Itsestään on selvää, että Fritz illalla ja Frankfurtiin saavuttua
auttoi tavaroiden nostamisessa siellä aivan outoja naisia ja hankki
heille ajoneuvot. Hän sai iloksensa myöskin luvan opastaa heidät
esittämäänsä Landsbergin hotelliin ja voi siis ainakin vielä puoli
tuntia olla heidän seurassaan ruokasalissa. Siellä sovittiin myös
yhteisestä matkasta Mainziin seuraavana aamuna toisessa junassa, sillä
ensimmäinen lähti kovin aikaisin, ja kun naiset — Olga oli ollut
kerrassaan rakastettava — pian siirtyivät huoneisiinsa, jäi Fritz
parhaimmalla tuulella vielä istumaan alakertaan ja tilasi pullon
erinomaista Hochheimerviiniä.
Frankfurt! Mitä hän huoli Frankfurtista — mitä hän oli tänne hukannut
tai mitä haettavaa täällä oli! Rahaa hän ei tarvinnut, ja kaikissa
tapauksissa hän olisi yhtä hyvin voinut saada sitä kirjeellisesti;
mutta tätä viehättävää perhettä — hän tarkoitti tietenkin tytärtä
— hän ei voinut niin vain jättää näkyvistä, sillä harvoinhan sitä
saa matkalla mieluisaa seuraa, eikä siitä voi kevytmielisesti heti
luopua. Ja sitäpaitsi Mainz — hän hymyili itsekseen ajatellessaan
»Rosa Raspea.» Klaus oli tosin sanonut hänelle, ettei perhe tätä nykyä
ollutkaan Mainzissa, mutta eikö hän niin väittänyt pidättääkseen häntä
menemästä heitä tervehtimään? Tekisikö hän näin, sitä hän ei vielä
itsekään oikein tiennyt; saattoihan sentään sivumennen kuulustella,
oliko perhe juuri nyt Mainzissa vai missä se oli, ja sitten menetellä,
miten parhaaksi näkisi.
Seuraavana aamuna hän oli vähällä nukkua liikaa, niin makeasti hän
uneksi kaikennäköisistä tarunomaisista lumoavista asioista, joissa
kaunis venakko tai puolatar -— kumpi, sitä hän ei vielä itsekään
tiennyt — luonnollisesti esitti pääosaa. Onneksi hän sentään heräsi
kylliksi ajoissa pukeutuakseen valmiiksi ja syödäkseen hiukan
joudutettua suurusta. Sitten tuli tarjoilija tuoden laskun ja ilmoitti
samalla, että omnibus odotti jo ovella ja naiset olivat juuri astuneet
siihen. Ja hän oli heti ensimmäisenä aamuna hidastellut — se oli
tosiaan liikaa ja piti jollakin tapaa korjata.
Naiset istuivat tosiaan jo vaunussa ja näyttivät häntä odottaneen;
oikeastaan omnibus ei ollut lähtenyt, ennenkuin oli saanut viimeisenkin
hidastelevan matkustajan. Hän pyyteli hartaasti anteeksi ja oli samalla
tulipunainen kasvoiltaan. Mutta Olga hymyili hänelle heti perin
suloisesti, niin että hänen rikkomuksensa näytti olevan jo anteeksi
annettu ja unohdettu, ennenkuin hän oli asettunut vaunussa paikalleen.
Ja kuinka ihmeellisen ihanalta nuori tyttö tänään näytti, — kuinka
aamuraikkaalta, mutta vanhalla naisella oli aina vain eilinen
valkea, kirjailtu ja hyvin likainen pukunsa, ja se jonkun verran
häiritsi Fritziä. Onneksi hän istui nuoren vieressä ja tämä rupatti
oikein mielellään ja nauroi vielä eilistä seuruetta Hanausta —
juutalaisperhettä ja kadotettua Jaakobia ja hukkuneita avaimia.
Aurinko valaisi koko loistollaan hedelmällistä Mainzin ja Reinin
laaksoa, jota pitkin he nyt kiitivät, ja vain lännen puolella kohosi
synkkiä pilvivuoria, jotka yhä enemmän mustenivat ja sen vuoksi
heittivät omituisen kajastuksen maisemaan. Se oli Ranskan vuoriston
takaa nouseva ukkonen, joka arvatenkin siellä jo valoi maahan hurjaa
ryöppyään, kun aurinko vielä paistoi täällä heleästi ja kirkkaana.
