Kuinka kummallisesti kaikki tuntui epätodelliselta. Päivät vierivät
yhä valoisampina kevään luvattua vapautta kohti, ja kuitenkin asui
raskas suru ja tuska kansan katseissa.
Avun mieliala pysyi painuksissa ja vaikutti minuunkin masentavasti.
Heikki huomasi myöskin tämän alakuloisuuden ja ehdotti, että
kutsuttaisiin vieraita.
-- Ehkä se repäisee pojan irti tuosta jurotuksesta, sanoi hän.
-- Voimmehan yrittää, vaikken minä sitä usko. Se on niin syvällä --
ehkä ikuisiksi ajoiksi hänen sieluunsa painunut.
-- Tuossa iässäkö? Älä nyt haudo sellaisia luuloja, varoitti Heikki.
-- Jospa tietäisit, kuinka raskasta lapsen murhe on nähdä! -- Vaikka
onkin, niin ei siitä saa puhua! huudahti Heikki kärsimättömänä, ja
nyt vasta ymmärsin, kuinka levoton hänkin oli Avun mielialasta.
Joukko nuorta väkeä kerääntyi kotiimme, ja pojilla oli täysi puuha
heidän vastaanottamisessaan. Näytti siltä kuin Apu olisi mielellään
ollut mukana ja tahallaan heittäytynyt reippaaksi.
Mutta kun kaikki oli valmiina ja leikki käynnissä, vetäytyi hän
syrjäiseen soppeen, ikäänkuin olisi unohtanut ympäristönsä.
Leikittiin postia, ja pieni pielus lensi jostakin hänen päähänsä.
-- Posti toi uneksijoita! sanoi heittäjä.
Apu heitti sen hidastellen takaisin lausuen harvakseen:
-- Posti toi onnellisia tietämättömiä! Mutta hän sai postin yhä
uudestaan. Se toi "sotavangin mietteitä, Lemminkäisen päiväkirjoja,
Graalin ritareita, mustaa mieltä ja tervasydämiä"... Näin syttyi
täysi sota Avun valloittamiseksi, eikä hän saanut olla hetkeäkään
mietteissään. Hänet karkoitettiin keskilattialle ja ympäröitiin
piirillä. Joku istuutui pianon ääreen, ja toinen komensi: -- Soita!
-- Mitä? kysyi komennettu.
-- Riemuhymni!
-- Ja niin edespäin! huudettiin toisaalta. -- Ja varsinkin valssia!
Se oli tuskin sanottu, kun jo parit kiitivät lattialla ja Apu oli
tempaistu mukaan. Hän tanssi rajusti, "lennätti" entiseen tapaansa,
mutta siinä oli jotakin outoa, liiaksi kiihkeätä. Ja hänen äänensä
kuului ylinnä muita, kasvot hehkuivat, ja silmissä paloi uhmaava tuli.
Tämä ilonpito huolestutti minua enemmän kuin hänen miettiväisyytensä
ja synkkyytensä.
Säde oli siitä myös tietoinen.
-- Täti, onko Apu jostakin pahoillaan? kysyi hän minulta hiljaisella
äänellä arasti ja kainosti kuin olisi pelännyt ilmaista sydämmensä
syvintä salaisuutta.
Kuinka hän oli minulle kallis tuon tunteen vuoksi, koska se ilmaisi,
että Apu oli hänelle todella rakas.
-- Voi, lapsi, kotiin palattuaan hän on ollut niin synkkä ja miettii
yhtä mittaa.
-- Minkätähden?
-- On syitä, joita emme saa pyrkiä koskettamaan, kipeitä haavoja...
Säde vaikeni ja palasi toisten tyttöjen pariin, ja minä jäin
ihmettelemään, että hän noin osasi peittää nousevan murheensa.
Illemmalla kuiskasin hänelle:
-- Älä ole milläsikään. Avulla on lapsesta saakka ollut säälintunne
voimakkaampi kuin muilla ihmisillä, ja sinä ymmärrät, että sota...
-- Kyllä käsitän, mutta Apuhan on aina ollut niin luja ja
perinpohjainen, sanoi Säde.
-- Ehkä juuri sen vuoksi tämäkin tunne nousee niin voimakkaana
hänessä.
Tunsin vaistomaisesti, että Avun mielentila vaikuttaisi
vieroittavasti Säteeseen, mutta tuota outoa iloisuutta ei riittänyt
kauan. Apu erkani äkkiä nuorisoparvesta ja piiloutui pimeään
huoneeseeni.
