»Frankfurtiin!»
»Tänne sisään, hyvä herrasväki!»
»Mutta siellähän on kaikki täynnä.»
»Kuinka monta teitä on?»
»Kolme henkeä ja lapsi.»
»Tilaa juuri vielä kolmelle — naisen tuolla täytyy siirtää pois
tavaransa.»
»Mutta tuossa vieressä on vaunu vielä aivan tyhjä — siellä istuu vain
yksi herra.»
»Giessenin vaunu, eikä kenenkään muun ole lupaa astua siihen. Pyydän,
astukaa sisään, sillä juna lähtee, taikka jäätte! Enhän tietysti voi
joka perheelle hankkia eri vaunua.»
Sellaisia pikku kohtauksia sattuu joka junassa, joka radalla ja tulee
aina vastedeskin, niin kauan kuin on olemassa kymmenen groschenin
rahoja ja sikaareja matkustajien ja junailijain hyväksi.
Fritz ei istunut ensi kertaa junassa, ja vaikkei hän aluksi, tavallisen
huolettomuutensa vuoksi, ollut erittäin välittänyt siitä, mihin ja
kenen seuraan joutui, alkoi häntä lopulta vaivata vaunun yhä pahempi
täyttyminen. Sinne oli tullut myös pari vanhempaa naista, jotka
puhelivat keskenään ranskaa, mutta ääneen, moittien saksalaisten raakaa
tupakoimistapaa. Se kävi hänelle lopultakin kiusalliseksi, hän tahtoi
olla rauhassa, heitti senvuoksi pois sikaarinsa ja astui seuraavalla
asemalla, Giessenissä, matkalaukkuineen ja sateensuojineen ulos
etsimään toista, mukavampaa paikkaa.
Oikeastaan oli hänen aikomuksensa ollut matkustaa suoraan Kölniin
ja sieltä kulkea Reiniä ylöspäin. Sitä varten hän oli varovaisuuden
vuoksi — ja jättääkseen avoimeksi toisenlaisenkin päätöksen — ottanut
matkalipun vain Giesseniin asti. Matkalla oli kuitenkin Raspen perhe
yhä pyörinyt hänen päässään. Hänestä tuntui niin merkilliseltä, että
heitä oli samaan aikaan suositeltu hänelle kahdelta eri taholta,
ja hänessä heräsi tietysti uteliaisuus: hän tahtoi oppia tuntemaan
ne molemmat nuoret naiset, jotka oli jo lapsina nähnyt ja joiden
viehättävyydestä Klaus nyt oli niin paljon kertonut. Mitä muuten
merkitsi, joutuiko hän ensin Mainziin vai Kölniin, ja sitten häntä
huvitti ajatella, miltä hänen vanhan ystävänsä Klausin naama näyttäisi
kuullessaan, että Fritz oli käynyt ennen häntä Mainzissa tuon perheen
luona ja tutustunut tyttäriin.
Tässä mielessä hän osti Giessenissä lipun, ei Kölniin, vaan
Frankfurtiin ja läheni taas samaa junaa, jossa oli tänne asti tullut.
Entiseen vaunuun häh ei tahtonut mennä ja sanoi pistäen alijunailijan
käteen kolikon:
»Tupakoimattomien vaunuun, hyvä ystävä, missä saisin olla hiukan
häiriintymättä — ymmärrätte kyllä.»
»Suurimmalla mielihyvällä, arvoisa herra», vastasi mies tavattoman
kohteliaasti, — »ja niin kauan kuin sopii, mutta juna on tänään niin
täynnä — ajatelkaahan vain, kaikki ne kylpymatkustajat, jotka tahtovat
mennä peseytymään — se on toisinaan ihan mahdotonta.»
»No, niin kauan kuin sopii», nauroi Fritz, »ja sitten — jos on lupa
pyytää — tulkaa mieluisaksi seurakseni. Se ei tuota teille vahinkoa.»
Kello soi, veturi vihelsi, ja juna huristi sileää rataansa, kunnes taas
pysähtyi Butzbachissa, missä oli ihmistungos asemasillalla.