Mutta nopeastipa kului aika lyhyellä matkalla! Hän tuskin huomasi
lukuisia pysäkkejä, ja tuntui siltä kuin olisi mennyt vain muutamia
minuutteja lähdöstä siihen, kun he jo ratisivat komean Reininsillan
ylitse Mainzissa ja veturi päästi kimeän, pitkän huutonsa.
»Mutta mihin te asetutte Mainzissa?» kysyi Fritz äkkiä kuin unesta
heräten, sillä sitä hän ei vielä ensinkään ollut ajatellut.
Juna huristi juuri vallitusten ohitse ja sitten niiden puhki asemalle.
»Sitä en tosiaankaan vielä tiedä», vastasi Olga ollen melkein hämillään
kysymyksestä; »voi sattua niin, että joku meitä odottaa asemalla.»
»Tosiaanko?» sanoi Fritz kummissaan, mutta ei ennättänyt kysyä enempää,
sillä juna hiljensi juuri vauhtiaan ja pysähtyi, ja naiset olivat
nousseet paikoiltaan kerätäkseen moninaiset kampsunsa kokoon, ovi
avattiin, ja kun Olga pisti ulos päänsä, huudahti hän iloisesti ja
heilutti nenäliinaansa siellä ulkona jollekulle, joka ei viivytellyt
tulemasta lähemmäksi. Fritz huomasi myöskin olematta siitä ollenkaan
mielissään hyvin pulskan, hiukan ulkomaalaiselta näyttävän, mutta
erittäin hienosti puetun nuorenmiehen, joka ylhäisen keveästi
läheni pitkin siltamaa ja nosti hattuaan naisille. Hän auttoi ensin
Olgaa vaunusta alas ja sitten vanhempaa naista — seuranaisesta
hän ei välittänyt — ja otti huostaansa tavarakuitin, jonka antoi
liveripukuiselle palvelijalle.
Fritz oli myöskin astunut ulos junasta ja seisoi hiukan hämillään
Olgan vieressä. Hän ei vielä näyttänyt olevan oikein selvillä siitä,
oliko hänen näin äkkiä sallittava vieraan karkoittaa itsensä — voihan
tuo varsin hyvin olla Olgan veli, hän vaihtoihin vieraalla kielellä
muutaman sanan vanhan naisen kanssa — kaiketi hän oli veli.
»Rakas Wladimir», sanoi sitten Olga ranskaksi, samalla kun hänen
katseensa sattumalta kohtasi Fritz Wesselin, »salli minun esittää
sinulle matkatoverimme, joka on pitänyt meistä hyvin ystävällisesti
huolta. En tiedä vielä edes nimeänne, hyvä herra.»
»Friedrich Wessel», änkytti Fritz punastuen oikein perinpohjin.
Vieras nuori mies nosti ylhäiseen tapaan hattuaan.
»Puolisoni», jatkoi Olga osoittaen häntä ja painautui hänen
käsivarttaan vasten, »meillä on ollut suurta iloa tuttavuudestanne.»
Pois hän lähti — vanha puolatar likaisen valkeassa hameessa laahusti
ylhäisesti tervehtien Fritzin ohitse — seuraneiti perässä kantaen kahta
matkalaukkua ja kolmea hattukoteloa, ja Fritz näki näiden olentojen
kulkevan sivutsensa kuin taikalyhdyssä ja seisoi paikkaansa kytkettynä
kuin puoleksi unessa, kun he jo aikoja olivat poistuneet asemalta.
»Puolisoni!» voihkaisi hän vihdoin hiljaa itseksensä, »puolisoni — ja
minun hän antoi puhutella itseänsä koko matkan arvoisaksi neidiksi!»
»Onko teillä matkatavaraa?» — Tällä kysymyksellä palautti eräs kantaja
hänet jälleen tavalliseen elämään.
»On — tietenkin —»
»Kuittinne!»
»Tässä!»
»Missä tahdotte asua?»
»Lähimmässä hotellissa.»
»Sittenpä toimitan tavaranne heti perille — odottakaa tässä hetkinen!»