Jotakin oli kuitenkin voitettu pienellä ilonpidolla. Jännityksen
kärki taittui ja pojat neuvottelivat saksalaisten vastaanotosta. Se
kiinnitti myös Avun mieltä.
-- Menetkö taas toisten mukana taisteluun? kysyin häneltä.
-- Menen, kerran tästä kurjuudesta pitää tulla loppu, mitä pikemmin
sitä parempi, vastasi hän.
Vapautuksen toivo kävi yhä varmemmaksi ja meikäläisten mieli oli
päässyt raskaan talven taakasta. Mutta sittenkin tuntui kaikki
epätodelliselta, kuin unelta tai haaveelta, josta hapuillen pyrki
tavoittamaan todellisuutta eikä uskonut, mitä silmin näki ja korvin
kuuli.
Avun omituinen mielentila ei muuttunut sen kummemmaksi, ja vähitellen
pidinkin sitä aivan luonnollisena. Hän kävi minulle siitä vain
rakkaammaksi ja läheisemmäksi.
Hänkin tajusi vaistomaisesti tämän, katsoi silmiini luottavaisena ja
nyökkäsi kuin olisin sanonut jotakin.
Vanha yhteistunteemme oli jälleen ottanut meitä opastaakseen, ja
minä ryhdyin rauhallisena toimeen hankkiakseni pojille eväät ja
mitä muuta he tarvitsivat liittyessään tovereihinsa Helsingin
valloituksen ratkaisevina päivinä. Ei mitään pelkoa, ei epäilystä
eikä aavisteluja. Levollinen ja juhlallinen mieli kotona yhdessä
ollessamme ja sitten kahden kesken Heikin kanssa, kun he olivat jo
menneet.
Avun oli määrä mennä Drumsöhön aseita takavarikoimaan. Ja sieltä
hänet komennettiin Sörnäisiin.
-- Ei surmata...! sain sanotuksi hänen lähtiessään.
-- Älä pelkää, äiti. Veljesveri ei vielä tahri minun käsiäni -- eikä
vastakaan!
Hyvä Jumala -- mikä helpotus oli kuulla nuo sanat hänen suustaan! Se
oli hänen hyvästinsä ja kaikui kauan korvissani hiljaisena, melkein
kuiskauksena, vapisevin huulin sanottuna.
Mutta uusia kysymyksiä nousi samalla. Miksi hänen mielialansa oli
niin painunut? Oliko hänen sääli, ihmistuntoko hänessä oli niin
voimakas?
Näiden päivien salaperäinen jännitys, joka antoi nähdä suurta, elää
mukana kansan kohtalon hetkinä, otti niin täydesti valtoihinsa, että
rakkauteni lapsiin ajaksi väistyi sen tieltä ja vaikeni, uhraten
alttiisti, kysymättä, kärsimättä, pelkäämättä koko elämän työn,
toiveitten tuloksen, kaikkensa yhteisön hyväksi.
Ja murheeni Avun mielialasta painui unhotuksiin ratkaisevina päivinä
konekiväärien papattaessa ja laukausten paukkuessa joka puolella.
Keskikaupungilla, missä asuimme, ei niinä päivinä ollut hetkeäkään
täysin turvassa. Luoteja sinkoili milloin mistäkin, oman talon
ullakoita ja kellarista, pitkin katuja keskellä kirkasta päivää,
ajoittain, hetkellisesti tai jatkuvasti. Punaiset ottivat valkoisten
merkkejä ja ampuivat kaduilla vielä senkin jälkeen, kun kaupungin
valtaus jo oli tapahtunut.
Kuinka kalliiksi se heille kävi, sen he vain itse tiesivät. Raskasta
oli nähdä omaa kansaansa vangittavan... Tavatessani pitkän,
toivottoman saattueen saksalaisten vartioimana ymmärsin Avun
mielialan. Se oli nyt minunkin.
Iloni poikieni palaamisesta vahingoittumatta häipyi syvään sääliin,
joka pusersi minut outoon ahdistukseen, elämää jäytävään vaivaan.
Mitä oli oikeastaan tapahtunut?
Turha kysellä, raskas havaita todeksi.
Apu ja Taju hoitivat nyt säännöllisesti heille määrättyjä tehtäviä.
Tuskin sain pitää heitä jonkun tunnin kotona lepäämässä. Lukemattomat
puuhat ja järjestelyt, uudet toimet ja velvollisuudet veivät kaiken
heidän huomionsa, työnsä ja voimansa niin tyyten, että heidän
terveytensä kärsi.
