Hallintoneuvos Wesselin huoneessa istui hänen poikansa, noin
kahdenkymmenkahdeksan ikäinen Fritz Wessel, levollisena suuruspöydässä,
joi kahviansa ja poltti sikaariaan lukien samalla lautasen viereen
levitettyä sanomalehteä.
Sillä aikaa isä astui syviin mietteisiin vaipuneena edestakaisin
huoneessa. Pitkä piippu vasemmassa kädessään hän oli pannut oikean
kätensä selän taakse ja puhalteli melkein tietämättään paksuja,
sinisiä, kiemuraisia savupilviä. Hänen silmäyksensä sattui aivan
kuin raskaasti huolestuneena väliin poikaankin, — vaikkei tämä
täydellisessä mielenrauhassaan näyttänyt aavistavankaan, että isän
vakava, kenties tuskallinenkin mietiskely voisi koskea juuri häntä tai
hänen tulevaisuuttaan. Minkä vuoksi oikeastaan? Sikaari maistui hänestä
erinomaiselta ja samoin kahvi — lehdessä ei ollut pienintäkään aihetta
kiihtymiseen tai huolestumiseen — hän ei välittänyt edes politiikasta —
mistä muusta syystä siis olisi pitänyt nousta ryppyjä hänen otsalleen?
Fritz Wessel oli kaupungin suosituimpia muotokuvamaalareita, ja hänen
teoksensa, varsinkin lastenkuvat, niin haluttuja, että hän aina sai
vaatimansa hinnan eikä ennättänyt suorittaa kaikkia tilauksiakaan.
Sitäpaitsi pidettiin hänen isäänsä — äitinsä hän oli kadottanut jo
monta vuotta sitten — ellei juuri rikkaana, niin ainakin varakkaana,
ja Fritzillä ainoana poikana oli omassa talossa upea ja mukavasti
sisustettu työhuone, jossa hän sai häiritsemättä luoda teoksiaan. Fritz
Wessel antoikin siis rauhallisesti ajan mennä, ja kun hän ei itse ollut
koskaan huolissaan, ei hänen päähänsä pälkähtänyt, että joku toinen
hänen vuoksensa surisi.
Hallintoneuvoksen sydämellä lienee kuitenkin ollut jotakin sentapaista.
Hän pysähtyi pari kertaa ottaen piipun suustaan ja katsoi poikaansa
juuri sillä tavalla kuin olisi tahtonut jostakin hänelle puhua; ja
kuitenkin hän yhä jatkoi kävelemistänsä, kunnes lopultakin näytti
tehneen päätöksen, pysähtyi yhä levollisesti lukevan poikansa eteen ja
sanoi vakavalla äänellä:
»Kuulehan kerta kaikkiaan, Fritz, tämä ei enää käy päinsä kauempaa!
Siinä täytyy tulla muutos.»
»Siinä — missä asiassa, isä?» kysyi Fritz hämmästyneenä katsahtaen
lehdestään isäänsä, muuttamatta sentään vähääkään asentoaan.
»Missäkö asiassa? — ja sitä sinä vielä kysyt!» sanoi isä. »Kai sinä
sentään varmastikin tiedät, mistä minä puhun?»
»En totisesti edes aavista, isä», sanoi Fritz kaikkein viattomin ilme
kasvoillaan.
Isä katsoi häneen terävästi ja tutkivasti, sitten hän ravisti päätään
ja jatkoi:
»En olisi ikinä uskonut, että juuri sinä osaisit noin teeskennellä. —
Tiedäthän kai, mitä viime yönä on tapahtunut?»
»Viime yönäkö? — Ei minulla ole aavistustakaan, isä. Mistä minun
pitäisi se tietää?»
»Mistäkö sinä sen tietäisit? Kuulehan, Fritz, nyt tämä alkaa mielestäni
jo käydä liian kirjavaksi, eikä kieltäminen sinua enää auta, sillä
sinua vastaan on olemassa liian monta todistajaa. Minä olenkin ollut
tähän saakka vaiti. Siitä, että tullessasi hiljan Soinnusta kotiin
annoit yövartijalle selkään, en sanonut sanaakaan; todisteet eivät
olleet kyllin selvät, jotta olisin saanut sinut kiikkiin, ja voinethan
toki käsittää, etten suinkaan vanhimpana raatimiehenä halunnut nähdä
omaa poikaani paljastettuna julkisesti tuollaisten — Zastewkujeiden
vuoksi.»