Fritz oli sijoittunut hyvillä mielin vaunuunsa, joka kuului
tupakoimattomille, ja sytyttänyt jo toisen sikaarinsa. Nyt juna
pysähtyi, ja hän katsoi ulos akkunasta, mielessä kaksi päämäärää:
tarkastella ihmisten puuhia asemalla ja samalla estää sisäänpyrkiviä
matkustajia kurkistamasta juuri tähän vaunuun. Hän helpotti sillä
tavalla junailijan rakkaudentyötä, ja tämä hänen ystävänsä sai otsa
hiessä ponnistella johtaakseen useampia seurueita pois »varatusta»
vaunusta niin, ettei ylijunailija mitään huomaisi. Mutta hän ei
kuitenkaan päässyt kaikista eroon, sillä matkustajia tunkeutui hänen
kimppuunsa liian suurin joukoin, ja vaunuista alkoi olla puute.
»Ei käy enää!» ähki pieni, paksu mies, sininen virkatakki yllä, kun
taas kerran kulki Fritzin ohitse, — »tänään on ihan peeveli irti —
tuolla tulee taaskin uusi parvi.»
»Frankfurtiin! Tupakoimattomien vaunuun!» huusi vanhanpuoleinen,
jotakuinkin tukeva, hiukan miesmäinen nainen, jota seurasi nuori tyttö.
»Täällä on vielä tilaa, arvoisat naiset!» sanoi ylijunailija, joka oli
asiantuntijana silmäillyt melkein tyhjää vaunua, ja avasi samalla oven;
»Tupakoimattomien vaunu! — Olkaa niin hyvät, astukaa kiireesti sisään,
aika on täpärällä.»
»Sääli tuota havannaa!» huokasi Fritz heittäen juuri sytytetyn
sikaarinsa ulos vastakkaisesta akkunasta ja itsensä erääseen nurkkaan.
Nyt ei enää auttanut, oli mukaannuttava kohtaloonsa, ja hän näki vain,
kuinka kolme naista peräkkäin astui sisään — vanhempi kahden nuoremman
kanssa — liput otettiin pois, ovi oli jälleen suljettu, ja juna lähti
tosiaan liikkeelle tuskin muutaman sekunnin kuluttua.
Naiset tarvitsivat jonkun verran aikaa, ennenkuin saivat jälkeensä
työnnetyt, koko lukuisat tavaransa sijoitetuiksi ja omat paikkansa
otetuiksi, ja viimeinen toimenpide oli jossakin määrin vaikea
tavattomasti pömpöttävien krinoliinien vuoksi. Vanhempi nainen istuutui
selkä veturiin päin likelle ovea — hän ei ensi kertaa kulkenut
rautatiellä.
»Etkö tahdo istua tuohon nurkkaan, Olga?» kysyi hän nuoremmalta
ranskaksi.
»Kiitos, mamma», vastasi tämä, »minäkin matkustan mieluummin selin,
kipinöiden vuoksi, eikä meille kahdelle ole tilaa rinnattain — minä
otan tuon osaston.»
Hän valitsi paikkansa viistoon Fritziä vastapäätä, joka istui kasvot
eteenpäin avonaisen akkunan ääressä ja kevyesti kumarsi, kun toinen
asettui paikallensa. Tyttö kiitti ystävällisesti ja erinomaisen
sirosti. Kolmas nainen asettui vanhempaa vastapäätä, niin että kaikki
neljä henkeä ottivat haltuunsa kukin vaunun neljänneksen.
Näiden sovittelujen kestäessä Fritzillä oli tilaisuutta ja aikaa tehdä
havaintoja uusista matkakumppaneistaan.
Saksalaisia he eivät missään tapauksessa olleet, sen verran hän näki jo
ensi silmäyksellä, siis nähtävästi venäläisiä, kuten nimi Olga ilmaisi
— Olga! — se sointui viehättävältä — ja kuinka kuvankaunis olikin
tyttö, jolle se kuului: heleän kastanjanruskea, melkein vaalea tukka ja
suloiset, lempeät silmät! — Hän ei vain vielä voinut päättää, olivatko
ne tummansiniset vai heleänruskeat, sillä tyttö oli kääntänyt ne häneen
vain ohimennen ensimmäistä kertaa tervehtiessä. Hänellä oli musta
hattu ja siinä tulipunainen flamingotöyhtö ja samanvärinen kaulaliina,
tiiviisti ruumiinmukainen puku ja punasilkkinen vyöhikkö uumenilla.
Vanhemmalla naisella oli valkoinen puku; vaippa oli yltyleensä
kirjailtu. Oikeastaan se oli huono tai ainakin epäkäytännöllinen
matkapuku, sillä rautatiellä ei voi välttää nokea. Eikä se tietenkään
enää näyttänyt aivan siistiltä. Muuten hänellä oli samanlainen
hattu kuin tyttärellä ja perin päättäväinen ilme paksujen, hienolla
viiksenaluilla päällystettyjen huulien ympärillä. Kuinka varmasti hän
heti jännittikään jalkansa vastapäistä istumapaikkaa vasten! Saattoi
nähdä, että hän tunsi olevansa junassa kuin kotonaan.
