Fritz jäi vielä hetkeksi paikallensa vanhaan asentoon, poltellen vain
vahvemmin. Koko asia näytti hänestä hankalammalta kuin hän aluksi
oli ajatellutkaan. Oikeastaan tämä matkasuunnitelma oli hänelle
yllätys, ja hän olisi paljoa mieluummin jäänyt tänne mukavuuteen kuin
nyt äkkiä joutunut heitetyksi aivan kuin yhdellä iskulla pelkkien
vieraiden ihmisten pariin ja kaikenlaisiin vaunuihin tärskytettäväksi.
Huvikseenko? No, olihan se huvia, jos sattumalta joutuisi uuteen
viehättävään seutuun; silloin saisi uusia vaikutelmia ja näkisi
kappaleen maailmaa; mutta — mutta eikö sitä saisi ostaa liian kalliisti
lukemattomilla epämukavuuksilla ja kiihoittumisilla? — Tahdotko
leijailla kauas täältä? Katsoppa, hyvä on ihan lähelläsi.
Isän talossa oli kaikki niin herttaista ja kodikasta — hänen ei
tarvinnut kiukutella liian heikosta kahvista tai liian vahvasta
teestä, hänen pienessä työhuoneessaan oli kaikki järjestetty niin
käytännöllisesti, ja vanha Johanna, taloudenhoitajatar, piti
äidillistä huolta kaikista hänen tarpeistaan. Mutta eihän se auttanut;
koska hän kerran oli antanut myöntymyksensä, ei hän tahtonut enää
peruuttaa, muuten olisi isä voinut ja tällä kertaa näennäisesti aivan
oikein uudistaa moitteensa hänen luonteensa häälyväisyydestä ja
epämääräisyydestä. Nyt hän tahtoi juuri näyttää, ettei asia ollenkaan
niin ollut, eikä hänellä senvuoksi ollut muuta neuvoa kuin lähteä
vaeltamaan.
Hän ei siis ollut aivan hyvällä tuulella heittäessään pois sikaarinsa,
sysätessään luotaan sanomalehden ja juodessaan kahvin loppuun; sitten
hän nousi huokaisten mennäkseen tänään ensi kertaa ilman erikoista
halua työhönsä. Mitä hänen isänsä päähän pälkähtikin — vai naimisiin!
Hyvä jumala, hän ei ollut vielä päässyt itsestään selville, menisikö
yleensä ollenkaan naimisiin, eikä se nyt kuitenkaan voinut tapahtua
mitenkään yhtäkkiä. Sellainen tärkeä asia ei ollut päätettävissä
kädenkäänteessä — hän ainakin oli varmasti päättänyt olla niin
tekemättä.
Siinä suhteessa rauhoittuneena hän meni huoneeseensa pukeutumaan;
mutta ajettuaan partansa hän jäi vielä hyväksi aikaa peilin eteen
ja katseli kuvaansa. Ei se ollut turhamaisuutta, vaikka hän pitikin
itseään — niinkuin jokainen nuori mies — siedettävän pulskana miehenä,
vaan paljoa pikemmin tuskallista alistuvaisuutta; lopulta hän puhkesi
sanomaan itsekseen:
»Sitä en tiedä — enpä, herra paratkoon, tiedäkään, sillä eihän
naamani sittenkään ole niin vietävän arkipäiväinen, että se olisi
joka paikassa kadulla tavattavissa. Voisihan tosin nenä olla hiukan
enemmän kreikkalainen ja kasvot hieman vähemmän täyteläiset; mutta
mitä pahusta minä mahdan terveydelleni, ja minkä vuoksi minun pitäisi
olla kaihomielinen muodoltani, kun ei luonteeni ole haaveilevainen?