»Mutta, isä», nauroi Fritz, »eiväthän yövartijat oikeastaan ole lasten
kurmoitettavia, taikka ainakin pitäisi lasten olla koko isoja.»
»Aivan oikein; pidä nyt vielä minua pilkkanasi!» huusi isä
harmistuneena. »Sen sinulle vain sanon, että olen saanut kyllikseni ja
siitä täytyy nyt tulla loppu.»
»Mutta rakas, hyvä isä!» huusi Fritz, nyt siirtäen lehden syrjään, —
»annan sinulle kunniasanani, etten tavuakaan tajua puheestasi, sillä
ethän todenteolla uskone, että minä iltaisin ottaisin työkseni piestä
yövartijoita? Se on ainakin väärinkäsitys.»
»Hyvä — luovun tuosta yhdestä tapauksesta», sanoi isä. »Olenhan jo
ennen maininnut, että todisteet sinua vastaan olivat riittämättömät,
ja se mahdollisuus on olemassa, että sinulle on vääryyttä tehty, mutta
vastaa minulle kuitenkin yhteen kysymykseen: Kuka on eilen illalla
yhdentoista ja kahdentoista välillä heittänyt rikki raatihuoneen kellon
valaistun lasitaulun lyijyluodilla?»
»Mutta, isä hyvä, mistä minä sen tietäisin?» nauroi Fritz. »Olin jo
neljänneksen yli kymmenen vuoteessani ja siihen aikaan jo luultavasti
suloisesti ja makeasti nukkumassa.»
»Kiellätkö siis senkin?»
»Mutta annanhan sinulle sanani, että puhun totta — vaikkei
otettaisikaan lukuun, että sellainen kepponen on minusta kaikin puolin
kelvoton teko.»
Isä katseli häntä hetkisen vakavasti ja tutkivasti, mutta Fritz näytti
tosiaan niin uskomattoman viattomalta, että isä itse alkoi epäröidä.
Hän ravisti päätään.
»Mutta kaksi yövahtia kuitenkin otti sinut kiinni ja tunsi, eivätkä
he senvuoksi kovinkaan pahoitelleet sitä, että riistit itsesi irti ja
juoksit katua alas suoraan meidän taloamme kohti, jonne he eivät enää
sinua seuranneet.»
»Siihen voin vain sanoa, isä», vastasi Fritz, »että toivoisin herrojen
yövahtien paremmin hoitavan tehtäviänsä, niin että olisivat pitäneet
kiinni tuon kevytmielisen herran — silloinhan voitaisiin tosiaan ehkä
varmasti huomata olevamme tekemisessä aivan toisen yksilön kuin minun
vähäpätöisyyteni kanssa. Vakuutan sinulle, en tiedä koko jutusta niin
mitään.»
»Fritz!»
»Mutta isä, enempää en voi tehdä kuin antaa sanani. Näenhän muuten
kyllä, että tässä on taaskin tuo vanha juttu — minulla lienee
niin vietävän tavalliset kasvot, että olen lukemattomien ihmisten
näköinen; ja joka hetki puhuttelevat minua ventovieraat ihmiset muilla
nimillä näyttäen olevan erittäin riemastuneita minut tavatessaan,
mutta sitten he hyvin kummastuvat ja usein myöskin tyhmistyvät
huomattuaan erehdyksensä. Luuletko sinä, että koskaan vieraassa
kaupungissa teatterissa käydessäni saan hattuuni vastamerkin?
Kaikkea vielä, kirottu aitionvartija sanoo joka kerta: ’Oo, tunnen
kyllä, herra Müller’, taikka 'herra Meier’, taikka mainitsee jonkun
muun arkipäiväisen nimen. — 'Ette te tarvitse merkkiä!’ Sitäpaitsi
tervehtii minua kadulla koko maailma, ja kun hiljan olin Berliinissä,
kohtaa minut ventovieras mies, tulee suoraan vastaan ja sanoo: ’No,
herra Berghuber, hauska tavata näin sattumalta — en päässyt näkemään
teitä koko viime viikon kuluessa — olisiko kenties teille soveliasta
suorittaa pikkuinen laskunne?’ — — Siitä voi tulla aivan hulluksi;
olen jo ajatellut kasvattaa itselleni huomattavan parran saadakseni
kasvoihini jotakin määrättyä, sillä tämä käy pitkän päälle kovin
yksitoikkoiseksi.»