Fritz ei vielä ollut ihan selvillä, jäisikö sen jälkeen, mitä oli
tapahtunut, ollenkaan tänne — mutta minnekäs muualle nyt heti? Juna
ei taas lähtenyt niinkään äkkiä täältä, mutta entä jos hän olisikin
mennyt laivalla alas virtaa? Ja hittoakos puolatar häneen kuului,
olkoon naimisissa tai ei — hän ei ainakaan olisi sitä naista rouvakseen
ottanut — kiemaileva naikkonen, joka aivan levollisesti nimitytti
itseään »neidiksi» ja sitten esitti »puolisolleen.» — Ne naiset!
mutisi hän itsekseen, niillä sanoilla tuomiten koko sukupuolen, jota
tuskin tunsi muutoin kuin nimeltä, ja seurasi matkatavarainsa kantajaa
erääseen niitä vastapäisiä hotelleja, joita oli pitkä rivi, siellä
vasta tehdäkseen varsinaisen päätöksensä. Hän oli nyt kerta kaikkiaan
Mainzissa, ja siksi oli parasta, koska oli tahtonut tulla tänne, uhrata
kaupungille pari päivää. Miksi hän päistikkaa lentäisi pitkin maailmaa?
Hän tuskin huomasi, että tuuli viuhui kuin vastanoussut myrsky pitkin
Reinin rantaa ja nostatti itse virrallekin aaltoja, eikä pannut
merkille suuria, raskaita sadepisaroita, jotka aluksi putoilivat
yksitellen, juuri kun hän saapui hotellin portille ja häntä vastaan
riensi puoli tusinaa palvelijoita.
Ulkona riehui äkkiä roimasade, aivan kuin — tavallisen vertauksen
mukaan — kaikki taivaan sulut olisivat auenneet taikka vielä paremmin
kaikki enkelit muuttuneet vesitohtoreiksi ja tahtoneet parantaa maan
terveysoloja perinpohjaisella tulvalla. Fritz ei vilkaissutkaan
katukäytävälle läiskyviin pisaroihin — vain Olgaa hän ajatteli ja
sitten tarjoilijan huomautuksesta lämmintä suurusta, sillä aamulla
hän oli kaikessa kiireessä juonut vain kupin kahvia, ettei menettäisi
lumoavan ihanan olennon seuraa. Nyt hän kuitenkin oli vihoissaan omasta
tyhmyydestään; mutta se oli kerran tapahtunut, ja kun ei kukaan ollut
sitä näkemässä, ei se ollut niinkään suuri onnettomuus — hänen oli vain
unohdettava tuo tenhotar niin pian kuin suinkin.
Toistaiseksi hän kävi hartaasti suuruksensa kimppuun, joi pullon viiniä
— toisen puolikkaan janoonsa ja toisen kiusaansa — ja katseli sen
ohella miettiväisenä ulos akkunasta, jonka ruutuja vasten sadepisarat
salamannopeasti toisiaan seuraten rapisivat tehden pitkiä surkeita
raitoja ulkopuolelle.
Rosa Raspe — kummallista, ettei tuo rumasointuinen nimi lähtenyt
hänen päästään. Ehkä oli syynä juuri se, että se oli hänestä niin
rumasointuinen.
»Viinuri, onko hotellissanne osoitekirjaa?»
»Heti kohta!» — Suuri, raskas kirja oli muutaman minuutin päästä
avattuna hänen edessään, ja pakostakin hän haki R-kirjainta. — Rappen
— Raquette — Raslob — Rasmus — Raspe, vihanneskauppias — Raspe,
peltiseppä — ei kelpaa — Raspe, kirjansitoja, ei myöskään — Raspe,
lääketiet. toht., Vuorikatu 32, ensimmäinen kerros — siinä se oli oikea
— Vuorikatu 32. —- Hm! siellä hän kerran voisi käydä kaikessa rauhassa
esittämättä heti suosituskirjettä. Herra tohtori Raspen ei tarvinnut
ollenkaan tietää, kuka hän oli — hän toi terveisiä Klausilta — oli
matkalla Mainzin kautta. Jos hän mainitsisi väärän nimen, pidettäisiin
sitä myöhemmin sittenkin pilana.
»Viinuri! Hakekaa ajuri!» Sade ei ollut vielä lakannut — ukkonen
oli mennyt ohitse; ei ainakaan jyrissyt eikä salamoinut, mutta sade
valui yhä, ja sillä aikaa kun ajuria haettiin, vaihtoi hän nopeasti
liinavaatteita.