Kolmas nainen pysyi jonkun verran syrjässä ja oli myös yksinkertaisesti
eikä likimainkaan niin kallisarvoisesti puettu — hän oli kaiketi
seuranainen, ehkä vanhemman naisen kamarineiti, ja rouva oli
varmastikin jokin puolalainen kreivitär, sillä alempia kuin kreivillisiä
— vaikka yleensä vain nimellisesti — ei sieltä meille päin useinkaan
tule.
Fritzin tarkastelu olisi varsin hyvin voinut loppua; mutta hänen
katseensa osui yhä uudestaan viehättävään olentoon, joka istui viistoon
ihan häntä vastapäätä eikä muuten ollut tietävinään, että siinä
niin likellä oli mieshenkilö. Naiset näyttivät kaikissa tapauksissa
järjestäytyneen olosuhteiden mukaan. He juttelivat edelleen hyvin
vilkkaasti keskenään, nyt kerrassaan vieraalla kielellä — arvatenkin
puhuen venäjää tai puolaa — josta Fritz ei ymmärtänyt tavuakaan.
Mutta puhuivatko he hänestä? Ainakin he keskenään haastellessaan
usein heittivät häneen tutkivan silmäyksen ja nauraa kuhersivat.
Fritz kävi tulipunaiseksi kasvoiltaan, sillä äkkiä hänet valtasi se
ajatus, että hän kaiketi oli jonkun venäläisen tolvanan näköinen
ja siinä tapauksessa varmasti herätti naisissa hilpeyttä. — Se
oli ihan kiusallista, kun hän vain ajattelikin sellaisen sattuman
mahdollisuutta.
Hän painautui nurkkaansa suuttuneena itseensä ja koko maailmaan.
Polttaa hän ei uskaltanut — hänelle naurettiin vielä lisäksi, eikä hän
edes ymmärtänyt, mitä vieraat keskenään puhuivat.
— Ja vanha nainen oli naamaltaan niin julkea, nenä niin pystyssä — entä
sitten nuorin! Fritz säikähti, sillä kun hänen synkkä katseensa juuri
etsi tyttöä ja silminnähtävästi oli päättänyt hänenkin viehättävissä
piirteissään keksiä jonkun vian taikka ainakin yhdennäköisyyttä
äidin kanssa, kumartui suloinen olento äkkiä häneen päin ja sanoi
saksaksi, vaikka hiukan vieraalla korostuksella, mutta sydämellisellä,
hopeanheleällä äänellä: »Häiritseekö se teitä, jos tupakoimme, herra?»
Fritzin naama lienee sillä hetkellä näyttänyt jotakuinkin nololta,
sillä hän tuijotti kysyjään niin kummastuneena, että tytön poskiin
samassa tuli pari kaikkein sominta kuoppasta. Se taas saattoi Fritzin
jälleen järkiinsä, hän lensi tulipunaiseksi ja sammalsi hämillään,
hapuillen omaa sikaarikoteloaan:
»Arvoisa neiti; ei suinkaan. Ehkä suvaitsette, että tarjoon teille
sikaarin —?»
»Ei, kiitos, ei koskaan», vastasi tyttö nauraen, ja ojensi torjuvasti
pientä kättään, »meillä on omat sikaarit mukana!»
Ja kun hän taaskin oli parilla sanalla puhutellut seuralaistaan,
ottivat he kumpikin hyvin somasti punotut sikaarikotelot esiin, ja
Fritz huomasi ihmeeksensä, ettei heiltä puuttunut sytytinvehkeitäkään:
he olivat siis täydellisesti varustettuja. He nauroivat ja rupattivat
jälleen omalla selittämättömällä kielellään huolimatta vieraasta
enempää, häneen edes katsahtamatta, sillä nuoresta maalarista tuntui
yhä vielä aivan kuin he puhuisivat hänestä. Tuolla vieraallakin
kielellä, jota he eivät voineet uskoa hänen ymmärtävän, he kuiskasivat
pari kertaa muutamia sanoja, niin ettei edes voinut kuulla eri
äänteitä. Kamarineiti tai seuranainen (Fritz ei päässyt siitä
selville) ei muuten sekaantunut keskusteluun, vaan katseli ääneti ulos
vastapäisestä akkunasta. Kenties ei hänkään ymmärtänyt vierasta kieltä.