Isä oli sillä aikaa taas astellut edestakaisin huoneessa. Hän ei
tietenkään uskonut, että hänen poikansa oli valehdellen antanut
kunniasanansa, ja kuitenkin oli molempien yövartijoiden todistus niin
varma ja ilman minkäänlaista epäilyä annettu, ettei hän oikeastaan
tiennyt mitä uskoa. Koko puhelun päämäärästä hän kuitenkin näytti
olevan selvillä, ja siksi hän sanoikin äkkiä, jääden pojan viereen
seisomaan:
»Tämä ei enää kauempaa käy, Fritz, minä olen sitä miettinyt sinne ja
tänne, mutta en näe muuta neuvoa: sinun täytyy mennä naimisiin.'»
»Höm», hymähti Fritz, hämmästyneenä tästä äkillisestä käänteestä; »tuo
oli totisesti merkillinen johtopäätös, isä. Siis, koska minun epäillään
antaneen yövartijalle selkään ja rikkoneen kellontaulun, täytyy minun
oikopäätä akoittua. Mutta kenet minä naisin? saanen kai kysyä, sillä
totta puhuen en ole itse sitä vielä silmänräpäystäkään ajatellut.»
»Paha kyllä», sanoi isä, »sillä nuorella miehellä sinun iässäsi olisi
totisesti ollut aikaa edes väliin punnita tätä elämänsä tärkeintä
askelta jo edeltäkäsin — etkö tiedä ketään?»
»En ainoatakaan sielua, isä», vastasi Fritz katsoen häneen rehellisesti
ja avoimesti, — »en ainakaan yhtään tyttöä, johon tuntisin sellaista
kiintymystä, että hänen kanssaan haluaisin viettää koko tulevan
elämäni. Mutta eihän asia niin kiireellinen liene, ja kenties aikaa
voittain jotakin keksitään. Totta puhuen, minä viihdyn tässä vanhassa
talossa oikein hyvin ja tahtoisin vielä kauan aikaa pysyä ennallani.»
»Ei käy päinsä», sanoi isä päättävästi, »muutos täytyy saada, sillä
koko tämä elämä alkaa käydä minulle itsellenikin epämieluisaksi.
Sinä ansaitset kylliksi elättääksesi vaimon — muutut sitten toiseksi
ihmiseksi.»
»Toiseksi ihmiseksi, isä?»
»Niin, irtaannut enemmän itsestäsi, saat enemmän tarmokkuutta —»
»Mutta, isä, jos uskot minun kurittavan yövartijoita —»
»Sitäpä juuri en ole käsittänyt», sanoi hallintoneuvos, »sillä sinä
olet koko olemukseltasi taipuvainen hitauteen ja velttouteen. Sinä
annat maailman mennä ja ellei Herra olisi antanut sinulle taiteellista
kykyäsi, et sinä koskaan olisi raivannut itsellesi omaa uraa.»
»Mutta olenhan minä ahkera —»
»Sinä olet ahkera, koska työ on sinusta virkistävää ja tuottaa sinulle
iloa. Mutta sinä et vielä laisinkaan tiedä, mitä on taistella oman
itsensä kanssa ja kaikin voimin ja itsepäisen sitkeästi jotakin
saavuttaa.»
»Pitäisikö vaimon auttaa minua siinä?»
»Sitä en tahdo juuri väittää», vastasi hallintoneuvos, »mutta sinä
opit tuntemaan enemmän elämän vakavuutta ja sen huolia ja ajattelemaan
myöskin muita eikä vain itseäsi.»
»Mutta isä, jos se on aviosäädyn koko hyöty —»
»Eihän sitä tarvitse nyt heti toimittaa», huomautti siihen isä..