Apu pysyi johdonmukaisena ja tahtoi asua muiden sotilaiden kanssa
tilapäisissä kasarmeissa.
-- Minä tunnen jälleen kelpaavani johonkin, sanoi hän. -- Voin kestää
siinä kuin toisetkin.
Taju tuli öiksi kotiin ja myöskin päivälliselle, mutta Apu ei sitä
hyväksynyt.
-- Miksi hemmoittelisin itseäni? sanoi hän, kun varoittelin häntä
liiasta uhraavaisuudesta.
Ja ikäänkuin tämä vapaaehtoinen kärsimys olisi keventänyt hänen
mielensä raskautta, kävi hän päivä päivältä hilpeämmäksi.
Ja kun nuoret taas kokoontuivat kotiimme, loisti Avun ahavoittuneilla
ja laihoilla kasvoilla tyyni ilo, ja yksinkertainen sotilastakki
istui kuin valettu hänen sorjalla ja rautaisella vartalollaan. Joka
liike oli miellyttävä hänen tanssiessaan, ja heleä nauru kajahti
siellä, missä hän oli yhtenä joukosta. Hänen tarttuva ja sytyttävä
hilpeytensä oli taaskin hereillä. Säde ja hän olivat eroittamattomat,
ja heidän voittoisa ilonsa oli kuin keväinen aurinko. Siiri, Heikki
ja minä olimme heistä ylpeät ja onnelliset.
Taju ahersi omissa sotilasjärjestelyissään ja kaivautui niihin niin
tyyten, ettemme paljoa hänestä tienneet.
Vasta muutaman päivän kuluttua valtauksesta malttoivat pojat
kertoa taisteluista, joiden meno tärisytti minua enemmän kuin olin
kuvitellut.
-- Otitko sinäkin Sörnäisissä vankeja? kysyin Avulta.
-- En suinkaan minä niin hullu ole. Niitä on jo kovin paljon liikaa
ennestään vankiloissa nälkään kuolemassa, vastasi hän. -- Ei mahdu
enää vaikka itkisi!
-- Oliko sinulla lupa päästää menemään? kysyi Taju, joka ei itse
ollut mukana missään vangitsemispuuhassa.
-- Kuka sen luvan olisi minulle antanut? Minä vain otin aseet heiltä,
ja itse ne niitä toivat, ja sanoin: "menkää nyt, minne mahtuu ja
nopeanlaisesti!" Voitte ymmärtää, että he patikoivat.
-- Sinä olet aina samanlainen. Kunhan vain et olisi usuttanut heitä
omaan nilkkaasi, sanoi Taju.
-- Jää niitä kylliksi vielä ottaakin, tuumi Apu taipumattomana.
-- Hm, jäähän niitä. Sinnehän ne itäänpäin, Venäjälle, painuvat ja
kauas pohjoiseen, Vienaan päin, kuuluu niitä vietävän.
-- Sieltä ne eivät ainakaan minun kintereilleni kiiri, sanoi Apu.
Aika kului kesäkuuhun onnen auringon paistaessa, kunnes Apu eräänä
päivänä tuli sanomaan minulle:
-- Tiedätkös, äiti, minä pelkään, että tulen komennettavaksi
mahdottomaan tehtävään.
Hänen iloisuutensa oli jälleen poissa, entinen miettiväisyys ja
syvät tummat varjot silmien ympärillä puhuivat suruisesta, raskaasta
mielestä.
-- Mikä nyt on? sain kysytyksi, ja tuska laskeutui painamaan minua
heti ensi silmäyksellä, kun näin hänen astuvan huoneeseen.
-- Voi käydä niin, että täytyy mennä Santahaminaan. Sinä tiedät...
-- Eihän, ei sinun -- kuka tahansa muu -- ehkei kukaan, et sinä!
-- Ei siinä kysytä minun mieltäni.
-- Kysytään, kysytään! väitin epätoivossa.
-- Ei se niin ole. Yksi on varmaa: täytyy totella, kun komennus
tulee, sanoi hän synkkänä tuijottaen minuun.
-- Mitä sinä aiot?
-- En ainakaan ampua aseettomia -- usein syyttömiä -- omaa kansaa!
-- Jos täytyisi -- -- mitä sitten teet?
-- En vielä tiedä.
Tämä synkkä varjo tempaisi meidät lujemmin kuin koskaan ennen surun
ja toivottomuuden nieluun. Hän kävi nyt joka päivä kotona. Näytti
siltä kuin hän olisi etsinyt turvaa epätoivoisia mietteitään vastaan,
tahtonut välttää niitä kuin pahaa vaaraa.