Ainahan tulee hyvin epämieluinen tunne, jos epäilee olevansa
puheenaiheena jonkun seuran salaperäisessä keskustelussa; vielä
enemmän, jos nuori, rakastettava tyttö kuuluu siihen ja näyttää
erinomaisesti siitä nauttivan, ja se kävi nuoresta maalarista lopulta
niin kiusalliseksi, että hän päätti tehdä siitä lopun millä hinnalla
hyvänsä.
»Arvoisa neiti», huomautti hän vastassaan istuvalle naapurille, tällä
kertaa ranskaksi, kenties siten aikaansaadakseen yleisemmän yhteyden,
»kenties suvaitsette minunkin sytyttää sikaarin!?»
»Oo, varmasti, varmasti!» huudahti nuori nainen, »kuinka me tahtoisimme
sitä teiltä evätä, kun itse poltamme, mutta», lisäsi hän käyden
punaista punaisemmaksi, »olen varmaankin puhunut hyvin huonosti saksaa,
kun puhuttelette minua nyt ranskaksi.»
Nyt oli Fritzin vuoro punastua, ja sen hän tekikin perinpohjaisesti,
tuskin kyeten sammaltamaan kömpelöjä anteeksipyyntöjä, ettei suinkaan
niin ollut laita, ja että hänen tavastaan ääntää saksankieltä tuskin
voisi häntä luulla muukalaiseksi. Tarkoituksensa hän näytti kuitenkin
saavuttaneen, sillä vanhempi nainen, huomattuaan voivansa puhella hänen
kanssaan, aloitti nyt keskustelun ja kysyi, minne hän oli matkalla.
Nytpä ei nuori retkeilijämme sitä vielä itsekään tiennyt ja saattoi
ilmaista vain ensimmäisen määräpaikkansa: Frankfurtin, jossa sitten
vasta piti päättää, jäisikö hän sinne joksikin aikaa vai jatkaisiko
mahdollisesti matkaansa heti Mainziin. Hän mainitsi siis olevansa vain
huvimatkalla ja jättävänsä riippumaan asianhaaroista, mihin suuntaan
lähinnä jatkaisi.
»Olette kai käynyt Varsovassa?» kysyi vanha nainen jälleen, ja Fritz
tunsi veren nousevan kasvoihinsa — tuon takana oli taaskin jokin
kirottu yhdennäköisyys puolalaisen kanssa.
»Miksikä niin otaksutte?» kysyi hän heti epäilevänä. »Minä en tunne
Varsovaa enkä ole koskaan siellä ollut.»
»Tosiaanko? Mutta minä olisin kuitenkin voinut vannoa kerran teidät
siellä nähneeni.»
Aivan niin kuin hän oli otaksunut! Siitähän voi tulla ihan hulluksi!
»En», sanoi Fritz päätään ravistaen, »arvoisa rouva on erehtynyt; en
tunne Puolaa ollenkaan enkä ole jalallanikaan astunut yli Saksan rajan
paitsi Italiaan ja Sveitsiin.»
»Se on kummallista!» vakuutti rouva ja innostui jälleen kovaonniseen
puolanpuhumiseensa seuralaisensa kanssa, ottamatta huomioon nuorta
miestä. Tyttö taisi kuitenkin huomata, ettei se ollut aivan
säädyllistä, ja ystävällisesti Fritziin kääntyen sanoi tälle, että
he kaikissa tapauksissa matkustivat yhdessä Frankfurtiin asti, koska
heillä oli aikomus mennä Mainziin viipyäkseen siellä jonkun aikaa ja
sitten edelleen Reiniä alaspäin.
»Minä aion myöskin suoraan Mainzin kautta», sanoi Fritz äkkiä
päättäväisenä, sillä nuori nainen oli hänestä kovin miellyttävä eikä
hänellä Frankfurtissa ollut erikoisesti mitään tehtävää. Hän käytti
nyt jälleen saksaa osoittaakseen tytölle, että tämä oli häntä väärin
epäillyt.
»Mutta miksi ette puhu ranskaa?» kysyi tyttö. »Minä tulen paljon
paremmin toimeen sillä kielellä.»
»Ette suinkaan paremmin kuin saksaksi, arvoisa neiti», vastasi Fritz
kohteliaasti, »enkä minä itsekään osaa sitä puhtaammin.»