»Minne tahdotte?» kysyi ajuri, kun hän vihdoin pääsi istumaan
odottaviin vaunuihin.
»Tohtori Raspelle.»
»Vuorikadulleko?» kysyi mies.
»Tunnetteko sen talon?»
»No, totta kai!» sanoi mies, päästäen hevosen ravaamaan.
Hän käänsikin heti itse kaupunkiin, ja Fritz tuli oikeastaan vasta
vaunuissa istuessaan ajatelleeksi ja punninneeksi itsekseen, miksi oli
pitänyt sellaista kauheata kiirettä käydäkseen tuon tohtori Raspen
luona, ja mitä järkevää ja mahdollista hän voisi esittää tekosyykseen.
Missään tapauksessa hän ei saisi sanoa tulleensa kaupunkiin juuri tällä
hetkellä — oli muka ollut pari kolme päivää Mainzissa ja tahtoi ennen
lähtöään toimittaa ystävänsä asian.
Mutta silloin johtui hänen mieleensä vielä ajoissa, että Klaus tuskin
oli voinut lähteä Mainzista aikaisemmin kuin toissapäivänä — se ei siis
sopinut, ja ennenkuin hän oli päässyt varmaan päätökseen, pysähtyivät
vaunut suuren, synkän porttikäytävän eteen, ja kamala sade oli pikemmin
kiihtynyt kuin vähentynyt — vesiparannusta siis yhä jatkettiin — ja
aivan talon edestä syöksyi oikea pikku vuoripuro. Hän painoi siis
kyyditsijänkäteen etumaisen vaunun ikkunan kautta viiden groschenin
kappaleen ja juoksi sitten, läimäyttäen vaununoven kiinni jäljestään,
porttiholvin alle, jossa hän keksi suuren soittokellon.
Hän veti nuorasta ja melkein samassa rapsahti jokin salpa, ja ovi
lensi auki, vaikkei hän voinut nähdä siellä ketään — se oli varmaankin
avautunut ilman vedosta. Mutta astuttuaan sisään hän ei suinkaan
vielä ollut itse eteisessä, vaan toisen oven edessä. Sekin oli vahvaa
ruskeata tammea, ja hän näki siinä pienen, lasisen luukun.
»Hitto vieköön!» tuumi Fritz nauraen itsekseen; »tohtori Raspe
säilyttää molempia hempeitä kukkasiaan Rosaa ja Violaa ihan
erinomaisten lukkojen ja salpojen takana, mutta Klaus Beldorf on
sittenkin; osannut mennä sisään, ja niin kai lasketaan nostosilta
minuakin varten — ahaa, tuolta jo tuleekin linnan vartija.» Pieni
luukku avattiin samassa, ja Fritz näki jonkun olennon kasvot, mutta
ne eivät katselleet häntä itseään, vaan hänen ohitseen porttikäytävän
nurkkaan. Sitten lausuttiin syvällä haudantakaisella äänellä:
»Kenen luo te pyritte?»
Fritz katsoi aluksi todellisesti kummastellen ympärilleen, oliko
häneltä jäänyt huomaamatta joku, joka ehkä seisoi hänen kerallaan
ahtaassa etuhuoneessa; mutta hän oli ihan yksin — puhuttelu koski siis
kuitenkin häntä, ja sen enempää miettimättä hän kysyi:
»Onko herra tohtori kotona?»
»On.»
»Ei siis matkustanut?»
»Ei.»
»Eikö perhekään?»
»Ei — mitä häneltä tahdotte?»
Tämä kysymys tuntui nuoren miehen mielestä oikeastaan oudolta. Mitä se
tuohon ihmiseen kuului, mitä hän tohtorilta tahtoi? Mutta päästäkseen
pitemmistä puheista hän sanoi:
»Tulen erään ystävän asioissa — minulla on hänelle jotakin
ilmoitettavaa.»
»Niinkö!» vastasi toinen ja alkoi avata ovea hitaasti. »No, menkää
sitten vain yläkertaan! Minä tulen heti jäljestä.»
Fritz astui puolihämärään, tammella paneloituun huoneeseen, joka
oikeastaan herätti tavallaan kaamean tunnelman; se näytti niin perin
synkältä ja oli tyhjä ja autio; mutta nähtävästi oli tohtorilla
hallussaan koko talo, eikä hän siis voinut panna huonekaluja etumaiseen
saliin.