Mutta onko minua kertaakaan esitetty elämässäni jollekin vieraalle
ihmiselle, joka ei olisi huudahtanut: ’Oo, hyvä herra, suokaa anteeksi
— teidän kasvonne tuntuvat minusta niin tutuilta — emmeköhän ole
tavanneet siellä ja siellä?’ — enkä niistä paikoista tiedä muuta kuin
tuskin nimen. Ja lempo soikoon, jos menen kerran naimisiin ja rouvani
erehtyy kasvoistani luullen minuksi jotakuta muuta miestä — mutta sehän
on mielettömyyttä!» huudahti hän työntäen parranajovehkeet jälleen
koteloon, — »ei maksa vaivaa halkaista päätään munimattomien munien
vuoksi! Luulen tosiaan voivani odottaa kunnes niin käy, ja tehdäkseni
kerran isäukolle mieliksi lähden kun lähdenkin matkoille ja pidän
hauskaa Reinillä pari, kolme viikkoa — tottahan sen nyt voi kestää.»
Niin kuluivat lähimmät viikot ja se aika oli lopultakin tullut, jolloin
Fritz oli lopettanut kaikki työnsä ja saattoi lähteä suunnittelemalleen
retkelle. Matkakirstukin oli jo täytetty, mutta yhden asian, passin
hankinnan, hän oli tähän asti laiminlyönyt. Mutta isä, ollen kaikissa
sellaisissa seikoissa kovin tunnontarkka, ei hellittänyt, ja Fritz,
enemmän tehdäkseen isänsä mieliksi kuin pitäen sitä tarpeellisena,
lähti passia pyytämään.
Matkalla hän tapasi erään herran, joka nyökkäsi hänelle tuttavallisesti
ja ystävän tapaan, mutta meni ohi puhuttelematta; ja hän sihautti
hampaiden välistä kirouksen, sillä sitä ihmistä hän ei ollut ikänänsä
tavannut ja oli siitä varma, ettei koskaan unohtanut tuttuja kasvoja.
Tuskin hän oli astunut eteenpäin kahtakymmentä askelta, kun nuori,
erittäin hienosti puettu mies kiirehti häntä kohti, ojensi kätensä ja
huudahti:
»Fritz, vanha veikko, kuinka jaksat?»
»En minä se ole!» huusi nuori ystävämme äreästi ravistaen päätään. —
»Te erehdytte ja tarkoitatte jotakuta toista.»
»Etkö sinä ole?» huusi vieras kummissaan, »mutta tuollainen
yhdennäköisyys — eihän se voi olla mahdollista. Etkö sinä olekaan Fritz
Wessel, hallintoneuvos Wesselin poika, maalari?»
»Hm, olen», vastasi Fritz ihmeissään katsellen vierasta lähemmin, — »se
sattuu kyllä kohdalle, mutta —»
»Ja etkö tunne minua enää, koulutoveriasi Klaus Beldorfia?»
»Klaus, hitto vie, hyvä, kunnon Klaus — — — mutta mistä sinä tulet? En
tuntenut sinua tuon suuren partasi vuoksi enkä ole ihmisikään nähnyt!»
»Sinä oletkin ihan niinkuin ennen!» nauroi Klaus työntäen kätensä
ystävänsä kainaloon; »sama hyväntahtoinen, rehellinen naama —»
»Ilmeetön, aioit sanoa!» huomautti Fritz kuivasti.
»Ei tule mieleenikään!» nauroi Klaus. »Mutta kuinka sinä jaksat? Mitä
sinä puuhaat ja minne nyt juuri olet menossa?»
»Poliisikamariin passia hakemaan.»
»Aiotko matkustaa?»
»Aion.»
»Minne?»
»Reinille — isä lähettää minut retkeilemään; minun pitää muka naida.»
»Mainiota!» nauroi Klaus; »mutta se aate ei ole huonoimpia, etkä sinä
olisi voinut parempaa paikkaa valita kuin Reinin. Sanonpa sinulle,
siellä on tyttöjä niin ihania, että heti tarraat kiinni. Minäkin olin
siellä samassa tarkoituksessa.»
»Reinillä? — naidaksesiko?» huusi Fritz ihmeissään, »etkä ole löytänyt,
mitä hait?»
»Olenpa, vanha veikko, varmasti olen, ja nyt olen vain palannut
Hassburgiin hankkimaan tarpeelliset asiakirjat ja vähän neuvottelemaan
isäukkoni kanssa raha-asioista.»
»Ja sitten menet sinne takaisin?»
»Muutaman viikon päästä — jos voisit odottaa niin kauan, tekisimme
silloin matkan yhdessä.»
