, mutta ilman minkäänlaista tulosta. Sillä
arkusta tavattiin vain piirustus- ja maalausvehkeitä ja kaikenlaista
muuta, mitä voi odottaa näkevänsä kenen matkustajan tavaroiden joukossa
tahansa. He olivat silminnähtävästi hämillään, sillä poliisimiehelle
ei voi tapahtua mitään nolompaa kuin että on pakko pitää kunniallisena
miehenä jotakuta, josta poliisipäällikkö epäilee ihan päinvastaista.
Mutta lopulta heillä ei ollut muuta neuvoa. He kysyivät vielä
matkustajan papereita, joita Fritzillä olikin yllin kyllin, ei
ainoastaan passi, vaan lisäksi matkakreditiivi.
»Eikö teillä ole muita tavaroita?»
»On — piirustussalkkuni tuolla! Ehkä tahdotte tarkastaa sitäkin,
sisältääkö se hopeisia lusikoita taikka jostakin kirkosta varastetun
kalkin?»
Poliisi loi epätoivoisen katseen ohueen salkkuun.
»Tuolla on vielä keppini ja sateenvarjoni.»
»Ei ole tarpeellista», vastasi mies. »Toivotan teille oikein hauskaa
iltaa.»
»Kiitoksia, samaten!» vastasi Fritz ja aukaisi taas oven. Se saattoi
olla molemmille poliisimiehille myöskin merkkinä, että he saisivat
puikkia tiehensä.
Ulkona portailla käytiin kovaäänisiksi — ne olivat kaiketikin hotellin
asukkaita, jotka tulivat kaupungilta ja olivat kysyneet palvelijoilta,
mitä yläkerrassa oli tekeillä, sillä Fritz erotti selvästi sanat:
»Veijaria epäillään — arkku tarkastettavana.» Se siis vielä puuttui!
Mutta hittoako hän huoli vieraista ihmisistä! Mitä tekemistä hänellä
oli heidän kanssaan! Vielä tänä iltana kello kymmenen aikaan — sillä
nyt hän ei enää viipyisi yhtään neljännestuntiakaan Emsissä — hän voisi
matkustaa takaisin Koblenziin.
Toinen poliisimies oli jättänyt silmälasiensa kotelon hänen
huoneeseensa. Fritz piti hänelle ovea auki ja kutsui samalla
palvelijaa, pyytääkseen laskua. Joku tuli portaita ylös. Juuri
silloin, kun poliisi poistui hänen huoneestaan, astui lampun heleästi
valaisemana eräs nainen portaista esille, ja Fritz katseli ihan
jäykkänä säikähdyksestä — se oli Olga. Tyrmistyneenä hän tuli kuitenkin
tervehtineeksi, mutta tyttö ei vastannut siihen ollenkaan, siirsi vain
katseensa puolittain halveksivaksi, puolittain ylpeänä poliiseihin,
kääntyi sitten poispäin ja riensi käytävää pitkin omaa huonettansa
kohti.
Fritz tajusi kyllä, että arvatenkin myös vanha nainen ynnä Olgan
puoliso tulivat portaita ylös, mutta hänellä todellakaan ei ollut halua
odottaa vielä näitä. Niinpä hän veti oven kiinni, riipaisi kiivaasti
soittokelloa, selitti nuolennopeasti saapuneelle palvelustytölle,
että hänen piti tuoda lasku ja ajuri, koska hän tahtoi jo seuraavalla
junalla lähteä Koblenziin, ja järjesti sitten kiukusta sanatonna
sekaiseksi pengotun arkkunsa kuntoon.