Se mies, joka oli Fritzille avannut oven ja jonka hän nyt huomasi
katsovan kauheasti kieroon, sulki taas hänen jälkeensä — edellinen ovi
oli itsestään painunut kiinni lopsahtaen — ja sanoi sitten:
»Menkää vain ylös ensimmäisiä portaita, minä tulen heti jäljestä,
täytyy vain noutaa avain.»
Ja sitten hän meni takaisin äskeiseen huoneeseen Fritzin ravistellessa
hitaasti päätänsä.
»Kummallista», mutisi Fritz, »tohtori Raspe herättää yhä enemmän
mielenkiintoani. Hän on tehnyt linnastaan oikean luostarin. Nytpä olen
oikein utelias näkemään hänen molemmat kukkansa, joita hän täällä
vartioi. Kaikissa tapauksissa hän itse on merkillinen vanha veitikka,
ja minua huvittaa suuresti häneen tutustua. Sellaiset ihmiset tuottavat
elämässä ainakin vaihtelua.»
Näin ajatellen hän astui reippaasti ylös leveitä puisia portaita,
mutta jäi sitten seisomaan, sillä hän ei ollut kysynyt ovenvartijalta
edes sitä, asuiko tohtori ensimmäisessä vai toisessa kerroksessa.
Luultavasti kuitenkin ensimmäisessä; hän ei vain tiennyt, mikä oli
tohtorin ovi, sillä hän oli joutunut pitkään käytävään, johon kuin
hotellissa aukeni joukko ovia; ne olivat myös kaikki merkityt, kuten
hän nyt ihmeekseen huomasi, tosin pienillä, mutta kuitenkin selvillä
numeroilla. Hän katseli ympärilleen päätänsä ravistellen, mutta
ennenkuin hän ehti muuta ajatella, avautui äkkiä eräs ovi, siitä astui
esille kuvankaunis tyttö, nähtävästi vielä aamupuvussaan, valkoinen,
hulmuava hame ympärillään, tukka huolellisesti punottuna kahteen
muhkeaan palmikkoon, jotka riippuivat hartiain yli etupuolelle, katseli
hetkisen ympärilleen ikäänkuin pelokkaana ja sipsutti sitten kiireesti
häntä kohden.
Oliko tuo Rosa vai Viola? Kuinka ihmeen kauniit silmäripset hänellä
oli, ja kuinka lempeästi ja kuitenkin pelokkaasti hänen suuret
tummansiniset silmänsä katselivat! Fritz tervehti nopeasti ja
kohteliaasti, mutta nuori nainen ei vastannut hänen tervehdykseensä,
vaan kuunteli ikäänkuin kauhuissaan alas portaille päin, ja kun sieltä
ei kuulunut vielä mitään askeleita taikka hän muuten ehkä luuli
olevansa turvassa, astui hän kiireesti Fritzin luo, laski valkoisen,
melkein läpikuultavan kätensä nuoren miehen käsivarrelle ja kuiskasi:
»Paetkaa niin pian kuin pääsette — vielä on aikaa — taikka muuten
olette hukassa! Jumalan tähden, paetkaa!»
»Mutta, hyvä neiti», vastasi Fritz tosiaan pelästyneenä, »enhän ole
kellekään ihmiselle tehnyt pahaa, ja jos teidän herra isänne —»
»Liian myöhäistä, voi, liian myöhäistä!» huokasi lapsiparka oikein
sydämen pohjasta ja luoden rajattomasti säälivän silmäyksen
ällistyneeseen mieheen pujahti takaisin ovestaan ja painoi sen
jäljestänsä lukkoon.
Fritz olisi mielellään tahtonut seurata häntä pyytääkseen selitystä
juuri saamaansa varoitukseen, mutta nyt tulikin ovenvartija hitaasti
ja yskien portaita ylös hänen takanaan, eikä hän voinut olla niin
tahditon, että olisi itse avannut oven, jonka taakse kaunis tyttö oli
vetäytynyt.