»Se ei käy ensinkään päinsä, sillä isän kanssa olen jo varmasti sopinut
ja — minulla on erikoiset syyni olla viivyttämättä lähtöä. Mutta minne
sinä nyt menet?»
»Saatan sinua, kunnes toimitat asiasi. Mutta minne sinä etusijassa
suuntaat matkasi Reinin varrelle?»
Fritz kohautti hartioitaan. — »Isäni aikoo antaa kirjeitä mukaani,
muuten en totisesti itse tiedä vielä yhtään, minne ensiksi suuntaisin
retkeni — joka tapauksessa sentään Reinin suupuolelle: Mainziin,
Koblenziin, Bonniin tai Kölniin — samantekevää minne.»
»Sitten annan mukaasi pari riviä morsiameni perheelle, Fritz. Siellä
on kotona kaksi tytärtä, ja kaikki ovat herttaista, oivallista väkeä,
tuntevatpa vielä isäsikin, sillä kuultuaan syntymäpaikkani nimen, he
kysyivät heti häntä ja tunnenko minä hänet.»
»Mikä heidän nimensä on?»
»Raspe — tohtori Raspe — yleisesti kunnioitettu nimi siinä kaupungissa
— jokainen lapsikin tuntee talon. Mutta yhden ehdon sinulle
panen, Fritz! — ettet liehittele minun morsiantani, sillä teillä
taiteilijoilla on minun ja sinun omastasi monastikin hyvin kummallinen
käsitys.»
»Mutta, rakas ystävä» —»
»Minun morsiameni», jatkoi Klaus, »on nimeltään Rosa, välttääksemme
kaikkea erehdystä; ja hän on tohtorin vanhin tytär. Viola, hänen
sisarensa, lienee noin puolitoista vuotta nuorempi — juuri puhjennut
nuppu ja iloinen ja eloisa, aivan kuin sinua varten luotu, koska näytät
oivallisesti säilyttäneen entisen tyyniluontoisuutesi.»
»Hm», sanoi Fritz, »Rosa — Viola, ellen vain sekoita nimiä, sillä
minä en mitään niin vähän tunne kuin juuri kasveja enkä voi säilyttää
muistissani edes yksinkertaisimpia kasviopillisia nimityksiä.»
»Taivasten tuulet!» huudahti hänen ystävänsä hieman hätääntyneenä,
»sittenpä en anna sinulle mitään kirjettä, sillä — ihmeellisempiäkin
asioita on tapahtunut, eikä ole hyvä maalata pirua seinälle — voinhan
myöhemmin itsekin tutustuttaa sinut siihen perheeseen.»
»Mutta hyvä Klaus —»
»Hae nyt ensin passisi; tässähän on poliisikamari. Sillä aikaa minä
tuolla taidekaupassa katselen vaskipiirroksia ja valokuvia, äläkä viivy
kauan!»
Passi oli pian saatu. Registraattorilla oli jo koko joukko pormestarin
allekirjoituksella varustettuja kortteja pulpetinlaatikossa; tarvitsi
vain täyttää niistä yksi ja painaa siihen leima, sitten Fritz
lisäsi allekirjoituksensa, sai siihen hietaa kuivikkeeksi, maksoi
taksanmukaiset viisi hopeagroschenia ja lähti jälleen toimistosta
passi taskussa. Portailla hän ei kuitenkaan voinut olla vilkaisematta
takasivulle, jossa oli henkilön tuntomerkit:
Ikä: 28 vuotta.
Vartalo: tavallinen.
Tukka: ruskea;
Vartalo tavallinen. Hän olisi voinut repiä kirotun kortin tuhansiksi
kappaleiksi, sillä pitikö hänen sitä kantaa mukanaan vielä
kirjallisesti ja virallisesti vahvistettuna, että hän oli vartaloltaan
»tavallinen»? Ja mitä se yleensä registraattoriin kuului? Oli sekin
muka henkilökuvausta. Tavallinen vartalo? — Naurettavaa! — Sehän
kuulosti enemmän loukkaukselta, ja sittenkin oli pieni, kuivettunut
asiakirjain pöyhijä mitä kohteliaimmin ojentanut sen hänelle,
vieläpä noiden viiden hopeagroschenin vuoksi vaihtanut hänelle
kahdenkymmenenviiden taalerin setelin.