»Semmoisessa asiassa ei saa hätiköidä — sinun pitää itse etsiä se
olento, joka voittaa sydämesi, ja sitä tarkoitusta varten tahtoisin,
että joksikin ajaksi lähtisit matkoille.»
»Päästäksesi minusta täällä eroon?»
»En päästäkseni sinusta, mutta toimittaakseni sinulle uusia
näkökantoja. Muuten tunnustan sinulle suoraan, että toivoisin
mielelläni sinun olevan vähän aikaa poissa; sillä ellet tosiaankaan ole
noita nuoruudenkepposia tehnyt —»
»Mutta, isä, olenhan antanut sinulle sanani —»
»Eihän minulla ole mitään sitä vastaan sanottavaa. Jos täällä siis
on joku sinun näköisesi tekemässä syntiä sinun nimeesi, niin se
taaskin uudistuu. Ja minä itse vapaudun siitä epäluulosta, että olisin
kasvattanut yleisen rauhanrikkojan. Jo itsenikin vuoksi pyydän sinua
matkustamaan joksikin ajaksi — työsi ei kai sinua tällä haavaa kauan
pidätä.»
»Muutamia viikkoja kuitenkin — tiedäthän vasta äsken aloittaneeni
lapsiryhmän, ja se on kaikissa tapauksissa valmistettava, ennenkuin
voin lähteä.»
»Ja kuinka kauan se kestää?»
»Jos olen ahkera, kenties kolme viikkoa. Sen ohella on minulla
kaikenlaista tehtävää, — mutta sitten kyllä minun puolestani.»
»Ellei kassasi ole kunnossa, autan sinua pulasta.»
»Hyvin ystävällistä, isä — mutta tiettävästi ei minun tarvitse käyttää
hyväkseni suopeuttasi.»
»Ja onko sinulla selvillä, minne päin aiot suunnata retkesi?»
»Eikö se ole yhdentekevää?»
»Parempi on kuitenkin laatia suunnitelma —»
»Minä en tiedä — juuri tuollainen miellyttävä päämäärätön harhaileminen
tuntuu minusta hauskimmalta, ja joka tapauksessa on siinä erikoinen
viehätys, kun on aamulla tietämätön siitä, missä Saksan kaupungissa
illallisensa haukkaa.»
»Siinä taas ilmenee leväperäinen luonteesi, Fritz», sanoi isä, »ja
minä toivon kaikesta sydämestäni, että vihdoin alkaisit vähemmänkin
tärkeissä elämäsi käänteissä laatia varmaa suunnitelmaa. Luonteesikin
muuttuisi sen kautta lujemmaksi ja varmemmaksi, ja se on välttämätöntä,
sillä olethan jo oikeastaan ehtinyt miehen ikään, jolloin mieheltä voi
jo jotakin vaatia.»
»No hyvä, isä, niinpä lähdenkin Reinille päin, jonka olen vain kerran
ja silloinkin ihan ohimennen nähnyt. Siellä voin tehdä myöskin
viehättäviä luonnoksia, sillä salkkuni otan kaikissa tapauksissa
matkaan.»
»Olkoon se siis päätetty, — hanki itsellesi ajoissa passi ja tarkasta
liinavaatteesi. Minä puolestani pidän huolta muusta, mikä on tarpeen,
ja annan mukaasi muutamia kirjeitä, joiden avulla varmasti saat
lämpimän vastaanoton ainakin muutamissa perheissä. Sillä tavalla saa
vieraassa kaupungissa tuttavapiirin, joka muuten olisi hankittava
hitaasti ja paljon aikaa hukkaamalla.»
»Oikein hyvä, isä», sanoi Fritz imien hitaasti sikaariansa ja
miettiväisenä savua katsellen.
»Älä vain unohda passia.»
»Oikeastaan se on tarpeeton; eihän nyt enää juuri kukaan kysy sellaisia
papereita.»
»Mutta parempihan on pitää se mukanansa, kun ei tiedä, kuinka tarpeen
se on. Silloinkin, kun haet poste-restante-kirjettä, pelastaa se sinut
monesta muodollisuudesta — älä vain unohda!» — ja näin sanottuaan hän
meni huoneeseensa ryhtyäkseen omiin töihinsä.