Kuinka kaunis se tyttö olikaan! Fritz ei muistanut koskaan ennen
nähneensä niin yleviä piirteitä eikä niin suruista ilmettä. Lisäksi
se oli varmasti jompikumpi tohtorin tyttäristä, sillä maalarina Fritz
kykeni arvostelemaan pukua, ja se kangas, josta tytön hame oli tehty,
oli kaikkein hienointa ja sitäpaitsi hän oli nähnyt tytön vasemmassa
kädessä rannerenkaan, jonka jalokivet olivat varmasti oikeita. Mutta
ennenkuin hän kerkisi enempää ajattelemaan, saapui ovenvartija
portaiden yläpäähän ja kääntyen vasemmalle aukaisi raskaan ja lujan
oven, josta taaskin näkyivät ylemmäksi vievät portaat.
»Kas niin», sanoi hän samalla, »heti oikealla toisessa kerroksessa on
tohtorin asuin- ja työhuone. Koputtakaa vain lujasti! Hän kuulee hiukan
huonosti; hänen ovellaan on iso valkoinen nimikilpi.»
Fritz viivytteli hiukan. Hän olisi mielellään urkkinut mieheltä tietoja
nuoresta naisesta, mutta tämä olisi joutunut siitä pahaan välikäteen.
Entä sitten vaara? Hyvä jumala, mikä vaara voisi häntä uhata täällä
sivistyneessä maassa, ihan keskellä linnaa? Kaiketi oli onneton neiti
erehtynyt pitäen häntä toisena, joka oli tehnyt täällä ties minkä
rikoksen, ja tahtonut varoittaa. Sehän oli ihan riivattua, kun vain
ajattelikin sellaista mahdollisuutta. Mutta sitä hän ei saanut antaa
palvelijan huomata. Niinpä hän nyökkäsi osoittaakseen ymmärtäneensä ja
astui reippaasti portaita ylös, jotka veivät ylempään kerrokseen.
Häntä oudoksutti kuitenkin hiukan, että raskas ovi taas lukittiin hänen
takanaan. Mitä varten olivat kaikki nämä varokeinot tarpeelliset?
Mutta asiaa ei voinut enää auttaa. Vaivaamatta enää suotta päätänsä
sen pitemmillä mietteillä hän hyppäsi ne muutamat askeleet, jotka
vielä erottivat hänet ylemmästä kerroksesta. Nyt hän oli itsekin perin
halukas tutustumaan tohtori Raspeen.
Ennenkuin hän saapui portaiden päähän, huomasi hän erään
vanhanpuoleisen herran, joka oli hyvin leveäharteinen ja hiukan
punertava kasvoiltaan ja jolla oli pienet, vilkkaat, harmaat silmät,
päässä punainen suippolakki ja kädessä pitkä piippu, yllään aamunuttu
ja turkkilaiset tohvelit jalassa, hitaasti tulevan käytävää pitkin
vastaansa. Se on kaiketikin tohtori itse, ja jääden lähesviimeiselle
askelmalle seisomaan hattu kädessä Fritz lausui kohteliaasti kumartaen:
»Onko minulla ilo saada tervehtiä herra tohtori Raspea?»
Vanhahko herra ei vastannut heti, katsoi vain Fritziin vakavasti ja
tutkivasti ja sanoi sitten syvällä ja sointuvalla äänellä:
»Kävittekö jo ennen Nürnbergissä?»
Fritz olisi tietysti odottanut mitä tahansa muuta kysymystä, sillä mitä
ihmettä tohtori välitti siitä, oliko joku ventovieras, jonka nimeäkään
hän ei vielä tiennyt, jo kerran käynyt Nürnbergissä vai eikö. Hänen
ilmeensä lienee myös ollut jotenkin nolo, mutta hän hymyili kuitenkin
hämillään ja vastasi kohteliaasti:
»En, arvoisa herra — tähän asti en ole vielä käynyt Nürn—»
Enempää hän ei ehtinyt, sillä samassa antoi hänelle aamunuttuinen ja
pitkäpiippuinen herra niin kauhean ja hyvin tähdätyn korvapuustin, että
hän varmasti olisi suistunut portailta alas, ellei olisi tasapainoansa
säilyttääkseen nopeasti tarttunut johteeseen. Isku tuli niin äkkiä
ja täysin odottamatta, ettei hän myöskään voinut sitä torjua tai
edes väistää, ja ihan huumaantuneena hän tuijotti töykeään ukkoon.
Tämä taas, välittämättä hänestä sen enempää, kääntyi ympäri ja astui
levollisesti käytävää pitkin takaisin, ikäänkuin olisi vain lyönyt
kärpäsen seinällä kuoliaaksi eikä loukannut nuorta miestä sielun
pohjaan saakka.