Alhaalla, poliisilaitosta vastapäätä, seisoi vielä Klaus Beldorf
kuvakaupan edessä, ja Fritz työnsi kortin taskuunsa — mitä hänen
ystävänsä sillä tiedolla tekisi, että toisella on »tavallinen vartalo»?
Fritz pisti kätensä vanhan koulutoverin kainaloon, ja niin he vaelsivat
katua alas, kun Fritz sanoi:
»Kuulehan, Klaus, se ei oikeastaan kuulu hyvältä.»
»Mikä ei kuulu hyvältä?»
»Rosa Raspe — se hiukan sorahtaa.»
»Mitä peijakasta Rosa Raspe sinuun kuuluu?»
»No, jos hänestä tulee kälyni, täytyy hänen jotenkin minuun kuulua.»
»Mutta koska se kenties ei hänestäkään soinnu», nauroi Klaus, »tahtoo
hän sen juuri muuttaa, ja Rosa Beldorf miellyttää sinua ja kaiketi
myöskin häntä itseään kaikissa tapauksissa paremmin.»
»Mutta Viola Wessel ei kuulu miltään», jatkoi Fritz miettivänä. »Rosa
Wessel sitävastoin olisi sopusuhtaisempi — samoin myös Viola Beldorf.
Kuinka vanhoja nämä molemmat nuoret naiset ovat?»
»Fritz, sanonpa sinulle jotakin!» huusi Klaus. »Nämä nuoret naiset ovat
iältään toinen siinä seitsemän-, kahdeksantoista, toinen yhdeksäntoista
ja kahdenkymmenen välillä; mutta sointuuko Viola vai Rosa Wessel
hyvältä, se on aivan yhdentekevää, ja minä pyydän sinulta vakavasti,
ettet tee tyhmää kepposta. Minä olin aasi päästäessäni sinut jäljille,
mutta — se voidaan korjata. Minulta et ainakaan saa tietää enempää
siitä perheestä, ja nyt muistankin, etteivät he tällä haavaa olekaan
Mainzissa, vaan eräässä kylpypaikassa Frankfurtin tienoilla. Kunnes he
sieltä palaavat, olen minäkin jälleen saapuvilla.»
»Kaiken todennäköisyyden mukaan», vastasi Fritz, »menen suoraan ensin
Kölniin ja sitten virtaa ylös, niin että jos yleensä neljän viikon
päästä tulisin Mainziin, olet sinäkin silloin siellä.»
»Varmasti, Fritz, ja silloin olet sydämellisesti tervetullut», huusi
Klaus.
»Kirjoita minulle kaikissa tapauksissa Mainziin poste restante, milloin
tulet —»
»Hm», mutisi Fritz, joka kuullessaan poste restante muisti passin,
»onko sinullakin passi?»
»Onhan se kaiken varalta, mutta sitä tuskin koskaan tarvitsee.»
»Onko se ehkä sattumalta mukanasi?»
»Varmasti; pidän sitä matkalla aina lompakossa — tuossa se on!»
Fritz katseli ensin etusivua ja sitten takaa. Henkilökuvaus kuului:
Ikä 29 vuotta. Vartalo: hoikka! — Vai hoikka! Klaus Beldorf oli aivan
samanlainen kooltaan kuin hän itse, ja hänelle oli kirjoitettu: Vartalo
tavallinen, ja tuolle hoikka — se oli liian typerää. Mutta hän ei
puhunut sanaakaan siitä ja antoi ystävälle kortin takaisin.
Nyt heidän oli erottava, sillä Klausilla juuri kotiin tulleena oli
vielä paljon hommattavaa, ja Fritzin taas piti kirjoittaa pari,
tosin lyhyttä kirjettä. Fritz lupasi kuitenkin varmasti, kun Klaus
vakuutti, että hän viimeistään neljäntoista päivän päästä olisi jälleen
Mainzissa, lähettää hänelle sinne kirjeen ja siinä ilmoittaa tulostaan
ja sydämellisesti kättä lyöden molemmat nuoret erosivat, kumpikin
mennäkseen omiin toimiinsa.