»Te olette hyvin ystävällinen», sanoi nuori tyttö hymyillen ja näytti
samalla pari riviä ihania helmihampaita, »kun ette ole lainkaan
huomaavinanne heikkouttani. Mutta minä rakastan saksankieltä ja
käytän sitä mielelläni; oikeastaan tahdoin teiltä kysyä: tunnetteko
Frankfurtia ja voitteko kenties suositella hyvää hotellia? Siellä
kuuluu olevan se vaara, että muukalaisia puijataan.»
»Tähän asti olen aina asunut Landsbergillä», sanoi Fritz, »ja aion
tällä kertaa myöskin olla siellä yötä; se on hyvä hotelli ja hinnat
kohtuulliset. Siellä ei tarvitse pelätä kiskomista..»
»Hyvä — Landsberg, sanoitte?»
»Niin juuri.»
»Merkitsen sen nimen muistiin ja olen teille hyvin kiitollinen. Mutta
sallinette minun vielä kysyä — te olette kai taiteilija, eikö niin?»
»Maalari kyllä.»
»Niin minäkin otaksuin — kummallista on, että useimpien ihmisten
ulkomuodosta voi päätellä, mikä ammatti heillä on. Heissä täytyy olla
jotakin, mikä heti viittaa oikeaan suuntaan.»
»Ammatin tomu», hymyili Fritz, joka tuskin kuuli sanoja, kuunnellen
vain viehkeätä sointua.
Kerrassaan ihastuttavaa oli sitä kuulla, niin erillisinä ja kuitenkin
kulkusten tavoin heleinä pulppusivat eri tavut hänen huuliltaan. Fritz
olisi voinut istua tuntikausia sitä kuuntelemassa. Eikä häntä voinut
tosiaankaan moittia, sillä kun hän oli maalari, oli ihanan tytön
moitteeton olemus hänelle tietysti mieluinen ja tervetullut ilmiö,
ja lisäksi tuli tytön vapaan ja samalla täysin säädyllisen, jopa
ylhäisönkin esiintymisen lumous.
Olisiko kukaan saksalainen tyttö niin vapaasti ja samalla niin
tosiystävällisesti muutaman minuutin tuttavuuden jälkeen ja ilman
esittämistä keskustellut vieraan miehen kanssa? Eipä suinkaan — taikka
vain harvinaisissa ja poikkeuksellisissa tapauksissa, ja tässä se tuli
aivan kuin itsestään. Ja kuinka viehättävää oli katsella, kun hänen
pikku sikaarinsa savu siroissa kiemuroissa työntyi hänen huultensa
lomasta — entä itse huulet!
Taaskin pysähdyttiin asemalle — se oli Hanau, ja nyt otettiin
käytäntöön kaikki vaunut, jotka täyttyivät israelilaisten perheiden
kansainvaelluksesta viedäkseen heidät kotiseudulleen Frankfurtiin.
»Tänne mahtuu vielä neljä henkeä!» sanoi ylijunailija, joka aukaisi
oven ja itse tarkasti, »käykää nopeasti sisään!»
»Mutta mee on viis henki, herr konduktöör», sanoi vanhahko nainen,
jolla oli vasemmalla käsivarrella oikea jättiläiskori ja oikealla
kirkuva lapsi.
»Lasta ei oteta lukuun», sanoi junailija, »rientäkää vain!»
»Mutta Jaakob täyty kans tulla — mee ei voi ero — Jaakob, miss sää on?»
»Tehkää niinkuin tahdotte!» huusi junailija, »minulla ei ole enää aikaa
— se on viimeinen vapaa vaunu, muutoin täytyy pistää teidät kaikki eri
vaunuihin.».
»Vanhurskas jumala — lapsista ero!» huusi nainen ja kiiti kuin nuoli
ovesta sisään.
Olga livahti vikkelästi paikaltansa äitinsä puolelle, ettei joutuisi
hänestä eroon, ja hiukan neuvokkaampana olisi Fritz voinut häntä
seurata; mutta hän menetti oikean ja ainoan mahdollisen hetken,
ja muutamaa sekuntia myöhemmin oli juutalaisperhe, mies, vaimo ja
jälkeläiset, sysäytynyt hänen ja Olgan väliin. Vieläpä Jaakobkin oli
päässyt sisään ja, kun ei enää saanut paikkaa, jäänyt seisomaan, mutta
istuutui kuitenkin samassa, koska taakse nähtävästi otettiin vaunuja ja
juna nykäisi, vanhemman puolattaren syliin, joka siitä hirmustuneena
syöksyi pystyyn ja huusi junailijaa.