Hallintoneuvos ei myöskään ollut sillä aikaa ollut toimettomana;
sillä ikäänkuin hän olisi pelännyt, että poika alkaisi katua
tekemäänsä päätöstä, oli hän sen vuoksi kirjoittanut valmiiksi kaikki
suosituskirjeet ja tuli ne kädessään Fritziä vastaan, kun tämä astui
ovesta sisään.
»Tässä, poikaseni», sanoi hän, »on sinulle neljä kirjettä — yksi
Frankfurtiin pankkiiri Sölenkampille, jos joutuisit rahapulaan, —
nuo toisetkin sinua kyllä auttaisivat, mutta en tahtoisi mielelläni
mennä sitoumuksiin, ja Sölenkampin kanssa olen asioissa; — sitten
yksi Kölniin vanhalle ystävälleni, kanslianeuvos Brunolle, joka on
kantanut sinua sylissään; — yksi Koblenziin majuri von Buttenholtille,
koulutoverilleni, ja yksi Mainziin tohtori Raspelle, jota tuskin enää
muistanet, sillä siitä on noin kymmenen vuotta, kun hän kävi täällä
meitä viimeksi tervehtimässä.»
»Tohtori Raspelle?» huudahti Fritz hämmästyneenä.
»Muistatko hänet todellakin?» kysyi isä. »Hänellä oli silloin mukanaan
kaksi viehättävää pikku tyttöstä, jotka nyt ovat jo varmasti isoja.»
»Toinen heistä on Klaus Beldorfin morsian.»
»Tosiaanko? Mutta mistä sen tiedät?»
»Tapasin juuri Klausin kadulla. Hän tuli juuri nyt Mainzista kotiin
järjestääkseen täällä papereitaan.»
»Katsohan vain! Vai hurja Klaus aikoo perustaa perheen. No, seuraa
esimerkkiä, Fritz, sillä minusta näyttää kuin hän olisi tullut
järkiinsä.»
»Onko se välttämätön johtopäätös, isä?»
»Jos huomaa, ettei hurjalla elämällä saa mitään järkevää toimeen ja
tahtoo parantua — niin varmaa se on. Ennen kaikkea kehoitan sinua
kuitenkin käymään vanhan majuri von Buttenholtin luona. Hän oli
vanhimpia ja rakkaimpia nuoruuteni ystäviä ja olisin sydämestäni
iloinen saadessani kuulla hänen jaksavan hyvin. Moniin pitkiin vuosiin
hän ei enää ole vastannut kirjeisiini enkä edes tiedä, vieläkö hän on
Koblenzissa. Ainakin kuulet siellä, minne hän on mennyt.»
Fritz nyökkäsi myöntäen, mutta tuskin kuunteli, mitä isä sanoi, sillä
hänen ajatuksensa askaroivat kummallisessa sattumassa, joka kahdelta
taholta aivan kuin kahden viivan pidennyksellä johti yhteen määrättyyn
pisteeseen, mutta hän ei sanonut mitään isälle keskustelustaan
ystävänsä kanssa. Mitä hyötyä siitä olisikaan ollut? Hän meni
huoneeseensa, pakkasi kapineensa ja oli, koska ei tahtonut paljon
matkatamineita, vajaan puolen tunnin päästä valmis lähtemään.
Mitä vielä oli isän kanssa sovittavaa, se oli pian toimitettu;
ruokapöydässä he keskustelivat kaikesta tarpeellisesta, ja iltapuolella
kello kolmelta Fritz istui mukavasti toisen luokan vaunussa, poltti
sikaariaan ja katseli oikeastaan jokseenkin kylmäkiskoisesti
ohikiitäviä maisemia, sillä hänen päässään pyöri niin paljon,
ettei hän jaksanut kaikkea seuloa ja järjestää. Ensin sitä piti
hetkinen ravistaa, silloin kyllä kevyt ja merkityksetön kohoaisi
päälle, joutuisi nopeasti sivuutetuksi ja antaisi tilaa muille,
vakavammille asioille, jotka kenties myöhemmin vaatisivat kaiken hänen
tarkkaavaisuutensa. Mutta siihen oli vielä aikaa; miksi hän nyt jo
sälyttäisi itselleen tarpeettomia suruja pään ja sydämen täydeltä?