Fritz piti hänen puoltaan ja kutsui paikalle erään junamiehen antaen
tälle ilmi ylimääräisen Jaakobin. Viimemainitun piti nyt mennä pois
vaunusta hakemaan toista paikkaa, mutta äiti ei tahtonut. Jaakobin
täytyi muka jäädä siihen, missä oli, sillä hän kuului perheeseen —
kernaammin saisi joku toisista matkustajista mennä pois. Valitettavasti
ei tämä esitys häntä yhtään auttanut — Jaakobin täytyi jälleen lähteä
ulos ja hän katosi heti senjälkeen ulkona alkaneeseen hämärään äidin
huutaessa kerta toisensa jälkeen:
»Jos mee sit tavatais Frankfurtis se Jaakob!»
»Oleisko onnettomuus», sanoi paljon viisaampi isä, »jos ei tavatais,
kun hää tietä miss’ mee asu Frankfurtis?»
Sitten laskettiin myttyjen lukumäärä junan lähtiessä hitaasti
liikkeelle — piti olla kuusi kappaletta, mutta oli vain viisi — kaikki
heitettiin hurjaa vauhtia sekaisin.
»Niin totta kun mää elä ja ole terve», huusi vanha rouva, »mult’ puutu
nahkaväsky ja portemonne siin ja neljä guldeni kolmekymment kreutseri
selvä kulta — äsken se veel ol’.»
Jopa hän vaati sitäkin, että junan pitäisi jälleen pysähtyä.
»Mine tahtos, et Rothschild olis mee niin paljo velka», sanoi vanha
mies, »kuu mee pitäs maksa, jos tää juna pysähtä pitäs — äl melu — sää
löytä se kyll’.»
Hän oli oikeassa; pikku Rebekka muisti, että Jaakob oli sen
pistänyt suurempaan koppaan, ja ilohuudoin se sieltä löydettiin ja
vedettiin esiin nähtäväksi, oliko kukkarossa vielä neljä guldenia
ja kolmekymmentä kreutseriä, ja sitten se pistettiin samaan kätköön
takaisin.
Nyt ei voinut enää ajatellakaan keskustelemista. Vastatullut perhe piti
siitä huolta äänekkäimmällä tavalla ja oikealla juutalaismurteella ihan
yksin, ja Fritz, joka huonotuulisena painui nurkkaansa, sai nyt kuulla,
kuinka jotkin Rosengartenit sentään olisivat miellyttävää väkeä, ellei
ukko niin rehentelisi kaupoillaan ja rouva käyttäisi aina vain pelkkiä
silkkipukuja, että nähtäisiin mitä valioihmisiä oltiin, ja jos lapset
olisivat olleet vain pikkuruisen kiltimpiä, ja että Levi Sommerthal
joka tapauksessa hakkaili Sarah Goldthalia ja Sarah mieluummin tahtoi
luutnantin — se turhamainen kopeileva kapine!
Sanalla sanoen, tällä tavalla mentiin Frankfurtiin saakka vain
muutamien välikohtausten keskeyttäminä — pikku Rebekka oli näet istunut
mukaan otetulle voileivälle eikä ainoastaan likistänyt sitä ihan
litteäksi, vaan myös lähemmän tarkastuksen mukaan saanut vastaavaan
kohtaan rasvatahran silkkihameeseensa. Siitä kauhistuneena äiti
pudotti kutimensa, josta osa puikkoja varisi sinne tänne pitkin vaunun
lattiaa ja muiden matkustajien mukavuudeksi jälleen aika vohkinan
ohella talteen hapuiltiin. Vaunuun oli tullut kuvaamaton häiriö, jonka
tuoreiden eväiden haju teki vieläkin vastenmielisemmäksi. Onneksi
ei matka enää ollut kovinkaan pitkä, ja Fritz kiitti luojaansa, kun
veturi päästi pitkähkön, kimakan huutonsa — merkiksi, että lähestyttiin
pääteasemaa. Siellä he jättivät tuon rakastettavan perheen omiin
heteisiinsä, isän ja lapset ahkerasti hakemaan puuttuvia avaimia
samalla kun äiti ulkona junasillalla levottomana huuteli Jaakobiaan ja
lopulta pääsi rauhoittumaan, kun kaukaa sai vastauksen.